keskiviikko 10. joulukuuta 2008

Raportti kirjallisen societen pikkujouluista

En tajua miksi kaikki WSOY:n kekkerit päättyvät osaltani siihen, että vuodatan erinnäisille Me Naisten toimittajille syvää rakkauttani. Syyskauden avajaisissa aiheesta "sinulla on häikäisevä huumorintaju" ja eilisissä pikkujouluissa aiheesta "olet naisten aatelia".

Pikkujouluissa oli hauskaa ja kaikki olivat iloisia Sofi Oksasen menestyksestä. Paikalla oli monia WSOY:n ja muidenkin kustantamojen kirjailijoita, joilla oli jännittynyt kiilto silmissä. Kaikki ovat juuri nyt jättäneet tai aikeissa jättää käsikirjoitusten ensimmäsiä versioita kustannustoimittajille. Toivottavasti käsikset kypsyvät hyvien tähtien alla, niin saamme kiinnostavan kirjasyksyn.

Kuulin, että Lihis tekee edelleen kauppojaan! Se on suuri ilo, koska en ole ollut varma muistaako kukaan kelpo esikoistani.

Juttelin myös lastenkirjaosaston kustannustoimittajan kanssa hyvin alustavaa työaiheista juttelua. Mutta se koskisi vasta hamaa tulevaisuutta. Nyt kirjoitan novelleja siitä kuinka tavikset angstaavat, ja sehän on aikuisten kirjallisuutta sellainen.

Sokeripala toivottaa hyvää joulunodotusta ja kehottaa kaikkia kertomaan kirjallisista tai muistakin pikkujoulutöppäilyistään kommenttilaatikossa!

tiistai 18. marraskuuta 2008

Novellikurssista ja ideoinnista

Viime viikonloppuna osallistuin Suomen Tieteiskirjoittajien novellikurssille Tampereella. Siellä oli hauskaa ja opettavaista. Ehkä kiinnostavinta oli lukea toisten kurssilaisten novellien alkuja ja kuulla niiden taustoista. Toivottavasti novellit valmistuvat pian ja näkevät päivänvalon.

Yksi luennoitsijoista oli amerikkalainen sf/f-kirjailija ja kirjoittamisen opettaja Bruce Holland Rogers , joka on erikoistunut short short storyihin, eli niihin sellaisiin pikku tarinoihin, joita sanotaan minuuttinovelleiksi tai flashfictioniksi tms. ja jotka ovat nykyisin suosittuja osittain varmaan siksi, että niitä on helppo lukea tietokoneen ruudulta. Rogersin tarinoita löytyy näytteeksi täältä.

Rogers kuvaili erilaisia tekniikoita, temppuja ja pelejä, joiden avulla kirjoittaja löytää aina uusia aiheita, eikä jää huokailemaan tyhjän dokumentin ääreen sitä että pää on taas niin tyhjä. Temppujen avulla voi yhdistää erilaisia sanoja ja käsitteitä ja ykskaks huomata, että onkin keksinyt uuden säkenöivän scifi-idiksen tai ainakin jonkun viehättävän absurdin ajatuksen ja ennen kaikkea kirjoittanut hyvän tarinan. Temput olivat oikeastaan muunnoksia mind mapeista, "tökkää sormesi kolmeen sanaan ja kirjoita tarina, joissa on mukana ne kaikki" - tekniikasta ja "älä ajattele mitään vaan kirjoita" -tekniikasta. Itse keksityt temput toimivat siis varmasti yhtä hyvin. Itselleni Rogersin luennon tärkein anti oli ehkä se, että hän vakuutti ja muistutti, että ideoita "saa" kutsua höpsösti, ja vaikka lähtökohta olisi triviaali, lopputulos voi olla hyvä.

Rogers myös suositteli kirjoittamaan unet ylös aamulla. Se kuulosti minusta kokeilemisen arvoiselta. Hänellä oli myös muokattu tarot-korttipakka, josta kortteja vetämällä saa tarinan teemat. Sekin oli minusta hauska ajatus.

Itse olen kirjoittanut aika usein sillä tekniikalla, että arvon itselleni sanan tai lauseen ja lähden naputtamaan siitä parempia lähtökohtia odottelematta. Olen huomannut, että rajoitukset luovat mahdollisuuksia ja usein (vaikka en aina) pääsen johonkin kiinnostavaan käsiksi. Toisaalta en kirjoita yleensä mitään ideavetoista scifiä, jossa on kovat vaatimukset älyllisten oivallusten suhteen. Pertsassa (Tuuve Aron käyttämät termi, tarkoittaa perusproosaa) riittänee, että pääsee kiinni jonkinlaiseen inhimilliseen totuuteen. Tekniikan huono puoli on se, että koskaan ei saa kirjoittaa siitä mistä haluaa (sateenkaariponeista, vaaleanpunaisista donitseista ja palmuista).

Rogersin ajatuksista ja kurssista voisi kirjoittaa vielä paljon, mutta nyt minun täytynee kirjoittaa pikemminkin niitä novelleja. Hyvät Sokeripalan lukijat, jos itsekin kirjoitatte tarinoita, niin millaisia ovat teidän ideointitekniikkanne?

keskiviikko 5. marraskuuta 2008

Pehmoeläinten asialla

Nyt kun kunnallisvaalit ovat saaneet surullisen ja Yhdysvaltain presidentinvaalit iloisen päätöksen, Sokeripala keskittyy taas miettimään yleviä teemoja eli taiteen moraalia.

Hesarin kulttuuri- ja nettisivuilla on hämmennetty pientä moraalipaniikkia siitä, että teinit ovat kiduttaneet pehmoeläimiä Annantalon taidekurssilla. Lopputulokset ovat järkyttävän näköisiä, ja koululaisilla on pöllämystynyt olo jälkeenpäin.

Nyt meuhkataan, että kurssi ahdistaa ja raaistaa nuorisoa.

Tämä on minusta tyhmin moraalipaniikki aikoihin.

Ensinnäkin taiteen tekeminen ja kokeminen pikemminkin puhdistaa kuin lisää kuonaa normaalin ihmisen sielussa.

Toisekseen jokaisessa ihmisessä on väkivaltaisia ominaisuuksia ja siihen asiaan syventyminen (esimerkiksi pehmoeläimen raatelemisen äärellä) saattaa auttaa hallitsemaan omaa julmuutta. Väkivaltainen taide auttaa ymmärtämään omaa ja toisten pahuutta - sen tapaisia asioita kuin että miten kummassa tavalliset amerikkalaiset sotilaat voivat kiduttaa vankeja Guantanamossa, miten kelpo perheenisät tappavat ja raiskaavat aina sisällissodissa vastapuolen siviilejä tai miksi jotkut lupsakkaat saksalaiset halusivat yhtäkkiä tuhota miljoonia juutalaisia.

Ja kun ihminen ymmärtää jotakin omasta pimeästä puolestaan, hän ei miellä pahuutta niiden pahojen ihmisten erityisominaisuudeksi ja pystytä keskitysleirejä poistaakseen pahuuden maailmasta. Anteeksi että ajan holokaustikortilla ja kuulostan pateettiselta, mutta tämä on mielipiteeni.

Sitäpaitsi raakuuksia ajattelevista teineistä kasvaa yleensä rauhaarakastavia kelpo veronmaksajia. Minäkin luin 13-vuotiaana pääasiassa pelkkää Clive Barkeria ja erittäin kiltti minustakin tuli.

Taide on elämän vahvistamista. En ole koskaan nähnyt moraalitonta taideteosta enkä kuullut sellaisesta. Taide on yleensä pikemminkin lääke kuin syy maailman pahuuteen.

Pitäisi kirjoittaa kirjaa eikä paasata. Lopetan heti! Anteeksi ja näkemiin. Mielipiteenne aiheesta olisivat kiinnostavia.

sunnuntai 26. lokakuuta 2008

John Wayne -festivaalin herättämiä ajatuksia

Helsingin Kirjamessuilla oli hauskaa, vaikka en ehtinyt tällä kertaa pyöriä siellä kovinkaan paljon, enkä edes katsella esikoisten kärvistelyä. Torstaiaamun esiintyminen Anun ja Annen kanssa meni kai ihan ok. Paikalla oli melko paljon yleisöäkin, vaikka esiintymisaika oli vähän kehno. Mietin, että tulikohan yleisö raflaavan otsikon vuoksi - joka oli Feministikirjailijoiden salaliitto - ja pettyi kun mitään varsinaista salaisuutta ei paljastettu? Kaikki hyvät ja viisaat naiset pitävät tunnetusti toistensa puolta, mutta sehän ei ole mikään sisäpiiri eikä salaisuus. Kokemukseni mukaan myös useimmat kirjailijat auttavat ja ilahduttavat toisiaan sukupuolesta riippumatta. Usein esitetään sellainen ajatus, että nainen on naiselle susi, mutta sehän on ihan paskapuhetta. Ja sellainenkin ajatus esitetään, että kirjailijat ovat yrmeitä kusipäitä ja sekin on hölynpölyä.

Ainoa messuostokseni on Tove Janssonin elämäkerta.

Asiasta toiseen eli John Wayneen. Olen pitänyt täällä kotosalla pienimuotoista John Wayne -elokuvafestivaalia, luoja tietää miksi.

Olen sitä mieltä, että aika on ajanut Etsijöiden ohi. Sen sijaan Hyökkäys erämaassa on edelleen mainio. Siinä on (monen muun onnistuneen tekijän ohella) tosi näppärä käsikirjoitus. Jos sen purkaisi osiin, saisi varmaan ihanan nuolten ja ympyröiden kaavion johonkin Näin kirjoitan jouhevaa draamaa -luennon powerpointtin.

Muistelen joskus lukeneeni, että hyvässä elokuvakäsikirjoituksessa (tai miksei myös tietynlaisessa romaanissa) jokaisella henkilöllä on joka kohtauksessa jokin päämäärä. Hyökkäyksessä erämaassa näin todellakin on, ja päämäärät vaihtuvat ja törmäilevät toisiinsa niin että kipinät sinkoilee.

Hyökkäys erämaassahan kertoo postivaunusta, joka kuljettaa sekalaista ja keskenään eripuraista joukkoa villin lännen kaupungista toiseen kaupunkiin halki vaarallisen erämaan. Vaunun ahtaudessa kehkeytyy kaikenlaisia yhteiskunnallisia ja psykologisia kriisejä ja pakon sanelemia liittoutumia. Yksi matkustaja on viimeisillään raskaana, mutta ei huoli toisten apua koska on niin hienoa naista, toinen on vanki, mutta kuitenkin kaikkien kaveri, kolmas on koko ajan humalassa vaikka hänen lääkärintaitojaan tarvitaan jne. Jokaisella on joku ketunhäntä kainalossa. Ja vaunujen ulkopuolella vaanivat verenhimoiset apassit.

Olin niin vaikuttunut Hyökkäyksestä erämaassa, että aloin tutkia mistä käsikirjoitus on peräisin. Wikipedian mukaan elokuva perustuu Ernest Haycoxin Stagecoach-romaaniin, joka kuulemma on taas saanut innoituksensa Guy de Maupassantin Boule de Suifista. Haycoxista en ollut ennen kuullut, mutta pidän kovasti Maupassantista ja päättelin, että Boyle de Suif on vissiin novelli Rasvapallo. Luin sen uudestaan, eikä siinä kyllä kovin paljon ollut yhteistä Hyökkäyksen erämaassa kanssa, vaikka kummassakin on vaunut ja kiltti ilotyttö.

Osaako joku teistä ranskaa ja voiko kertoa kuulostaako Boule de Suif viehättävältä lempinimeltä? Rasvapallo on novellissa söpön ilotytön lempinimi, mutta suomeksi se ei kuulosta kovin kivalta. Entäs onko kukaan lukenut Ernest Haycoxia? Entä onko kenelläkään mielipiteitä John Waynesta tai apasseista tai hyvistä elokuvakäsikirjoituksista tai jostain? Olisi kivaa kuulla!

keskiviikko 1. lokakuuta 2008

Messuista ja esikoisista

Olin eilen runoilijoista, lapsista ja rasistisesta koirasta koostuvassa seurueessa kiertämässä Töölönlahtea ja Sinikka Vuola hekumoi jo etukäteen, että Helsingin kirjamessuilla pääsee katsomaan kuinka esikoiskirjailijat kärvistelevät Hesarin lavalla. Sinikka on kirjoittanut viime vuonna ilmestyneen, erittäin kauniin runoteoksen Orkesteri jota emme kuule ja muistelee, että siinä lavalla tuntee itsensä legendaarisen tyhmäksi kanaksi orrella.

Tänä vuonna on ilmestynyt useampikin esikoiskirja, josta olen kiinnostunut, koska tekijä on tuttu ja lahjakas tyyppi. Kirjatkin ovat todennäköisesti hyviä, mutta en ole vielä ehtinyt lukea niitä kaikkia.

Anu Silfverberg on esikuvallisen hyvä toimittaja ja mm. feministisen lehden Tulvan perustajia. Hänen esikoisromaaninsa Kung Po kertoo erosta ja yllättävästi muodostuvasta perheestä.

Näyttelijä Matti Laineen esikoisdekkari Pudotus ilmestyi jo keväällä ja se kertoo sarjakuvapiirtäjästä, joka pakenee viuhuvia luoteja ja juo Kallion baareissa. Voin paljastaa, että olen tuntenut Matin jo silloin kun hän piirsi itse sarjakuvia eikä vielä päässyt Kallion baareihin! Dekkarin olen lukenut ja se on sympaattinen, mutta silti väkivaltainen.

Tunnen myös tiettyä hengenheimolaisuutta Tiina Raevaaraa (jonka surulliseksi ja vaikuttavaksi kuvattu esikoisromaani on nimeltään Eräänä päivänä tyhjä taivas) ja Marko Hautalaa (kauhudekkari Itsevalaisevat ei ole esikoinen, mutta hänen ensimmäinen suuren kustantajan julkaisema kirjansa) kohtaan, vaikka en tunne heitä, ellei blogien stalkkaamista lasketa tuntemiseksi. Hekin ovat nimittäin aloitelleet uraansa spekulatiivisen fiktion ja Usvan liepeillä samoihin aikoihin kuin minä.

Lopuksi kutsun teidät, hyvät Sokeripalan lukijat, Helsingin kirjamessuille 23.10. torstaina kello 10.30 seuraamaan Kullervo-lavalla käytävää keskustelua, jossa puhumme edellä mainittu Anu Silfverberg ja minä, Tulvan päätoimittajan Anne Moilasen haastattelemina. Keskustelun aiheena on ainakin aloittelevien kirjailijoiden hyväsisko-verkostot, että onko niitä ja ja jos on niin millaisia ne ovat.

tiistai 23. syyskuuta 2008

Riivaus ja video

Luin pari viikkoa sitten A. S. Byatin Riivauksen. Se oli pikemminkin kiinnostava kuin tunnetasolla vaikuttava ja niin laaja ja syvä, että mietin sitä edelleen joka päivä. Riivaus kertoo kirjallisuudentutkijoista, jotka metsästävät kahden viktoriaanisen ajan runoilijan kirjeenvaihtoa ja paljastavat jännärityyliin menneisyyden salaisuuksia. Kehyskertomuksen lisäksi mukana on paljon näiden salaperäisten runoilijoiden runoja ja satuja ja ne ovat tyylikkäitä ja uskottavia pastisseja. Nyt minusta melkein tuntuu, että kirjastosta voisi löytää vaikka Christabel LaMotten satukirjan, jossa olisi lisää hänen tekstejään.

En ole opiskellut mitenkään kyllästymiseen asti taiteentutkimusta tai taidehistoriaa ja ehkä siksi "pakkomielteiset tutkijat penkovat pölyistä kirjastoa" -lajityyppi on minusta niin siisti. Tosin lajityypissä on paljon tylsiä pläjäyksiä. Kävin hiljattain katsomassa elokuvan Maalaukseen kadonnut nainen ja se oli esimerkiksi tosi heikko esitys. Pölyiset tutkijat -genren kirjat ja elokuvat seisovat tai kaatuvat täysin sen mukaan innostuuko lukija tai katsoja aiheena olevasta menneisyyden salaisuudesta. Riivausta lukiessa olin aivan tulisilla hiilillä kun jännäsin ovatko jotkut A. S. Byatin omasta päästään keksimät Randolph Ash ja Christabel LaMotte todellakin tunteneet toisensa ja peräti jopa rakastuneet ja voi kun nyt jostain löytyisi vielä yksi pölyinen päiväkirjan sivu, mutta Maalaukseen kadonnutta naista katsellessa ihmettelin, että mitä ne tutkijat oikein hössöttävät.

Toinen asia: Kävin viime talvena Kouvolan kirjastossa puhumassa Lihiksestä ja haastattelusta on nyt kymmenen minuutin pätkä täällä.

maanantai 1. syyskuuta 2008

Kirjoittajakoulutuksesta

Anne Leinonen kirjoittaa blogissaan Helsingin yliopiston ja Gummeruksen kirjailijakoulutuksesta. Rupesin kirjoittamaan kommenttilaatikkoon ajatuksiani aiheesta, mutta minullahan on omakin blogi.

Kirjoittajan kannalta tuollaiset käsiksenviilauspajat ovat varmaankin ihan jees ja monella tavalla hyödyllisiä, mutta en usko että mitenkään välttämättömiä. Luulen, että tässä kirjoittajakoulussa on sellaistakin ideaa taustalla, että sen avulla Gummerus toivoo löytävänsä hyviä käsiksiä. Niitä on ymmärtääkseni vaikeaa seuloa valtavista paperipinoista, jotka huojuvat kustannustoimittajien työhuoneissa.

Mutta se mikä minua vähän tökkii tämän tapaisissa kirjoittajakoulutuksissa, joissa on siis ideana tuunata yhteispelillä open kanssa käsikirjoitus julkaisukelpoiseksi, on se tyhmä suorituskeskeisyys. Näitä mainostetaan usein vähän sillä tavalla, että nytpä saat raapustuksiisi sellaisen buustin, että se menee kaupalliselta kustantajalta läpi. Lähtökohdan ymmärtää jos koulutuksen järjestäjänä on kustantamo, mutta tämän tapaisia järjestävät muutkin tahot. Tulee ihan mieleen se kun oli nuori harrastajateatterilainen, ja kaikkien mielestä elämän tärkein päämäärä oli läpäistä Teatterikorkean pääsykokeet ja sen jälkeen voikin suunnilleen kuolla onnellisena.

Hienompi päämäärä kirjoittajakoulutuksessa olisi paremman kirjoittamisen opetteleminen. Hyvä käsis ja julkaisukelpoinen käsis ovat tietysti usein sama käsis, joten ehkä tämä on saivartelua, mutta minusta on ihan outoa, että julkaisua mietitään siinä vaiheessa kun käsiksestä on olemassa vasta pari lukua.

Tällaisissa olisi ehkä hieman enemmän järkeä jos kustannussopimus tarkoittaisi ihmiselle leipäpuuta, mutta kirjojen kirjoittaminen on yleensä täällä meilläpäin taidetta taiteen vuoksi, eikä siihen ole mitään järkeä tuoda moista kaupallista penetraatiokeskeisyyttä. Ihan kuin ei olisi mitään väliä, että mistä se teksti kertoo ja millainen se muuten on, KUNHAN SE MENEE LÄPI!!

Muita kirjallisia tapahtumia viime aikoina on se, että luin aikaani seuraavana ihmisenä jo nyt Riikka Pulkkisen Rajan. Se oli tosi hyvä, viisas ja intensiivinen.

torstai 31. heinäkuuta 2008

Millainen se viekotteleva hymy oikein on ja missä sen voi oppia?

Niin kuin jokainen normaali nainen, minäkin luen Anna ja Runotyttö-kirjat uudelleen myrskyisissä elämänvaiheissa. Niistä saa turvallisuutta tunnetasolla ja selkeitä elämänohjeita. Menestyksen avaimet ovat hyvä ryhti, hyvät mekot (musliinista, whatever that is), taiteellinen herkkyys, äärimmilleen kehittynyt omanarvontunto (manifestoituu hyvällä ryhdillä), turhanseisottaminen, piilovittuilu ja avoin vittuilu.

Suvi Aholan ja Satu Koskimiehen teoksessa Vihervaarvan ja Uuden Kuun tytöt (joka käsittelee sitä oudohkoa kirjallis-psykologista ilmiötä, että about jokainen suomalainen nainen rakastaa niitä kirjoja) sanotaan, että Anna-fanit ja Runotyttö-fanit ovat kaksi tykkänään eri ihmisjoukkoa. Se on taatusti totta, mutta minun on vaikea kuvitella ketään lasta, joka pitäisi enemmän Runotytöistä kuin Annoista. Anna-kirjat ovat hauskempia, realistisempia, sympaattisempia ja ylipäänsä parempia kuin Runotytöt. (Tai ainakin kolme ensimmäistä osaa ovat.) Runotytöissä on se teini-ikäiseen mieleen vetoava "kukaan ei ymmärrä minua koska olen muita syvällisempi" -meininki, mutta toisaalta luulisi sitä olevan Annoissakin vähintään riittämiin.

Nykyisin suuri osa Montgomeryn kirjojen lukemisen ilostani on sitä, että analysoin ja taivastelen niiden sisältöä, ja huomaan, että Runotytöt ovat oikeastaan kiinnostavampia kuin Annat juuri siksi, että ne ovat niin omituisia, kauhuromanttisia ja kolhoja. Emilia on niin hirveä biaach, että se alkaa olla jo kiehtovaa. Kaikissa Montgomeryn kirjoissa on herttaisen luonto-, ystävyys- ja mekkokuvauksen ohella selkäänpuukottava ja ilkeästi juoruileva vire, mutta Runotytöissä se menee hämmentävän pitkälle. Emilia joutuu kissatappeluun KAIKKIEN naisten kanssa. Ja mikä juttu se on, että KAIKKI miehet iästä, yhteiskunnallisesta asemasta, terveydentilasta ja persoonallisuudesta riippumatta käyvät kuumana Emiliaan? MILLAINEN se "viekotteleva hymy" oikein on? Yltiöromanttinen suhtautuminen kirjoittamiseen on myöskin aika kiinnostavaa, koska veikkaan, että Montgomery on kirjoittanut ne Emilian henkevät ja pakanallisen hekumalliset alppipolut ihan kieli poskessa. Tuskin Montgomery itse on suhtautunut kirjoittamiseen kovin romanttisesti, koska kirjoitti suosittuja sarjoja ja ainakin osan ilmeisesti lähinnä rahastusmielessä.

L. M. Montgomery on kirjoittanut paljon muitakin kirjoja kuin Annat ja Runotytöt, ja niitä löytyy ilmaisina nettikirjoina täältä. En ole lukenut muita kuin The Blue Castlen, joka on myös suomennettu, ja joka oli ihan kiva. Muistelen kuulleeni, että esimerkiksi Kilmeny of the Orchard olisi hyvä, joidenkin mielestä jopa Montgomeryn paras kirja. Se on minulla nyt kesken. Onko kukaan Sokeripalan lukija lukenut vähemmän tunnettuja Montgomeryn kirjoja? Olisi kiva kuulla niistä. Ja muitakin ajatuksia asian ääreltä.

sunnuntai 27. heinäkuuta 2008

Ovatko nämä tonttuja? (Finnconista ja Novasta)

Käväisin viikonlopun scifi-kokoontumisajoissa perjantaina kuuntelemassa kunniavieraiden John M. Harrisonin ja Farah Mendlesohnin keskustelua ja osallistumassa Novan palkintojenjakoon.

Kunniavieraiden keskustelu oli kiva ja viihtyisä. Se rönsyili moniin kiinnostaviin teemoihin, kuten siihen onko Spike hyvä vai paha. Harrison sanoi että hyvä ja Mendlesohn että paha.

Harrison ja Mendelsohn kertoivat yleisölle kikan, jonka avulla kirjasta tulee kiivastahtinen pageturner, jota lukija ei voi laskea kädestään. Sankarille pitää kehittää paitsi eteenpäin vetävä koukku - eli siis se päämäärä, jota kohti hän pyrkii - myös takaapäin puskeva tekijä, eli jokin asia, jota hän joutuu pakenemaan. Sillä tavoin tarina pysyy koko ajan vinhassa liikkeessä.

Lisäksi kunniavieraat mm. purnasivat siitä, että fantasiakirjojen pahikset ovat degenertoituneet särmikkäiksi hyviksiksi. Kumpikin oli kurkkuaan myöten täynnä seksikkäitä vampyyreita. Mönkiäiset ja hirviöt ovat jo syrjäyttäneet tylsät miehet romanttisten kioskikirjojen alfauroksina (ainakin Amerikassa).

Sitten muutama sana Novasta, jonka tuomaristossa minulla oli ilo olla toista ja viimeistä kertaa: Ensinnäkin tänä vuonna oli minusta hyvää settiä. Neljä parasta olivat suorastaan vaikuttavia ja kaikki finalistit olivat tavalla tai toisella onnistuneita. Osallistujille on luvassa yleispalautetta ja finalisteille myös yksilöityä palautetta, joten opastan tädillisesti vain vähän. Tässä Sokeripalan kaksi teesiä aloittelevalle spefi-novellistille:

1) Yritä samaistua lukijaan, joka ei novellia aloittaessaan tiedä mistään mitään. Hän ei näe telepaattisesti kirjailijan ajatuksia, joissa tarina on kiinnostava ja looginen, henkilöhahmot eläviä ja miljöö värikäs. Kaikki oleellinen täytyy kirjoittaa. Monesti aloittelevia kirjoittajia muistutetaan siitä, että asioita ei saa selittää puhki, ja se onkin hyvä ohje, mutta rivien välistä ei pysty lukemaan mitään jos riveillä ei ole vihjeitä. Tekstistä ei saisi puuttua esimerkiksi osaa juonesta tai sellaista luonnekuvausta, jonka perusteella lukijakin oivaltaisi, että sankari on menneisyytensä riivaama (tai mitä nyt onkin). Novelli kannattaa luetuttaa etukäteen esilukijalla ja kysyä häneltä ymmärsikö hän mitä siinä tapahtui. (Ateljeekriitikon pitäisi tietysti tuntea jonkin verran lajityyppiä. Eräs Nova-finalisti kertoi vieneensä vampyyri-splatterinsa kotipuolensa kirjoittajapiiriin näytille. Siellä oli sanottu: "En oikein tajunnut - olivatko nämä tonttuja?")

2) Luota itseesi. Kirjoita siitä mikä kiinnostaa, sillä tavalla kuin osaat ja haluat. Paitsi että jokainen ihminen on laulun arvoinen, jokaisella ihmisellä on sisimässään paljon erinomaisia ja ainutlaatuisia lauluja. Jenkkiviihteen tai kuulaan taideproosan jäljittely ei ole yleensä kiinnostavaa, mutta pienetkin yksilölliset ajatukset ovat. Myöskään ei kannata yrittää kirjoittaa paremmin kuin osaa, koska yksinkertainen on yleensä kauniimpaa kuin epäonnistunut monimutkainen.

Novan voittaja ei päässyt paikalle eikä moni muukaan top 10:stä. Ehdin jutella harmillisen vähän osallistujien kanssa, mutta onneksi edes jotain. Eräs kirjoittaja oli tehnyt siskonsa kanssa kymmenen vuotta fantasiaromaania. Toivottavasti sen pääsee joskus ostamaan kaupasta! Kuulin myös, että viidenneksi tullut kilpailija on vasta 14- tai 15-vuotias, ja siihen ei voi sanoa muuta kuin että way to go.

Finnconista löytyy raportti ainakin Tero Ykspetäjän blogista täältä. Novan tulokset löytyvät täältä.

maanantai 23. kesäkuuta 2008

Lastenkirjatuokiossa Mummon kone

Luen Novan finalisteja ja yritän laittaa niitä järjestykseen. Pinossa on parikymmentä novellia ja noin 300 liuskaa. Vielä tekstejä ei ole syytä tarkemmin luonnehtia, mutta kiinnostavia tapauksia on tullut jo vastaan. Kirjoitan ajatuksiani kilpailusta, kun tulokset on julkistettu heinäkuun lopulla Finnconissa.

Novan tuomaristoon kuuluu tänä vuonna myös lasten- ja nuortenkirjailija Jukka Laajarinne, ja nyt edessäni aukeaa kätevä aasinsilta kertoa hänen kirjoittamastaan ja Martti Ruokosen kuvittamasta lastenkirjasta Mummon kone. Kirja voitti hyvästä syystä joitakin vuosia sitten pohjoismaisen kuvakirjakilpailun.
Mummon kone on siitä erikoinen, että se ei tee oikein mitään vaikutusta kun sitä selailee itsekseen, paitsi ehkä sellaisen, että onpa oudon näköinen, mutta kun kirjan lukee ääneen lapselle, se herää hämmästyttävällä tavalla eloon. Olen lukenut sitä eräälle kolmevuotiaalle, ja sen vaikutus oli meihin molempiin hyvin elähdyttävä.

Mummon koneessa on jonkinlainen ainutlaatuinen tekstin rytmin ja visuaalisen toteutuksen yhdistelmä, jonka vaikutuksesta kirjaa ei voi lukea ääneen tylsän monotonisesti, vaikka olisi itse tylsän monotoninen ihminen. Kun kirja lähtee liikkeelle, se vie mukanaan, ja lopuksi on vain että oho mikä vauhti. Mummon kone ei ole kuitenkaan mitään levotonta kohellusta, vaan hallittu kyyti.

Samaisen kuvakirjakilpailun toinen voittaja oli Katri Kirkkopellon ja Suna Vuoren Hirveää, parkaisi hirviö, jolle on sittemmin tehty jatkoakin. Sekin on oikein ihana kirja, mutta paljon perinteisempi. Siinä on filosofiaa, kaunista kuvitusta ja liikuttavaa poikasen lohdutusta. Kuvittelisin, että moni aikuinen mieltyy Hirviö-kirjaan heti sitä selattuaan. Luulen, että lapsetkin pitävät siitä, mutta Mummon koneeseen verrattuna Hirveää, parkaisi hirviö on tehty enemmän aikuisten tasolta ja näkökulmasta. Mummon kone taas on sellainen harvinaisuus, jossa aikuiset tekijät ovat jotenkin päässeet kiinni lasten logiikkaan ja rytmiin. Tai siis niin arvelisin.

Aikuisten kirjoista olen lukenut viime aikoina James Ellroyn Mustaa dahliaa, joka vielä kesken, mutta vaikuttaa ihan kohtalaiselta, sekä Runotyttöä maineen polulla, joka on aina hyvä. Omat kirjalliset leimahdukset ovat olleet aika vähissä.

torstai 15. toukokuuta 2008

Ilmaista kikkeliä kesäkuussa

Mika Waltarin juhlavuoden kunniaksi WSOY:n nettisivuilla julkaistaan koluminsarja aiheesta aiotko kirjailijaksi. Jari Tervo siellä kirjoittaa, että älä aio, minä kirjoitan että aio vaan, vaikka kirjastasi tuleekin huono, ja Mari Mörö, Tuomas Kyrö ja Tuula-Liina Varis käsittelevät aiheen muita aspekteja. Kolumnit löytyvät täältä.

Sain hiljattain valmiiksi kesänovellin VR:n Matkaan-lehteen. Se ilmestyy kesäkuun numerossa, jota saa rautatieasemilta ilmaiseksi. Aiheen ja tyylilajin suhteen käteni olivat muuten vapaat, mutta uskonto, politiikka, rautatiet ja kohtuuttoman alatyyliset jutut olivat kiellettyjä. Viimeksi mainitun kanssa olin hieman epävarmoilla vesillä, mutta tilaaja vakuutti että kyllä ne kikkelitkin saavat siellä heilua (sic).

Kirjallisessa mielessä on ollut muuten aika hiljaista. En ole löytänyt mitään kiinnostavia uusia kirjoja, mutta olen lukenut uudelleen Kim Stanley Robinsonin Antarktikan ja Escape from Kathmandun, joista pidän kummastakin hyvin paljon. Robinson tunnetaan parhaiten pitkistä ja hieman infodumppauksesta syytetyistä ekoscifi-tiiliskivistä, joissa asutetaan Mars tai kärsitään ilmastonmuutoksesta luonnontieteellisesti uskottavalla tavalla. Escape from Kathmandu on Robinsonin vähemmän tunnettuja teoksia ja aivan eri tyyppinen, vaikka siinäkin on vaikuttavaa luonnon ja ääriolosuhteiden kuvausta. Kyseinen teos on pöhkö ja sympaattinen Nepaliin sijoittuva veijaritarina. Siinä ajetaan hirveän lumimiehen kanssa polkupyörällä ja muuta vastaavaa. Luin Escape from Kathmandun ensimmäistä kertaa, kun olin itsekin Katmandussa ja kärsin sittemmin Nokialla mainetta niittäneestä giardia-alkueläimestä. Ostin kirjan nimen perusteella, koska halusin kotiin kuolemaan, ja se oli niin hauska, että vatsatauti muuttui siedettäväksi.

tiistai 29. huhtikuuta 2008

Muusat ja muut kotiorjat

Olen feminististen ajatusten vallassa ja ajatellut lahjakkaita, mutta alistettuja naisia. Luin vähän aikaa sitten jutun Kari Uusikylän kirjasta nimeltä Naislahjakkuus. (Itse kirjaa en ole ehtinyt saada käsiini). Siinä haastatellaan eri alojen lahjakkaita naisia. Haastatteluista käy ymmärtääkseni ilmi, että lahjakkaiden naisten menestys tyssää yleensä päänsisäisiin esteisiin eli itseluottamuksen ja omanarvontunteen puutteeseen.

Lisäksi luin tänään Hesarista Kati Tervon Kesäpäiväkirjan arvostelun. Sitäkään teosta en ole vielä lukenut, mutta arvostelussa sanottiin, että se on oikein hyvä. Kati Tervo on jo keski-ikäinen rouva, mutta hän ei ole aikaisemmin joutanut kirjoittamaan, koska on omistautunut kodin ja perheen hoitamiselle ja muusan tehtäville. Hän on paitsi hoitanut kotihommat, myös haukkonut sohvalla henkeään lukiessaan miehensä Jari Tervon romaanikäsistä. En tiedä miksi, mutta tuo jälkimmäinen tieto on jotenkin edellistä häritsevämpi. Ei sillä etteivätkö Jari Tervon kirjat olisi erinomaisia.

Tällainen kuvio on tietysti tuttu kaikilta elämänaloilta ja päiväkodista asti. Pojat pelaavat fudista ja tytöt haukkovat henkeään kentän laidalla. Diggailussa ei ole mitään vikaa, ja taitavia fudiksenpelaajia ja kirjailijoita on syytäkin ihailla, mutta on harmillista, että monet tytöt eivät oivalla tehdä itse mitään. Itsestähän se on viime kädessä kiinni ja oma syy jos ei ryhdy toimeen, mutta toisaalta itsetuntoa on vaikea rakentaa aivan tyhjästä. Auttaisikohan se, jos vanhemmat, opettajat ja puolisot arvostaisivat tyttöjen luovia pyrintöjä enemmän?

Ja sitten tietysti herää kysymys naisten kotoisista tehtävistä. J. K. Rowling on joskus jossain todennut, että nainen ehtii tehdä seuraavista kolmesta asiasta kaksi: 1) pitää kodin siistinä, 2) kirjoittaa kirjoja ja 3) kasvattaa lapsensa. Täällä Suomen oloissa listaan täytyy lisätä neljäskin asia, nimittäin päivätöissä käyminen. Vaikea yhtälö, vaikka yksi onkin ilmeinen putoaja.

Kukaan ei anna kirjailijalle aikaa, jota kirjoittaminen vaatii, vaan kirjailijan on pakko ottaa se itse. Aika on yleensä ainakin osittain pois toisten ihmisten passaamisesta ja viihdyttelemisestä. Hyvä kysymys onkin sitten se, että onko kirjailijalla oikeus tuhertaa jotain mahdollisesti hyvinkin epämääräistä skeidaa sen sijaan, että tiskaisi ja/tai toisi kunnollista tiliä kotiin. (Jari Tervo varmaan tuo kotiinsa hyvää tiliä, mutta useimmat kirjailijat eivät.) Tähän omantunnonkysymykseen kirjoittavan ihmisen on vastattava läheisilleen ja ennen kaikkea itselleen. Vaikka tämä ei ole mitenkään sukupuoleen liittyvä ongelma, näppituntumani on sellainen, että kirjoittamiseen liittyvä itsekkyys on on yleensä hieman luontevampaa miehille kuin naisille.

Perhettään laiminlyövä nero on ällöttävä otus, mutta niin on kyllä ällöttävä sellainenkin otus, joka palvelee kaikkia ja kaikkea ja raataa ja puunaa ja lopuksi ruikuttaa, että olisin kyllä ollut minäkin nero, mutta kun piti puunata. Sokeripala julistaa: Lopettakaa puunaus, hyvät naiset, ja kehittäkää luovia taipumuksianne! Este on ennen kaikkea päänsisäinen! Kukaan ei voi vapaassa Suomessamme riistää naiselta oikeutta toteuttaa itseään! Olisi tietysti hauskaa, jos joku vielä siivoaisi kämpän ja haukkoisi henkeä sohvalla, mutta se ei ole mitenkään välttämätöntä.

Niin ja sitten tietysti loppuun sellainen huomio, että puunaaminen on aivan hyvää tekemistä, jos sitä haluaa tehdä mielummin kuin esim. kirjoittaa tai pelata fudista.

perjantai 18. huhtikuuta 2008

Klonkku/jaettu ilo -dilemma

Luin äskettäin Katja Kallion kirjasen Elokuvamuisti. Siinä on miniesseitä (tai miten niitä nyt parhaiten luonnehtisi) joissa Kallio kertoo vaikuttavista elokuvaelämyksistään. Kirja oli paikotellen aika kiva ja siitä syntyi vahva aavistus, että tekijällä olisi ollut paljon enemmänkin kiinnostavaa sanottavaa aiheesta. Toisaalta oli tietysti kätevää, kun kirjan pienet tekstit ehti lukea samalla kun hääräsi perheen iltatoimia ja jäi aikaa lukea Fingerpori-albumikin. Jään joka tapauksessa odottamaan toiveikkaana Kalliolta uutta elokuvakirjaa.

Kallio kuvaili Elokuvamuistissa taipumustaan suojella rakkaimpia elokuvakokemuksiaan. Jos joku elokuva on oikein ihana, hän ei kerro siitä kenellekään, ja jos siitä tulee puhe, hän yrittää kääntää keskustelun toisille urille. Kallio tunsi olevansa pohjimmiltaan niljakas otus, joka haluaisi vangita elokuvan huoneeseensa ja sivellä sitä ja kuiskailla sille että kukaan ei ymmärrä sinua niin kuin minä, my precious. Ajatus siitä, että usuttaisi toisia katsomaan elokuvaa on yhtä sopimaton kuin se, että olisi vastarakastunut ja sanoisi tutuille, että uusi mieheni on tosi jees, menkää tekin testaamaan ja kertokaa mielipiteenne.

Tunnistan itsessäni samaa klonkkumaista tendenssiä. Joskus aikaisemminkin täällä kirjoittelin, että parhaista - tai pikemminkin ankarimmin fanitetuista - jutuista täytyy olla aika hiljaa, koska ne menevät herkästi pilalle. Jos joudun helvettiin, se on varmasti äidinkielentunti, jossa luokkakaverit laukovat ikuisesti epäkunnioittavia heittoja ja vääriä mielipiteitä jostain oppimäärään kuuluvasta ihanasta kirjasta.

Toisaalta tässäkin asiassa on kaksi puolta. Itselleni - ja varmaan myös Katja Kalliolle, ainakin Elokuvamuistista päätellen - on myös usein suuri ilo jakaa kokemuksia ja jutella kirjoista tai elokuvista. Joidenkin teosten kohdalla jaettu ilo on moninkertainen. Joskus yhteinen tunnelma teoksen ympärillä on paljon parempikin kuin itse teos. Jos kukaan muu ei olisi lukenut vaikka Harry Pottereita en taatusti olisi lukenut niitä toista kertaa tai ainakaan odottanut uusia osia niin innokkaasti.

Joskus klonkkutendenssi ja jakamisen ilo menevät vähän päällekäin. Sellainen kahtalainen kokemus minulla oli aikaisemmin tällä viikolla, kun osallistuin Teeman uuteen Popkult-ohjelmaan (se tulee kesällä, mainostan sitten lähempänä). Juttelin neljästä hienosta kirjasta, nimittäin Aleksis Kiven Seitsemästä veljeksestä, Bram Stokerin Draculasta, Hanna Haurun Tyhjien sielujen saaresta ja Tove Janssonin Reilusta pelistä. Oli tosi hauskaa paneutua kirjoihin uudestaan, miettiä niitä ja jutella niistä toimittaja Olli Laineen kanssa, mutta nyt kun ne kirjat pyörivät täällä pitkin kämppää, minun ei tee mieli avata niitä, koska tunnen että olen jotenkin hölöttänyt ne väliaikaisesti rikki.

Mihin te Sokeripalan mahdollisest lukijat asetutte klonkku/jaettu ilo on paras ilo -akselilla?

tiistai 1. huhtikuuta 2008

Kirjailijailta Leppävaaran kirjastossa

Tervetuloa Leppävaaran kirjaston kirjailijailtaan 15. huhtikuuta kello 18. Vieraina ovat Anu Kaipainen ja minä ja haastattelijoina Merja Komonen ja Esko Nick. Tapahtumaan on vapaa pääsy.

sunnuntai 16. maaliskuuta 2008

Kannattaako kirjailijan blogata?

Robin Hobb on ankarasti sitä mieltä, että ei. Kirjailija, joka bloggaa, ei saa tarinoitaan valmiiksi, koska kommentoi koko työpäivänsä ajan virtuaalisten kavereittensa kissanpentuja ja ruokareseptejä. Mielestäni Hobb on jossain määrin oikeassa ja samaa mieltä tuntuu olevan George R. R. Martin, joka onkin tainnut kommentoida kissanpentuja pidemmän kaavan kautta, koska Tulen ja jään laulu täydentyy tooodella hitaasti.

Internet on kieltämättä ihan saatanasta. Saan aina itse parhaiten töitä tehdyksi, jos nettiyhteys on jostain syystä epäkunnossa. Tietysti bloggaamisen lisäksi on tuhansia ja taas tuhansia muitakin tapoja viivytellä jos ei jaksa tarttua hommiin.

Kirjailijoiden blogeissa on myös sellainen ongelma, että ne saattavat repiä rikki hauraan mielikuvan kirjailijasta, joka on syntynyt ihanaa tuotantoa lukiessa. En tiedä harmittaako ketään muuta lukea palvotun neron jokapäiväisiä mietteitä pyykinpesusta, mutta minusta se on todella traumatisoivaa. Kuten aiemmin kerroin, ihailin nuorempana kovasti Neil Gaimania. Olin muodostanut hänestä päähäni tyylikkään goottiunelman ja arvatkaa miltä tuntui, kun luin hänen blogistaan, että hän harrasti kuminauhajumppaa ennen kirjakiertuetta, koska oli päässyt mahaa kertymään! Onneksi olin silloin jo elämän koulima aikuinen. Jos olisin lukenut kuminauhajumpasta 15-vuotiaana, olisin hukuttautunut Vantaankoskeen. Neil Gaiman ei ole ainoa kirjailija, josta tiedän enemmän kuin haluaisin.

Toisaalta pidän kovasti monista kirjailijoiden blogeista ja seuraan useita, eikä niiden lukeminen yleensä vie kohtuuttomasti aikaa tai muutenkaan pilaa päivää. Sokeripalakaan ei vie työaikaani, koska päivitän melko harvoin. Uskon, että bloggaamisesta on monenlaista hyötyäkin kirjailijalle: se voi tarjota rohkaisevaa tunnetta viiteryhmästä ja lukijoista, tuoda kirjoille lisää lukijoita (ainakin itse olen hankkinut kirjoja sen perusteella, että tekijä on tuttu netin kautta) ja jos kirjailijan persoonaa tai teoksia riepotellaan julkisuudessa, niin ainakin joku julkisuuden kolkka pysyy hänen omissa käsissään.

Ja lopuksi Robin Hobbista vielä vähän: Arvelisin hänen olevan niitä kirjailijoita, jotka vannovat ennen kaikkea yksinäisen puurtamisen nimiin, eivätkä näe (netti)yhteisöllisyydessä arvoa. Muistelen lukeneeni, että Hobb ei koskaan näytä viimeistelmättömiä tekstejään kenellekään muulle kuin kustannustoimittajalle. Lisäksi hän vastustaa todella jyrkästi fan fictionia - ylipäänsä ja varsinkin omiin kirjoihinsa pohjautuvaa - vaikka monet kirjailijat pitävät sitä pikemminkin kunnianosoituksena. Robin Hobbhan on siis se, joka on kirjoittanut loistavan Näkijän taru -fantasiatrilogian, kohtuullisen loistavan Liveship Traders -trilogian ja väsähtäneen Lordi Kultainen -trilogian. Parhaillaan hän kirjoittaa Solider Son -trilogiaa, jota en ole lukenut, mutta joka on kuulemma aika puuduttava.

Olisi mukava kuulla mielipiteitänne bloggaamisen ja blogien seuraamisen iloista ja haitoista, mutta jos kukaan ei kommentoi, oletan, että olette kirjoittamassa suurta suomalaista romaania tai tekemässä jotain muuta tärkeää.

keskiviikko 5. maaliskuuta 2008

Kirjoittajapiiri on paras piiri

Pääsin pitkästä aikaa osallistumaan kirjoittajapiirini tapaamiseen, ja se oli niin hauskaa, että ylistelen nyt seuraavaksi vähän kirjoittajapiirejä.

Kirjoittavista ystävistä ja heidän palautteestaan ja tuestaan on ollut ainakin minulle paljon iloa ja hyötyä. Aloitin kirjoittamisharrastukseni yksin ja tietysti kaikki tärkeimmät kirjoittamiseen liittyvät tilanteet tapahtuvat yksin kotona, mutta olen suhteellisen varma, etten olisi koskaan esimerkiksi kirjoittanut kokonaista kirjaa, jos en olisi löytänyt muita kirjoittajia ympärilleni.

Kirjoittajapiirissämme on vajaa kymmenenkunta jäsentä ja silloin kun homma toimii hyvin, yksittäiseen tapaamiseen ehtii vähintään puolet porukasta. Tuomme lyhyehköjä tekstejä tai katkelmia toistemme luettaviksi ja annamme niistä palautetta. Meillä on myös tapana jakaa kirjoitustehtäviä. Keksimme ne pikaisesti tapaamisten päätteeksi vapaan assosiaation menetelmällä ja valitsemme tyylin, aiheen, genren tms. Tehtävästä voi kirjoittaa halutessaan seuraavaksi kerraksi.

Aika moni ryhmästämme tekee ainakin välillä jotakin magnum opusta julkaisu päämääränään, mutta näennäisesti hyödyttömät harjoitukset vaikuttavat edelleen tarpeellisilta. Ensimmäisessä tapaamisessamme kauan sitten eräs ryhmäläinen sanoi, että rajoitukset luovat mahdollisuuksia. Se on minusta erittäin totta. Jos edessä on valkoinen dokumentti, johon voi kirjoittaa mitä vain, esim. juuri sen mitä sydän sanoo ja mitä maailma on vailla, on melko varmaa, että ruudulle ei ilmesty mitään ainakaan täällä meilläpäin. Sen sijaan aiheesta kirjoittaminen on kevyempää ja helpompaa. Joskus käy jopa niin, että tehtävät laajenevat kokonaisiksi novelleiksi tai näytelmiksi tms. Ne myös saattavat parhaimmillaan vähän laajentaa kirjoittajan repertuaaria ja rikkoa maneereja.

Palautteesta on usein konkreettista hyötyä tekstien työstämisessä, mutta ehkä kaikkein suurin hyöty on se, että ryhmässä saa vahvistusta omalle kirjoittamisharrastukselleen. Ainakin minulla tulee aina vain sellaisia masentavia what's the point -hetkiä, jolloin mietin, että olisi varmaankin tärkeämpää viettää aikaa ihmisten seurassa, katsella Frendien uusintoja tai etsiä kaksihaaraisia hiuksia kuin kirjoittaa. Silloin auttaa, kun muistelee toisia kirjoittajia ja ajattelee, että voi näyttää taas tekstinsä heille.

Kirjoittajapiireissä on tietysti myös paljon mahdollisia ongelmia, ja luulen, että on viime kädessä ihan herrassa sattuuko koolle sopiva joukko ihmisiä, jotka voivat auttaa ja tukea toisiaan sössimättä koko hommaa. Kirjoittajapiirin elinehto on se, että ryhmäläiset ovat motivoituneita. Lisäksi heidän olisi hyvä olla suurin piirtein saman tasoisia, ja tietysti kohteliaita ja joustavia, koska mikään ei tapa luovuutta yhtä tehokkaasti kuin vääntö ja riitely. Myöskin olen sitä mieltä, että toimiva kirjoittajapiiri on suhteellisen asialleen omistautunut, eikä pelkästään syö pullaa ja juoruile tai bondaa sielullisten kipupisteidensä äärellä.

Siinä vaiheessa kun jokin oikein mittava kirjoitushomma lähtee käyntiin, tapaamisten melko spontaanit ja ylimalkaiset kommentit eivät ole kovin hyödyllisiä, vaan arvoonsa nousee pikemminkin yksittäinen luottolukija. Kaiken kaikkiaan minusta on tärkeää olla vaatimatta toisilta piiriläisiltä liikaa, koska kukaan ei ehdi ja jaksa tuskailla toisen luovasta prosessista omansa lisäksi. Mutta sopivan kevyesti otettuna kirjoittajaryhmä on aivan loistava asia. Menkää heti perustamaan oma! Ja jos joku meidän ryhmäläinen lukee tämän, niin terveisiä ja tiedoksi, että Kitkerä - Aistimellinen teos on jo melkein valmis.

sunnuntai 24. helmikuuta 2008

Naistenpäivämainos

Mainostan hyvissä ajoin Naisasialiito Unionin avoimien ovien päivää, joka pidetään naistenpäivänä 8.3 osoitteessa Bulevardi 11 A 1. En tiedä muuten ohjelmasta enkä löytänyt tähän hätään mitään linkkiä, mutta itse olen paikalla kello 13 juttelemassa Liha tottelee kuria -kirjastasta ja varmaankin erityisesti sen sukupuoliin liittyvistä teemoista. Tervetuloa!

perjantai 8. helmikuuta 2008

Lapsuuden sankareita

Tunnen outoa velvollisuutta ostaa Neil Gaimanin kirjoja, vaikka ne ovat aika huonoja. Anansi Boysissa ja Tähtisumussa en ole koskaan päässyt paria ensimmäistä lukua pidemmälle ja Unohdetut jumalat oli minusta selvä malliesimerkki päältä kauniista kakusta ja missä oi missä oli Maanalaisen Lontoon punainen lanka? Ainoa Gaimanin romaani, josta pidän, on Hyviä enteitä, mutta sekin on yhteistyötä Terry Pratchettin kanssa ja muistuttaa erittäin paljon Kiekkomaailma-kirjojen hyviä kohtia. Kyllästyttää, kun Gaiman toistaa niitä omia rakkaita sisällöllisiä maneereitaan, erityisesti sellaista, että ajatelkaa hei jos joku mytologinen hahmo olisikin joku kaupan kassa tai bussikuski. Lisäksi Gaiman yrittää usein olla humoristinen, mutta ei oikein osaa.

Velvollisuus lisätä vaatimaton roposeni Neil Gaimanin kassaan johtuu varmaankin siitä, että Gaiman on lapsuuteni sankari enkä voi koskaan hylätä häntä täysin. Diggasin tietysti Sandmania silmät päästäni 15-vuotiaana, niinkuin jokainen terve teini-ikäinen. Olen lueskellut Sandmania välillä uudelleen, ja se pitää edelleen aika hyvin kutinsa. Sandmanin lisäksi monet Gaimanin novelleista ovat kivoja.

Ostin ja luin juuri suomeksi käännetyn novellivalikoiman Aarteita ja muistoesineitä. Pidän varsinkin kokoelman aloittavasta Vihreiden kirjainten arvoitus -novellista, joka on jonkinlaista Sherlock Holmes ja Suuret muinaiset -crossover-fanfictionia. (Sherlock Holmes ja Suuret muinaiset ovat minulle hyvin rakkaita hahmoja ja voi olla, että pidän novellista lähinnä siksi. Muistaakseni se on kyllä palkittu Hugollakin, joten kyllä siitä muutkin ovat pitäneet.) Vihreiden kirjainten arvoitus löytyy muuten englanniksi A Study in Emarald -nimisenä Neil Gaimanin kotisivulta. Neil Gaimanin kotisivu on varmaan internetin paras kirjailijan kotisivu. Sieltä löytyy kaikenlaista hauskaa moneksi päiväksi, jos vaikka sattuu olemaan töissä sellaisessa konttorissa, jossa voi simuloida työntekoa.

torstai 24. tammikuuta 2008

Haasteita

Sokeripala on haastettu kahdessa blogissa. Morre haastaa minut listaamaan kymmenen suosikkiblogiani, mutta en listaa, koska ne ovat salaisuus. Vaikka kailotan asioitani täällä world wide webissä, niin OIKEASTI, uskokaa tai älkää, olen salakähmäinen, enkä koskaan kerro täällä tai muuallakaan kaikkien tärkeimpiä asioita, esimerkiksi suosikkiblogeja, -kirjoja, -elokuvia, -biisejä tai -ajatuksia. Parhaat asiat menevät pilalle, jos ne kertoo liian huolettomasti. Herää tietysti kysymys, että miksi minulla on blogi, kun en pohjimmiltani halua kertoa mitään tärkeää. Syy on kaupallinen. Sokeripala on perustettu pääasiassa siksi, että Lihis menisi kuumille kiville. Lihiksen elinkaari kirjakaupoissa alkaa olla vähitellen illassaan ja nyt herää tietysti se kysymys, että mitä minä täällä enää heilun. Siihen en ole vielä keksinyt hyvää perustelua.

Mutta sen voin paljastaa, että luen esimerksiksi itsensä Morren blogia, jossa on kiinnostavia kirja-arvosteluja. Arvostan erittäin paljon hänen suhtautumistaan kirjallisuuteen. Se on intohimoinen, analyyttinen ja epäelitistinen. Kirjallisuuden äärellä on rasittavan paljon snobbailua ja teeskentelyä, mutta Morren postaukset ovat aitoja ja vilpittömän subjektiivisia. Olen ihmetellyt usein, että miksi kirja-arvostelut ovat monissa blogeissa aivan samantapaisia kuin lehtikritiikit, siis siinä mielessä, että ne yrittävät olla jotenkin vastaansanomattoman ja todistettavan oikeassa, vaikka oikeastaan blogien idea olisi olla niin subjektiivinen kuin lähtee. Tai siis: jos kirjoittaa lehtitekstiä, niin miksei saman tien myisi juttujaan lehteen? Toisaalta monissa blogeissa on erittäinkin subjektiivisia yhden tai parin lauseen heittoja luetusta, mutta niistä lukija ei yleensä saa paljon irti. Morre on siitä harvinainen, että hän perustelee tarkasti miksi fanittaa tai dissaa. Hänen bloginsa onkin ihan kuin juttelisi elävässä elämässä jonkun kirjallisuuden ystävän kanssa.

Ja Fredrika on haastanut minut päivän ekotekoon. Se olkoon se, että laitan tänä iltana papuja likoamaan yöksi ja aamulla keitän ne ja laitan pakastimeen. Ja sitten koko ruokakuntani syö papuja eläinproteiinin sijasta hyvin, hyvin kauan.

Kymmen parasta blogia -haaste menee eteenpäin J. Pekka Mäkelälle ja päivän ekoteko -haaste menee Anne Leinoselle.

lauantai 19. tammikuuta 2008

McEwan, Marklund ja Nova

Olen ollut viime aikoina hidas päivittämään blogia. Kirjallinen elämäni on vähissä ja jos ei ole aikaa kirjoittaa kirjallisuutta, niin onko edes syytä pitää kirjallisuusblogia?

Olen tietysti lukenut kaikenlaista, mm. Ian McEwanin Amsterdamin, josta pidin. Se on ensimmäinen lukemani McEwanin kirja, koska minulla on ollut ennakkoluuloja. Olen joskus hieman selaillut McEwanin kirjoja, ja ne vaikuttivat tekovakavilta ja itsetietoisilta. Ja kävin myös katsomassa jonkin aikaa sitten McEwanin romaanin pohjalta tehdyn Sovituksen ja se oli ärsyttävä. (Siinä oli asetettu ei enempää eikä vähempää kuin kokonainen maailmansota kulissiksi pikkumaisten pikku henkilöiden pienille seksuaalisille turhaumille.) Mutta joka tapauksessa Amsterdam oli ihan kiva ja yllättävän kepeä. Siitä tuli vähän mieleen Somerset Maugham, kun oltiin brittiläisiä ja rikkaita ja kevytkenkäisiä ja yhtäkkiä kauheissa ongelmissa.

Luin myös Liza Marklundin Nobelin testamentin. Pidän Marklundin dekkareissa siitä, että Annika Bengzon on aina niin paskana, koska sen lukeminen on kathartista. Mutta se onkin ainoa hyvä asia mitä Marklundin kirjoista voi sanoa. Niissä on sellainen kauhea ominaisuus, että ne tarrautuvat lukijaan eikä lukemista voi lopettaa vaikka koko ajan huomaa, että kirja vie jotain sielusta. Marklundin lukemisesta tulee tosi ällöttävä ja pahoinpidelty olo. Tuntuu ihan samalta kuin olisi töllöttänyt jotain suomi 24 -keskustelua tai vauvalehden keskustelupalstaa tai pornoa koko päivän. On olemassa muitakin samanlaisia vaarallisia kirjoja, mutta onneksi ne ovat harvinaisia.

Tässä on raportti Kouvolan keikasta.

Muistutan myös Nova-novellikilpailusta, johon aloittelevien kirjoittajien kannattaa ehdottomasti osallistua, jos scifi/fantasia/kauhu-osasto kiinnostaa. Kyseinen hieno kilpailu on tarjonnut ensimmäisen kirjoitusfoorumin sellaisellekin kuuluisalle ja juhlitulle kirjailijalle kuin minä! Olen tänä vuonna toista kertaa tuomaristossa. (Jos joku muuten haaveilee kirjailijan urasta, mutta haave tuntuu epärealistiselta, kannattaa kaivaa esille takavuosien Kosmoskynästä Nova-novellini Yksisarvisen talli. Sen ja julkaisukelpoisen romaanin välillä on vain muutama vuosi ja sen jos minkään pitäisi antaa toivoa.) Novassa on iso tuomaristo ja sen takia sijoittukset ovat jossain määrin kompromisseja. Novelli voi olla hyvä, vaikka ei pärjäisi, mutta tämä ei ole kuitenkaan kääntäen verrannollista. Se, joka pärjää Novassa, tekee taatusti jotain oikein. Suosittelen kiinnittämään huomiota kielioppiin, oikeinkirjoitukseen ynnä muuhun perushommaan ja viimeistelyyn, koska kilpailuun osallistuu paljon aloittelijoita, joilla voi olla perusasiat vielä hakusessa. Viitseliäisyydellä voi päästä aika pitkälle Novassa.