Olen ahkeroinut viime aikoina minikuunnelmasarjan parissa. Se koostuu 20 viiden minuutin osasta ja sen esittää.... tadaa.... Miitta Sorvali! Ohjelma alkaa 29.2. Radio Suomessa ja - ehkä, neuvottelut ovat kesken - Yle Puheessa. Kävin juttelemassa Uraradiosta, eli tästä kuunnelmasta, ja vaikka mistä muustakin Olga K:ssa eilisaamuna.
Kuunnelma on ollut yksi viime vuosien hauskimmista projekteista. Siinä oli hyvä yhdistelmä rajoituksia ja vapautta. Pituus oli standardoitu ja sisällöstä oli kaksi määräystä: kaikki 20 osaa pitäisi olla saman henkilön monologeja. Lisäksi niiden pitäisi olla hauskoja.
Mietin sisältöä pikkuhiljaa kesällä ja syksyllä. Halusin jonkin konkrettisen aiheen, jonka avulla kertojakin tulisi tutuksi. Mitä voisi olla 20?
Yhdessä vaiheessa ajattelin, että 20 hedelmää. (Se olisi voinut olla eräänlainen homage Oudolle Hohdolle ja maailman hedelmät vaarassa -sarjalle, suurelle esikuvalleni ja innoittajalleni). Mietimme asiaa vähän porukallakin kirjoittajapiirin kanssa: ehdotuksia olivat mm. 20 ruumiinosaa ja 20 syytä riisuutua.
Lopulta mieleeni tuli 20 ammattia. Olen aina ollut innostunut erilaisista töistä ja niihin liittyvistä mielikuvista ja identiteeteistä. Ja kirjoittamalla voi eläytyä esimerkiksi jalkahoitajan tai joulupukin elämään.
Ne, jotka ovat lukeneet novellikokoelmani Apatosauruksen maan, muistavat ehkä sellaisen karmivan tädin, joka kävi huutokaupoissa etsimässä ihmisnahkalamppuja. Ammatinvalintapsykologi Orvokki Leukaluu ei ole ihan täsmälleen tämä täti, koska hän on hulluudessaan laaja-alaisempi ja ilmeisesti myös sukurakkaampi, mutta jotakin yhtäläisyyttä heillä varmasti on. Orvokki Leukaluu siis esittelee erilaisia ammatteja ja vastaa kuulijoiden uraa koskeviin kysymyksiin.
Kirjoitin tekstit lopuvuodesta. Kirjoittaminen oli - en tiedä saisiko tätä sanoa - enimmäkseen vaivatonta ja nopeaa. Viisi minuttia puhetta on noin 4000 merkkiä tekstiä, ja sellainen tiivis muoto on kaikkein ominaisin add-päälleni. Monet kirjoittajat puhuvat tiivistämisen vaikeudesta, mutta minulla on päinvastainen ongelma. Minusta melkein kaikki ajatukseni mahtuvat yhdelle sivulle, monesti yhteen lauseeseen. Yksi sana on melkein aina parempi kuin kaksi. Olen juuri aloittelemassa romaania, ja minua pyörryttää kun ajattelen niitä 600 000 merkkiä, jotka siintävät horisontissa.
Osa Uraradion jaksoista on osuvampia kuin toiset, eiväkä kaikki tekstit ole omiin silmiin ihan napakymppejä (osa on!), mutta olen vilpittömän ihastuksissani lopputuloksesta. Jokainen jakso on kuuntelemisen arvoinen, kiitos Miitan ja ohjaaja Erja Mannon. Nauhoituspäivät olivat ihania! Miitta oli niin hyvä, että äänitarkkailijakin repeili tuon tuosta. Miitta puhalsi Orvokki Leukaluun henkilöön ihanan, oudon, karmivan, kolkon, sensuellin elämän, ja jokaisessa jaksossa saa kohdata hänet.
Pidän peukkua, että Uraradio menestyy, koska jos se ottaa tulta, teemme todennäköisesti toisetkin 20 osaa. Jos vain ehdin ja muistan, laitan tännekin linkit jaksoihin, kun ne tulevat Areenaan!
perjantai, 24. helmikuuta 2012
perjantai, 4. marraskuuta 2011
Kuinka kirjoitetaan romaani
Tänä syksynä opetan luovaa kirjoittamista useammassakin paikassa. Kurssit ovat keskenään erilaisia, mutta kaikissa on hauskinta (nimittäin minulle) se kun oppilaat lukevat tekstejään ääneen. Harjoitustyöt ovat monesti tosi kummallisia, koskettavia, pelottavia ja kauniita. Ne eivät ole (vielä) valmiita teoksia, mutta monesti juuri sellaiset rosoiset ajatukset ovat kaikkein kiinnostavimpia.
Eräs opiskelija lähetti minulle kirjoitustyöpajan jälkeen meiliä, jossa hän kysyi muutamaa juttua romaanin kirjoittamisesta. Hänen luvallaan (kiitos Anna!) laitan keskustelumme tännekin, jos täällä vaikka kävisi joku romaanin kirjoittamista kaavaileva lukija. Tämä jutustelu on täysin subjektiivista ja aika pintapuolistakin, joten tätä ei kannata lukea minään oppituntimuistiinpanona vaan yksittäisen kirjailijan näkemyksenä.
Kysymys: Kun kirjoitat kirjan, mistä tiedät missä kohtaa mitäkin tapahtuu? Onko olemassa jokin kaava? Käytätkö Post it-lappuja/muistivihkoa/aikajanaa konkretisoidaksesi tapahtumia, paikkoja ja aikoja? Päätätkö etukäteen, että romaaniin tulee esimerkiksi 12 lukua ja mikä on kunkin luvun pääjuonne vai kirjoitatko vain sattumanvaraisessa järjestyksessä jotakin, jonka sitten myöhemmin lajittelet oikeaan kohtaan?
Vastaus: Metodeita on varmaankin yhtä paljon kuin kirjailijoita, ja työtavat voivat vaihdella myös projektista toiseen. Mitään valmista kaavaa ei oikeastaan ole. Nyrkkisääntönä voisi pitää, että tekstistä pitäisi löytyä alku, keskikohta ja loppu. Klassinen, kolminäytöksinen tarinan kaava on monelle romaanille ihan toimiva rakenne. (Se menee näin: ensin esitellään alkutilanne ja henkilöt ja heidän ongelmansa. Sitten edetään yhä kasvavien konfliktien kautta huippukohtaan, jossa kirjan tematiikka tiivistyy ja juoni tulee huippukohtaansa. Sitten ollaankin lopussa, jossa on erilainen tilanne kuin alussa & päähenkilö on muuttunut sisäisesti.) Tällaisesta tarinan rakenteesta on todennäköisesti paljon esimerkkejä netissäkin ja varsinkin amerikkalaiset ovat kirjoittaneet hyllymetreittin romaaninkirjoitusoppaita, niistä voi löytää selkeyttäviä piirrustuksia.
Tein itse esikoisromaanini täysin ilman ennakkosuunnitelmaa, ja fiksasin rakennetta jälkikäteen. Aloitin alusta ja jatkoin kronologisesti kohti loppua. Tarinan jännite ja huippukohdat tulivat mukaan orgaanisesti ja luontevasti, mutta rehellisesti sanottuna kirja ei ole mikään juonenrakennuksen huippusaavutus. Kirjoittaminen ei ollut silloinkaan täysin sattumanvaraista, sillä pidin tarinan lankoja ja henkilöiden kohtaloita mielessäni ja tein kirjoittaessani niiden suhteen loogisia valintoja.
Toisen romaanini tein yhdessä Anne Leinosen kanssa, ja tällä kertaa suunnittelimme etukäteen henkilöt ja juonen. Kirjoitin suppeat muistiinpanot juonenkäänteistä ja merkitisin erillliselle lapulle mitä kussakin luvussa pitäisi tapahtua, mutta oikeastaan sellainen pienehkö tarina pysyi aika lailla itsestään päässä, kun sen kirjoitti suhteellisen lyhyen ajan sisällä. Ennakkosuunnitelmien suuret linjat pysyivät, mutta monet yksittäiset kohdat kyllä muutuivat, luvut vaihtoivat paikkaa jne jne.
Se, millaiset muistiinpanot tekee, on varmaan ihan makuasia. Mindmappeja, post-it-lappuja, tarinan rakennekaavioita, aikajanoja, kuvakollaaseja, mitä vaan mikä auttaa.
Kysymys: Mietitkö etukäteen kaikki henkilöt ja heidän ominaisuutensa (luonne, ulkonäkö, sosiaalinen asema jne) vai putkahtaako kirjaan henkilöitä, joita et aluksi ollut lainkaan kuvitellut mukaan?
Vastaus: Riippuu tilanteesta. Itselläni on ollut molempia tapauksia. Kannattaa olla tietysti tarkkana että henkilöitä ei putkahda liikaa tai turhaan. Jokaisella pitäisi olla jokin syy olla mukana tarinassa. Jokaisen pitäisi olla kiinnostava ja jollakin tavoin merkittävä kokonaisuuden kannalta.
Kysymys: Kuinka paljon "raakamateriaalia" esim. yksi kirjan lopullinen sivu vaatii - kirjoitatko vaikkapa Julia Cameronin aamusivujen tapaan pitkät pätkät ensin vain jotain, josta sitten muokkausvaiheessa karsit suuren osan pois ja kenties muutamasta lauseesta pääset uuteen kirjoittamisen alkuun, josta muodostuu lopullinen sivukokonaisuus vai saatko suoraan aikaiseksi suurinpiirtein sellaisen sivun kuin olit ajatellut?
Vastaus: Riippuu tilanteesta. Joskus (aika harvoin) pienet sana- ja lausetason korjailut riittävät. Useammin raakamateriaali on jonkinlainen kehikko, jonka sisällä teen suuriakin muutoksia. Joskus tekstissä ei ole mitään kiinnostavaa, ja silloin hylkään sen kokonaan.
Kysymys: Onko kirjan loppuratkaisu koskaan muuttunut matkan varrella, ts. kirja päättynyt aivan eri tavalla kuin alunperin ajattelit?
Tähän mennessä ei, mutta sekin on aivan sallittua ja joskus se voi olla aiheellistakin. Kirjoitan parasta aikaa tarinaa, jossa oli alun perin tarkoitus, että nainen jättää lopussa miehensä ja lähtee ratsastamaan auringonlaskuun tyyliin Lucky Luke, mutta nyt hän onkin päättänyt pitää miehensä ja ratsastaa silti auringonlaskuun. Toisaalta rakkausjuttu on vain sivujuoni, ja tuntuu ettei tarinan tunnelma kokonaisuudessaan muutu kovin paljon.
Useimmiten käsikirjoitus kirjoitetaan joka tapauksessa monta kertaa uudestaan, joten viime kädessä on ihan makuasia missä vaiheessa korjaa minkäkin osasen. Monille kirjoittajille tarkat ennakkosuunnitelmat ovat suureksi avuksi, toisaalta moni on myös sitä mieltä, että tarina saa villiintyä ihan rauhassa matkan varrella.
Eräs opiskelija lähetti minulle kirjoitustyöpajan jälkeen meiliä, jossa hän kysyi muutamaa juttua romaanin kirjoittamisesta. Hänen luvallaan (kiitos Anna!) laitan keskustelumme tännekin, jos täällä vaikka kävisi joku romaanin kirjoittamista kaavaileva lukija. Tämä jutustelu on täysin subjektiivista ja aika pintapuolistakin, joten tätä ei kannata lukea minään oppituntimuistiinpanona vaan yksittäisen kirjailijan näkemyksenä.
Kysymys: Kun kirjoitat kirjan, mistä tiedät missä kohtaa mitäkin tapahtuu? Onko olemassa jokin kaava? Käytätkö Post it-lappuja/muistivihkoa/aikajanaa konkretisoidaksesi tapahtumia, paikkoja ja aikoja? Päätätkö etukäteen, että romaaniin tulee esimerkiksi 12 lukua ja mikä on kunkin luvun pääjuonne vai kirjoitatko vain sattumanvaraisessa järjestyksessä jotakin, jonka sitten myöhemmin lajittelet oikeaan kohtaan?
Vastaus: Metodeita on varmaankin yhtä paljon kuin kirjailijoita, ja työtavat voivat vaihdella myös projektista toiseen. Mitään valmista kaavaa ei oikeastaan ole. Nyrkkisääntönä voisi pitää, että tekstistä pitäisi löytyä alku, keskikohta ja loppu. Klassinen, kolminäytöksinen tarinan kaava on monelle romaanille ihan toimiva rakenne. (Se menee näin: ensin esitellään alkutilanne ja henkilöt ja heidän ongelmansa. Sitten edetään yhä kasvavien konfliktien kautta huippukohtaan, jossa kirjan tematiikka tiivistyy ja juoni tulee huippukohtaansa. Sitten ollaankin lopussa, jossa on erilainen tilanne kuin alussa & päähenkilö on muuttunut sisäisesti.) Tällaisesta tarinan rakenteesta on todennäköisesti paljon esimerkkejä netissäkin ja varsinkin amerikkalaiset ovat kirjoittaneet hyllymetreittin romaaninkirjoitusoppaita, niistä voi löytää selkeyttäviä piirrustuksia.
Tein itse esikoisromaanini täysin ilman ennakkosuunnitelmaa, ja fiksasin rakennetta jälkikäteen. Aloitin alusta ja jatkoin kronologisesti kohti loppua. Tarinan jännite ja huippukohdat tulivat mukaan orgaanisesti ja luontevasti, mutta rehellisesti sanottuna kirja ei ole mikään juonenrakennuksen huippusaavutus. Kirjoittaminen ei ollut silloinkaan täysin sattumanvaraista, sillä pidin tarinan lankoja ja henkilöiden kohtaloita mielessäni ja tein kirjoittaessani niiden suhteen loogisia valintoja.
Toisen romaanini tein yhdessä Anne Leinosen kanssa, ja tällä kertaa suunnittelimme etukäteen henkilöt ja juonen. Kirjoitin suppeat muistiinpanot juonenkäänteistä ja merkitisin erillliselle lapulle mitä kussakin luvussa pitäisi tapahtua, mutta oikeastaan sellainen pienehkö tarina pysyi aika lailla itsestään päässä, kun sen kirjoitti suhteellisen lyhyen ajan sisällä. Ennakkosuunnitelmien suuret linjat pysyivät, mutta monet yksittäiset kohdat kyllä muutuivat, luvut vaihtoivat paikkaa jne jne.
Se, millaiset muistiinpanot tekee, on varmaan ihan makuasia. Mindmappeja, post-it-lappuja, tarinan rakennekaavioita, aikajanoja, kuvakollaaseja, mitä vaan mikä auttaa.
Kysymys: Mietitkö etukäteen kaikki henkilöt ja heidän ominaisuutensa (luonne, ulkonäkö, sosiaalinen asema jne) vai putkahtaako kirjaan henkilöitä, joita et aluksi ollut lainkaan kuvitellut mukaan?
Vastaus: Riippuu tilanteesta. Itselläni on ollut molempia tapauksia. Kannattaa olla tietysti tarkkana että henkilöitä ei putkahda liikaa tai turhaan. Jokaisella pitäisi olla jokin syy olla mukana tarinassa. Jokaisen pitäisi olla kiinnostava ja jollakin tavoin merkittävä kokonaisuuden kannalta.
Kysymys: Kuinka paljon "raakamateriaalia" esim. yksi kirjan lopullinen sivu vaatii - kirjoitatko vaikkapa Julia Cameronin aamusivujen tapaan pitkät pätkät ensin vain jotain, josta sitten muokkausvaiheessa karsit suuren osan pois ja kenties muutamasta lauseesta pääset uuteen kirjoittamisen alkuun, josta muodostuu lopullinen sivukokonaisuus vai saatko suoraan aikaiseksi suurinpiirtein sellaisen sivun kuin olit ajatellut?
Vastaus: Riippuu tilanteesta. Joskus (aika harvoin) pienet sana- ja lausetason korjailut riittävät. Useammin raakamateriaali on jonkinlainen kehikko, jonka sisällä teen suuriakin muutoksia. Joskus tekstissä ei ole mitään kiinnostavaa, ja silloin hylkään sen kokonaan.
Kysymys: Onko kirjan loppuratkaisu koskaan muuttunut matkan varrella, ts. kirja päättynyt aivan eri tavalla kuin alunperin ajattelit?
Tähän mennessä ei, mutta sekin on aivan sallittua ja joskus se voi olla aiheellistakin. Kirjoitan parasta aikaa tarinaa, jossa oli alun perin tarkoitus, että nainen jättää lopussa miehensä ja lähtee ratsastamaan auringonlaskuun tyyliin Lucky Luke, mutta nyt hän onkin päättänyt pitää miehensä ja ratsastaa silti auringonlaskuun. Toisaalta rakkausjuttu on vain sivujuoni, ja tuntuu ettei tarinan tunnelma kokonaisuudessaan muutu kovin paljon.
Useimmiten käsikirjoitus kirjoitetaan joka tapauksessa monta kertaa uudestaan, joten viime kädessä on ihan makuasia missä vaiheessa korjaa minkäkin osasen. Monille kirjoittajille tarkat ennakkosuunnitelmat ovat suureksi avuksi, toisaalta moni on myös sitä mieltä, että tarina saa villiintyä ihan rauhassa matkan varrella.
perjantai, 7. lokakuuta 2011
Taiteesta ja viihteestä ja hopeatiukusista
Päivän epistolassa taide ja viihde. Voiko niitä, ja kannattaako niitä, erottaa toisistaan? Toisen viihde on toisen taidetta ja toisinpäin, veteen piirretty viiva, blaa blaa. Mitä te olette mieltä?
Itse erotan taiteen ja viihteen aivan selvästi. Tarvitsen kumpaakin ja kummallakin on tehtävä maailmassa. En välttämättä mieti lukiessani olenko taiteen vai viihteen äärellä, mutta kirjoittaessa huomaa aina kummasta on kysymys.
Viihteen kirjoittaminen on paljon vaikeampaa. Viihteessä on paljon sääntöjä, joita pitää osata noudattaa, mutta sellaisella tavalla että lukija ei huomaa sitä, ainakaan kovin paljon. Jos viihteen merkkipoijut näkyvät, tulos on banaali, ja kukaan ei pidä siitä. Toisaalta viihteen kirjoittaminen on vähän tasaisempaa, prosessi on luotettavampi ja lopputuloksena useammin käyttökelpoista tekstiä.
Taide on maanisimmassa luomisvaiheessa (ensimmäisen käsikirjoitusversion vaiheessa) paljon helpompaa, koska siinä ei tarvitse eikä edes voi ajatella sääntöjä tai mitään muutakaan. Kirjoittaminen on silloin pelkkää avautumista ja antautumista alitajunnalle ja omalle sisäiselle rytmille (sekä universumin laululle ja keijukaisten hopeatiukusille.) Vaikeus on se, että prosessi ei ole oikein omissa hyppysissä eikä lopputuloksesta ei ole minkäänlaisia takeita. Ja lisäksi tämä antautuminen on tietysti hyvin pelottavaa.
Näitä on vähän vaikea sanallistaa. Tietysti kaikenlaisessa kirjoittamisessa on paljon yhtäläisyyksiä, ja lopulta kirjoittaminen on aina puurtamista ja yksityiskohtien hiomista, pelkkiä sanoja, joita pitää sommitella halutun vaikutelman välittämiseksi. Se on aina pedanttia ja asiallista väkertämistä.
Kommenttilaatikossa Tirlittan kysyi voisinko kertoa yhteiskirjoittamisesta ja miten välttää mahdollisia sudenkuoppia. Tässä seuraa nyt kaksi videota, jotka kertovat Rautasydämestä ja valottavan asiaa. Niissä Jan Erola haastattelee Annea ja minua. Kaiken kaikkiaan sanoisin, että sudenkuopat vältetään sopivalla yhdistelmällä joustavuutta ja päättäväisyyttä.
Tässä Anne kertoo, että on joskus jopa käynyt oikeassa rautakaupassa:
Kysykää kommenttilaatikossa jos jokin asia kiinnostaa! Kerron mielelläni lisää, ja niin varmasti Annekin. Olemme myös tavattavissa Helsingin kirjamessuilla 27. -30. lokakuuta.
Itse erotan taiteen ja viihteen aivan selvästi. Tarvitsen kumpaakin ja kummallakin on tehtävä maailmassa. En välttämättä mieti lukiessani olenko taiteen vai viihteen äärellä, mutta kirjoittaessa huomaa aina kummasta on kysymys.
Viihteen kirjoittaminen on paljon vaikeampaa. Viihteessä on paljon sääntöjä, joita pitää osata noudattaa, mutta sellaisella tavalla että lukija ei huomaa sitä, ainakaan kovin paljon. Jos viihteen merkkipoijut näkyvät, tulos on banaali, ja kukaan ei pidä siitä. Toisaalta viihteen kirjoittaminen on vähän tasaisempaa, prosessi on luotettavampi ja lopputuloksena useammin käyttökelpoista tekstiä.
Taide on maanisimmassa luomisvaiheessa (ensimmäisen käsikirjoitusversion vaiheessa) paljon helpompaa, koska siinä ei tarvitse eikä edes voi ajatella sääntöjä tai mitään muutakaan. Kirjoittaminen on silloin pelkkää avautumista ja antautumista alitajunnalle ja omalle sisäiselle rytmille (sekä universumin laululle ja keijukaisten hopeatiukusille.) Vaikeus on se, että prosessi ei ole oikein omissa hyppysissä eikä lopputuloksesta ei ole minkäänlaisia takeita. Ja lisäksi tämä antautuminen on tietysti hyvin pelottavaa.
Näitä on vähän vaikea sanallistaa. Tietysti kaikenlaisessa kirjoittamisessa on paljon yhtäläisyyksiä, ja lopulta kirjoittaminen on aina puurtamista ja yksityiskohtien hiomista, pelkkiä sanoja, joita pitää sommitella halutun vaikutelman välittämiseksi. Se on aina pedanttia ja asiallista väkertämistä.
Kommenttilaatikossa Tirlittan kysyi voisinko kertoa yhteiskirjoittamisesta ja miten välttää mahdollisia sudenkuoppia. Tässä seuraa nyt kaksi videota, jotka kertovat Rautasydämestä ja valottavan asiaa. Niissä Jan Erola haastattelee Annea ja minua. Kaiken kaikkiaan sanoisin, että sudenkuopat vältetään sopivalla yhdistelmällä joustavuutta ja päättäväisyyttä.
Tässä Anne kertoo, että on joskus jopa käynyt oikeassa rautakaupassa:
Kysykää kommenttilaatikossa jos jokin asia kiinnostaa! Kerron mielelläni lisää, ja niin varmasti Annekin. Olemme myös tavattavissa Helsingin kirjamessuilla 27. -30. lokakuuta.
tiistai, 30. elokuuta 2011
Kirjoittajakoulun päivämäärät ja kaksi hyvää kirjaa
Sokeripala on ollut viime aikoina vähän ns. perseestä, koska täällä on ollut lähinnä mainoksia allekirjoittaneen töistä. Pahoittelen, ja kerron vain erittäin pikaisesti, että Vapaa kirjoittajakoulu alkaa 19.9., kurssiaikataulu on vihdoin lyöty lukkoon ja mukaan mahtuu vielä. Tässä ovat opetuspäivämäärät:
ma 19.9.
ma 3.10.
ma 17.10.
ma 31.10.
ma 14.11
ma 28.11
ma 12.12.
Lisätietoa saa Oriveden opistolta. Lisätietoa on myös tuossa pari postausta alempana. Tervetuloa!
Sitten muihin asioihin: Osallistuin viime viikolla Helsingin Taiteiden yössä kirjablogipaneeliin, jonka erikoisuus oli se, että panelistit istuivat näyteikkunassa. Olin sinä iltana kuumeinen ja flunssainen ja legendaarisen univelkainen, ja muistikuvani koko illasta ovat hataria, mutta sen muistan, että esikoiskirjailja ja toimittaja Pekka Hiltunen kysyi, mistä kirjoista aion blogata seuraavaksi. Sanoin, että Jukka Laajarinteen Leikkiminen kielletty -pamfletista ja Antti Nylénin Halun ja epäluulon esseistä. Joten nyt se tulee: Leikkiminen kielletty ja Halun ja epäluulon esseet ovat kumpikin hyvin tärkeitä kirjoja ja voivat muuttaa lukijan elämän (tai ainakin elämää).
Leikkiminen kielletty kertoo valaisevasti lasten oikeuksista tai oikeastaan niiden surkeasta puutteesta. Lapsia kytätään tiukemmin kuin koskaan ennen, heidän ainoan nuoruutensa tuhlataan koulussa ja liian työläissä ja tylsissä harrastuksissa, heitä viedään kodeistaan (huostaanotetaan), huumataan (lääkitään) ja suljetaan erilaisiin laitoksiin. Laajarinteen mukaan nämä "lasten hyväksi" tehtävät toimenpiteet ovat monesti täysin mielivaltaisia, epäoikeudenmukaisia ja julmia. Oikeastaan, jos asiaa yhtään tarkemmin ajattelee, kaikki lapsemme elävät totalitarismissa. Jo lähtötilanne on heille melkoisen epäreilu ja saattaa kaikki uhmaikäisten ja teinien raivokohtaukset ymmärrettävään valoon. Hitaat, tympeät ja huomiokyvyttömät jättiläiset herättävät heidät kesken unien, päättävät mitä ja milloin he saavat syödä ja pukea ja vievät heitä minne haluavat...
Kirjassa on monia hyvin riipaisevia kohtia, esimerkiksi sellainen, joissa huomautetaan, että useimmat adhd-lapset osaavat mainiosti keskittyä, jos he tekevät itselleen mielekkäitä tehtäviä. Miksi vika on lapsen aivoissa, eikö pikemminkin koulussa? Huostaanotoista on myös paljon tiukkaa asiaa. Laajarinne huomauttaa, että monesti huostaanottojen perusteena on koulunkäyntiongelmat eivätkä kotiongelmat. Lopuksi kirjassa ehdotetaan paria juttua paremman ja vapaamman maailman rakentamiseksi: esimerkiksi lapsia pitäisi kasvattaa tunneissa mitattuna vähemmän ja kasvatushenkilökuntaa pitäisi lisätä kunnolla. "Näin aikuisetkin saisivat mielekästä tekemistä ja pysyisivät poissa pahanteosta." Leikkiminen kielletty kertoo eniten kasvatuksen ja koulutuksen ongelmista, mutta samalla koko yhteiskunnasta ja ajattelumme filosofisista perusteista, ja se on erittäin harvinainen ja kaunis kannanotto vapauden, rauhan, rakkauden ja ihmimillisen elämän puolesta. Olen varma, että tämän luettuaan vanhemmat ovat paljon kiltimpiä lapsilleen koko loppupäivän ja ties vaikka loppuelämän! Tällainen kirja on todella tarpeen, koska tätä nykyä julkinen lastenkasvatuspuhe tuntuu peräänkuuluttavan pelkästään kuria ja niitä iänikuisia tärkeitä rajoja.
Halun ja epäluulon esseet sitten. Se teki minuun vielä suuremman vaikutuksen kuin Nylénin esikoiskirja, vaikka kumpikin on samasta puusta veistettyjä (tai niin kuin kustantaja asian esittää: Halun ja epäluulon esseet ei ole vaikea toinen kirja, vaan lisää sitä samaa.) Ehkä se johtui siitä, että täällä kertaa lukukokemukseeni ei vaikuttanut vastaavanlainen mediahuomio, jota Vihan ja katkeruuden esseet sai (hyvästä syystä) osakseen. Nylénin esikoinen oli aikoinaan ikään kuin esiluettu ja pureskeltu siinä vaiheessa kun sain sen luettavakseni.
Halun ja epäluulon esseissä on kiinnostavia tekstejä popista, mutta minusta tärkeintä antia oli ekologiaan ja eläinten oikeuksiin liittyvät esseet. Nylénin ajatuksia on minusta vaikea kuvailla. Yritin kertoa niistä hiljattain eräälle piinkovalle ja monessa liemessä keitetylle kuusikymppiselle ateistiselle feministirouvalle: tämä Nylén on sellainen älykäs ja liekehtivä ajattelija, ja hän on katolilainen ja säälii ja haluaa puolustaa naisia ja eläimiä. Voitte kuvitella tuhahduksen syvyyttä. Ilmeisesti aika moni ateisti on sitä mieltä, että Nylén on ärsyttävä moralisti. Mietin vaan, ovatko he lukeneet hänen kirjojaan.
Minusta uskonnollinen vakaumus yhteiskunnallisten mielipiteiden taustalla on hyvin rehellinen ja ymmärrettävä pohja. Muutenkin Nylén selvittää kautta linjan tosi hyvin oman ajattelunsa ja mielipiteidensä perusteita. Sillä tavalla lukija voi seurata ajattelun logiikkaa; se pitää ikään kuin aina kutinsa (vaikka lukija itse ei allekirjoittaisi sitä). Muistan kuinka riemastunut olin aikoinaan Nylénin esikoiskirjaa lukiessa, kun kirjailija paalutti omia lähtökohtiaan jotenkin tähän tapaan (paitsi kaunopuheisemmin): "minusta on hirveää elää maailmassa, jossa on olemassa miehiä, jotka tappoivat Bambin äidin." Vihdoinkin rehellistä puhetta!
Laajarinteen ja Nylénin kirjat eivät ole kumpikaan täysin pessimistisiä. Niillä on elämää voimistava vaikutus. Kumpikin muistuttaa siitä, että olemassaolon ei ole pakko olla pelkkää eksistentiaalista angstia, passiivista, henkisesti juuretonta sellumista. Voimme aivan hyvin myös vähän ryhdistäytyä ja tehdä valintoja hyvän ja pahan välillä. Lisäksi kumpikin kirja on melko radikaali siinä, että yhteiskunnallisten muutosten välttämättömyyttä ei perustella rationaalisen järjen, tieteen ja mitattavien asioiden ehdoilla. Silti niitä voi perustella.
Se vielä, että kumpikin on kirjoitettu hienolla ja vetävällä kielellä, ja niiden lukeminen on oikein viihtyisää.
ma 19.9.
ma 3.10.
ma 17.10.
ma 31.10.
ma 14.11
ma 28.11
ma 12.12.
Lisätietoa saa Oriveden opistolta. Lisätietoa on myös tuossa pari postausta alempana. Tervetuloa!
Sitten muihin asioihin: Osallistuin viime viikolla Helsingin Taiteiden yössä kirjablogipaneeliin, jonka erikoisuus oli se, että panelistit istuivat näyteikkunassa. Olin sinä iltana kuumeinen ja flunssainen ja legendaarisen univelkainen, ja muistikuvani koko illasta ovat hataria, mutta sen muistan, että esikoiskirjailja ja toimittaja Pekka Hiltunen kysyi, mistä kirjoista aion blogata seuraavaksi. Sanoin, että Jukka Laajarinteen Leikkiminen kielletty -pamfletista ja Antti Nylénin Halun ja epäluulon esseistä. Joten nyt se tulee: Leikkiminen kielletty ja Halun ja epäluulon esseet ovat kumpikin hyvin tärkeitä kirjoja ja voivat muuttaa lukijan elämän (tai ainakin elämää).
Leikkiminen kielletty kertoo valaisevasti lasten oikeuksista tai oikeastaan niiden surkeasta puutteesta. Lapsia kytätään tiukemmin kuin koskaan ennen, heidän ainoan nuoruutensa tuhlataan koulussa ja liian työläissä ja tylsissä harrastuksissa, heitä viedään kodeistaan (huostaanotetaan), huumataan (lääkitään) ja suljetaan erilaisiin laitoksiin. Laajarinteen mukaan nämä "lasten hyväksi" tehtävät toimenpiteet ovat monesti täysin mielivaltaisia, epäoikeudenmukaisia ja julmia. Oikeastaan, jos asiaa yhtään tarkemmin ajattelee, kaikki lapsemme elävät totalitarismissa. Jo lähtötilanne on heille melkoisen epäreilu ja saattaa kaikki uhmaikäisten ja teinien raivokohtaukset ymmärrettävään valoon. Hitaat, tympeät ja huomiokyvyttömät jättiläiset herättävät heidät kesken unien, päättävät mitä ja milloin he saavat syödä ja pukea ja vievät heitä minne haluavat...
Kirjassa on monia hyvin riipaisevia kohtia, esimerkiksi sellainen, joissa huomautetaan, että useimmat adhd-lapset osaavat mainiosti keskittyä, jos he tekevät itselleen mielekkäitä tehtäviä. Miksi vika on lapsen aivoissa, eikö pikemminkin koulussa? Huostaanotoista on myös paljon tiukkaa asiaa. Laajarinne huomauttaa, että monesti huostaanottojen perusteena on koulunkäyntiongelmat eivätkä kotiongelmat. Lopuksi kirjassa ehdotetaan paria juttua paremman ja vapaamman maailman rakentamiseksi: esimerkiksi lapsia pitäisi kasvattaa tunneissa mitattuna vähemmän ja kasvatushenkilökuntaa pitäisi lisätä kunnolla. "Näin aikuisetkin saisivat mielekästä tekemistä ja pysyisivät poissa pahanteosta." Leikkiminen kielletty kertoo eniten kasvatuksen ja koulutuksen ongelmista, mutta samalla koko yhteiskunnasta ja ajattelumme filosofisista perusteista, ja se on erittäin harvinainen ja kaunis kannanotto vapauden, rauhan, rakkauden ja ihmimillisen elämän puolesta. Olen varma, että tämän luettuaan vanhemmat ovat paljon kiltimpiä lapsilleen koko loppupäivän ja ties vaikka loppuelämän! Tällainen kirja on todella tarpeen, koska tätä nykyä julkinen lastenkasvatuspuhe tuntuu peräänkuuluttavan pelkästään kuria ja niitä iänikuisia tärkeitä rajoja.
Halun ja epäluulon esseet sitten. Se teki minuun vielä suuremman vaikutuksen kuin Nylénin esikoiskirja, vaikka kumpikin on samasta puusta veistettyjä (tai niin kuin kustantaja asian esittää: Halun ja epäluulon esseet ei ole vaikea toinen kirja, vaan lisää sitä samaa.) Ehkä se johtui siitä, että täällä kertaa lukukokemukseeni ei vaikuttanut vastaavanlainen mediahuomio, jota Vihan ja katkeruuden esseet sai (hyvästä syystä) osakseen. Nylénin esikoinen oli aikoinaan ikään kuin esiluettu ja pureskeltu siinä vaiheessa kun sain sen luettavakseni.
Halun ja epäluulon esseissä on kiinnostavia tekstejä popista, mutta minusta tärkeintä antia oli ekologiaan ja eläinten oikeuksiin liittyvät esseet. Nylénin ajatuksia on minusta vaikea kuvailla. Yritin kertoa niistä hiljattain eräälle piinkovalle ja monessa liemessä keitetylle kuusikymppiselle ateistiselle feministirouvalle: tämä Nylén on sellainen älykäs ja liekehtivä ajattelija, ja hän on katolilainen ja säälii ja haluaa puolustaa naisia ja eläimiä. Voitte kuvitella tuhahduksen syvyyttä. Ilmeisesti aika moni ateisti on sitä mieltä, että Nylén on ärsyttävä moralisti. Mietin vaan, ovatko he lukeneet hänen kirjojaan.
Minusta uskonnollinen vakaumus yhteiskunnallisten mielipiteiden taustalla on hyvin rehellinen ja ymmärrettävä pohja. Muutenkin Nylén selvittää kautta linjan tosi hyvin oman ajattelunsa ja mielipiteidensä perusteita. Sillä tavalla lukija voi seurata ajattelun logiikkaa; se pitää ikään kuin aina kutinsa (vaikka lukija itse ei allekirjoittaisi sitä). Muistan kuinka riemastunut olin aikoinaan Nylénin esikoiskirjaa lukiessa, kun kirjailija paalutti omia lähtökohtiaan jotenkin tähän tapaan (paitsi kaunopuheisemmin): "minusta on hirveää elää maailmassa, jossa on olemassa miehiä, jotka tappoivat Bambin äidin." Vihdoinkin rehellistä puhetta!
Laajarinteen ja Nylénin kirjat eivät ole kumpikaan täysin pessimistisiä. Niillä on elämää voimistava vaikutus. Kumpikin muistuttaa siitä, että olemassaolon ei ole pakko olla pelkkää eksistentiaalista angstia, passiivista, henkisesti juuretonta sellumista. Voimme aivan hyvin myös vähän ryhdistäytyä ja tehdä valintoja hyvän ja pahan välillä. Lisäksi kumpikin kirja on melko radikaali siinä, että yhteiskunnallisten muutosten välttämättömyyttä ei perustella rationaalisen järjen, tieteen ja mitattavien asioiden ehdoilla. Silti niitä voi perustella.
Se vielä, että kumpikin on kirjoitettu hienolla ja vetävällä kielellä, ja niiden lukeminen on oikein viihtyisää.
keskiviikko, 24. elokuuta 2011
Rautasydämen julkkarit, lukunäyte ja taiteiden yö
Rautasydän on ilmestynyt ja tässä kaksi ensimmäistä lukua. Romaanimme kotisivuilla on myös tällainen hieno kuva Anne "Tough Bitch" Leinosesta ja Miina "Älä-käy-mulle" Supisesta. (Kuvan on ottanut Toni Härkönen.)
Rautasydämelle pidettiin eilen hyvin söpö pressitilaisuus Cafe Engelin sisäpihalla. Kerroimme yhteiskirjoittamisesta, joka oli yleisön ja kustantajan hämmästykseksi alusta loppuun sivistynyttä toimintaa ja vapaata kaikista arvovaltakiistoista ja hermokohtauksista. Parasta julkkareissa oli se, että eräs tarjoilija alkoi lukea seisaaltaan ja uppoutui kokonaan kirjaan. Täällä on K-blogin raportti tilaisuudesta. Jatkoimme iltaa Helsinki-kirjojen jengin kanssa Glossa. Siellä oli hauskaa ja erityisesti silloin kun Anne kertoi nuoruutensa vaikuttajasta, "Isomuna-Manusta".
Nyt seuraa tiedotus kirjabloggareille ja toimittajille, jos joku teistä sattuu lukemaan tätä. Helsinki-kirjat lähettää mielellään arvostelukappaleita Rautasydämestä kriitikoille ja kirjabloggaajille, ja bloggaajia koskevat tietysti samat säännöt kuin muitakin kriitikoita, eli kirjaa ei ole mikään pakko kehua jos se vaikuttaa kehnolta. Arvostelukappalepyynnön voi lähettää osoitteeseen eetu.alvik at helsinkikirjat.fi.
Rautasydämestä on ollut jo jokunen arvio blogeissa, ja olen rikkonut hieman itsegooglauksen kieltäviä periaatetteitani. Kaikki arvostelut ovat olleet ihania! Olen ollut niitä lukiessani melkein liikuttunut ja tuntenut että kaikella työllä ja vaivalla on ollut merkitystä. Monissa arviossa sanotaan, että Rautasydän on piristävä ja koukuttava välipala, ja se on kyllä hienointa mitä siitä voi sanoa. Arvioita löytyy ainakin näistä:
Luettua
Susan kirjasto
Oota luen tän eka loppuun
Koko lailla kirjallisesti
Järjellä ja tunteella.
Ja vielä yksi juttu. Tervetuloa Akateemiseen kirjakauppaan Helsingin taiteiden yönä 26.8. kello 21.25 kuuntelemaan paneelia aiheesta "Kirjallisuus menee verkkoon". Esimerkiksi Inahduksesta löytyy lisätietoa illan kulusta. Paneelia ennen on monenlaista kiinnostavaa ohjelmaa, mm. Essi Tammimaan ja Tuomas Kyrön esiintymiset.
tiistai, 14. kesäkuuta 2011
Tervetuloa Vapaaseen kirjoittajakouluun!
Nyt seuraa kirjoittajakurssin mainos:
Helsingissä alkaa elokuussa Oriveden opiston järjestämä, uusi kirjoittajakurssi. Suosittelen sitä lämpimästi kaikille kirjoittamisesta kiinnostuneille.
Kurssi kestää lukuvuoden ja opettajina ovat lahjakas Seita Vuorela ja minä.
Ryhmä kokoontuu parin viikon välein Kasarmikadulla sijaitsevissa Kansavalistusseuran tiloissa (todennäköisesti maanantai-iltaisin, mutta joka tapauksessa jonakin arki-iltana). Lisäksi kurssiin kuuluu etäopetusta.
Alla on hieman lisätietoa Oriveden opiston sivuilta kopioituna ja lopussa ilmoittautumisohjeet. Näiden virallisten speksien lisäksi voisin vielä mainita tai oikeastaan painottaa, että kurssilla opiskelijat saavat halutessaan paljon varsin antoisaa palautetta omista teksteistään. Kirjoittaminen on hauskaa, mutta joskus vaikeaa, ja eräs tällaisen kurssin tärkeimmistä tehtävistä on rohkaista kirjoittajia omalla, yksilöllisellä tiellään ja raivata henkisiä ja käytännöllisiä esteitä kirjoittamisen ja oman ilmaisun tieltä. Lisätietoja saa Orivedeltä tai vaikka suoraan minulta (miina.supinen at gmail.com). Seita taitaa olla parasta aikaa maailmalla, mutta välitän hänelle tarpeen mukaan kysymyksiä.
Kenelle?
Vapaa kirjoittajakoulu on tarkoitettu niille, jotka haluavat opiskella luovaa kirjoittamista täysin omien tavoitteidensa mukaan. Koulutus soveltuu myös niille, jotka eivät juuri ole hankkineet kokemusta kirjoittamisesta mutta haluavat kokeilla alaa omaksi ilokseen. Myös niille, jotka haluavat hankkia perustietoa ja taitoja myöhempää jatko-opiskelua varten. Alaikäraja 16 v. – yläikärajaa ei ole!
Koulutuksen sisältö ja tavoitteet
Monimuotokoulutus käy hyvin taiteelliseen ilmaisuun suuntautuville aikuisille iästä riippumatta. Osallistuja voi valita runo- tai proosaryhmän tai osallistua kumpaankin ryhmään. Lähiopetuksessa käydään läpi esteettisiä, runousopillisia, lajiteoreettisia ja muita luovaan toimintaan liittyviä kysymyksiä ja tehdään pikaharjoituksia. Myös ennakkotehtäviä voidaan antaa oppitunneilla käsiteltäviksi. Lukuvuoden aikana voidaan myös tutustua kurssilaisten toiveiden mukaan monentyyppiseen alalla julkaistuun kirjallisuuteen lukupiiri-iltojen kautta. Kurssilla ei suoriteta avoimen yliopiston arvosanoja.
Kurssipaikkana Kansanvalistusseuran koulutustila osoitteessa Kasarmikatu 23, Hki. Lähiopetusta on n. 2 iltana/kk (à 4 oppituntia). Lisäksi kurssiin sisältyy maksuton osallistuminen Oriveden Uuden Kirjan Päiviin 18. - 20.11.2011 (15 t).
Lähiopetusten rinnalla on etäopintojaksoja, joiden aikana tehdään kurssin aiheen mukaan kirjoitustehtäviä tavoitteena oman teoksen ensimmäinen käsikirjoitusversio.
Koko vuoden kurssimaksu 290 €. Puolen vuoden maksu 150 €/syksy ja 170 € /kevät.
Maksu sisältää lähiopetuksen lisäksi 16 etäopintokirjeen kirjallisen arvioinnin
Kurssille hakeminen
Tiedustelut, puh. 0207 511 536 Keltto (kirjoittajakoulutus)
Hakemukset lähetetään 26.8.2011 mennessä osoitteeseen
Oriveden Opiston kirjoittajakoulutus, Koulutie 5, 35300 Orivesi tai
Johannes Keltolle sähköpostilla etunimi.sukunimi(at)kvs.fi
Hakemuksen liitteiksi hakijan vapaamuotoinen esittely omasta itsestään ja kokemuksestaan luovana kirjoittajana sekä näytetekstit (5 - 10 liuskaa).
Tässä on linkki Vapaan kirjoittajakoulun sivulle. Vastaavia ryhmiä on Helsingissä useampiakin, ja lisäksi niitä on jokunen Jyväskylässä, Tampereella ja Turussa. Meidän ryhmämme on keskittynyt proosaan, mutta runoudesta kiinnostuneille on hyviä runoryhmiä.
Kursseilla on rajallinen määrä paikkoja, joten ilmoittautukaa pian!
Helsingissä alkaa elokuussa Oriveden opiston järjestämä, uusi kirjoittajakurssi. Suosittelen sitä lämpimästi kaikille kirjoittamisesta kiinnostuneille.
Kurssi kestää lukuvuoden ja opettajina ovat lahjakas Seita Vuorela ja minä.
Ryhmä kokoontuu parin viikon välein Kasarmikadulla sijaitsevissa Kansavalistusseuran tiloissa (todennäköisesti maanantai-iltaisin, mutta joka tapauksessa jonakin arki-iltana). Lisäksi kurssiin kuuluu etäopetusta.
Alla on hieman lisätietoa Oriveden opiston sivuilta kopioituna ja lopussa ilmoittautumisohjeet. Näiden virallisten speksien lisäksi voisin vielä mainita tai oikeastaan painottaa, että kurssilla opiskelijat saavat halutessaan paljon varsin antoisaa palautetta omista teksteistään. Kirjoittaminen on hauskaa, mutta joskus vaikeaa, ja eräs tällaisen kurssin tärkeimmistä tehtävistä on rohkaista kirjoittajia omalla, yksilöllisellä tiellään ja raivata henkisiä ja käytännöllisiä esteitä kirjoittamisen ja oman ilmaisun tieltä. Lisätietoja saa Orivedeltä tai vaikka suoraan minulta (miina.supinen at gmail.com). Seita taitaa olla parasta aikaa maailmalla, mutta välitän hänelle tarpeen mukaan kysymyksiä.
Kenelle?
Vapaa kirjoittajakoulu on tarkoitettu niille, jotka haluavat opiskella luovaa kirjoittamista täysin omien tavoitteidensa mukaan. Koulutus soveltuu myös niille, jotka eivät juuri ole hankkineet kokemusta kirjoittamisesta mutta haluavat kokeilla alaa omaksi ilokseen. Myös niille, jotka haluavat hankkia perustietoa ja taitoja myöhempää jatko-opiskelua varten. Alaikäraja 16 v. – yläikärajaa ei ole!
Koulutuksen sisältö ja tavoitteet
Monimuotokoulutus käy hyvin taiteelliseen ilmaisuun suuntautuville aikuisille iästä riippumatta. Osallistuja voi valita runo- tai proosaryhmän tai osallistua kumpaankin ryhmään. Lähiopetuksessa käydään läpi esteettisiä, runousopillisia, lajiteoreettisia ja muita luovaan toimintaan liittyviä kysymyksiä ja tehdään pikaharjoituksia. Myös ennakkotehtäviä voidaan antaa oppitunneilla käsiteltäviksi. Lukuvuoden aikana voidaan myös tutustua kurssilaisten toiveiden mukaan monentyyppiseen alalla julkaistuun kirjallisuuteen lukupiiri-iltojen kautta. Kurssilla ei suoriteta avoimen yliopiston arvosanoja.
Kurssipaikkana Kansanvalistusseuran koulutustila osoitteessa Kasarmikatu 23, Hki. Lähiopetusta on n. 2 iltana/kk (à 4 oppituntia). Lisäksi kurssiin sisältyy maksuton osallistuminen Oriveden Uuden Kirjan Päiviin 18. - 20.11.2011 (15 t).
Lähiopetusten rinnalla on etäopintojaksoja, joiden aikana tehdään kurssin aiheen mukaan kirjoitustehtäviä tavoitteena oman teoksen ensimmäinen käsikirjoitusversio.
Koko vuoden kurssimaksu 290 €. Puolen vuoden maksu 150 €/syksy ja 170 € /kevät.
Maksu sisältää lähiopetuksen lisäksi 16 etäopintokirjeen kirjallisen arvioinnin
Kurssille hakeminen
Tiedustelut, puh. 0207 511 536 Keltto (kirjoittajakoulutus)
Hakemukset lähetetään 26.8.2011 mennessä osoitteeseen
Oriveden Opiston kirjoittajakoulutus, Koulutie 5, 35300 Orivesi tai
Johannes Keltolle sähköpostilla etunimi.sukunimi(at)kvs.fi
Hakemuksen liitteiksi hakijan vapaamuotoinen esittely omasta itsestään ja kokemuksestaan luovana kirjoittajana sekä näytetekstit (5 - 10 liuskaa).
Tässä on linkki Vapaan kirjoittajakoulun sivulle. Vastaavia ryhmiä on Helsingissä useampiakin, ja lisäksi niitä on jokunen Jyväskylässä, Tampereella ja Turussa. Meidän ryhmämme on keskittynyt proosaan, mutta runoudesta kiinnostuneille on hyviä runoryhmiä.
Kursseilla on rajallinen määrä paikkoja, joten ilmoittautukaa pian!
keskiviikko, 1. kesäkuuta 2011
Verkkainen, notkea nallekarhu
Rautasydämen kässäri on kohta valmis. Anne vaikuttaa tapansa mukaan coolilta, ja minä olen syönyt kaikki suormenkynteni. Kirja menee ennen lomia taittoon ja sen pitäisi ilmestyä elokuun loppupuolella.
Moni on kysynyt millaista on kirjoittaa romaania yhdessä. Se on oikein hienoa. Anne on tehnyt Eija Lappalaisen kanssa useita kirjoja, esimerkiksi juuri ilmestyneen dystopiascifiseikkailun Routasisarukset, mutta minulla on kyseessä ensimmäinen kerta. (Tässä on Annen ja Eijan kirjan hieno kansi, jonka on tehnyt Sami Saramäki.)
On se vähän vaikeaakin. Kahdestaan tekeminen vähentää työmäärää, mutta ei valitettavasti puolita sitä, koska se tuo mukaanaan uusia pulmia. Joskus on vaikea hahmotaa kokonaisuutta, kun toinen vie tarinaa tuntemattomaan suuntaan. Samoin tyylin yhtenäisenä pitäminen on välillä melko tarkkaa puuhaa.
Hyviä puolia on vaikka kuinka. On ollut jännittävää tajuta, että kirjasta on tulossa enemmän kuin osiensa summa. Kumpikaan meistä ei olisi yksin osannut eikä varmaan halunnutkaan tehdä Rautasydämen kaltaista romaania. On ollut ihanaa kun joku toinen ihminen välittää romaanin maailmasta ja henkilöistä yhtä paljon kuin minä. Jokaisesta ideasta ja ongelmasta voi puhua heti.
Tässä eräänlainen minikokoinen Rautasydän - making of -dokumentti, joka antaa jonkinlaista kuvaa yhteistyöstämme. Anne asuu Ristiinassa ja minä Helsingissä, joten tapaamme kasvokkain melko harvoin. Tämä chatti käytiin siinä vaiheessa kun pähkäilimme Rautasydämen erinäisiä romanttisia kuvioita.
Miina: puhtaan romantiikan kirjoittaminen on tosi vaikeaa!
Anne: täähän toimii, höpsöttelet nyt. vähän tuunataan sanatasolla, ettei ole mitään yli-imelää, niin se on siinä
Miina: jaa? toimii vai? eikö oo tylsä
Anne: mukavasti tulee se janne katkaisemaan hyvin alkaneen romanttisen tilanteen. musta tää on hyvin hahmojen oloinen
Miina: no hyvä sit. pitäiskö seksin olla eksplisiittisempää? enempi kuvata sitä varsinaista duunaamista?
Anne: eikös me siitä ajateltu, että yritetään keskittyä tunteisiin. ehkä voi niitä esileikkejä kuvata, ne on kivempaa kamaa
romanttinen, herkkä fiilis saisi säilyä
Miina: Joo, sen pitäis olla erilainen kuin jannen, että ei mitään sellaista pirteää urheilua vaan romanttinen vahva mies joka kohtelee naista kuin kukkaa kämmenellä
Anne: verkkainen nallekarhu mutta notkea kuin mikä. se on zen myös sängyssä
Miina: hän rakasteli minua kuin verkkainen, notkea nallekarhu? HOT!!!
Anne: ei kuulosta kauhean romanttiselta... mutta siis hyvä se on, ei tartte stressata. mä siitä karatekohtauksesta tykkään kans
Miina: mä saan tänään yhdeltä karatekalta neuvot siihen karatekohtaan ja sit rupean katsomaan koko kässäriä
Anne: ole kässärille verkkainen, mutta notkea editoidessasi
Moni on kysynyt millaista on kirjoittaa romaania yhdessä. Se on oikein hienoa. Anne on tehnyt Eija Lappalaisen kanssa useita kirjoja, esimerkiksi juuri ilmestyneen dystopiascifiseikkailun Routasisarukset, mutta minulla on kyseessä ensimmäinen kerta. (Tässä on Annen ja Eijan kirjan hieno kansi, jonka on tehnyt Sami Saramäki.)
On se vähän vaikeaakin. Kahdestaan tekeminen vähentää työmäärää, mutta ei valitettavasti puolita sitä, koska se tuo mukaanaan uusia pulmia. Joskus on vaikea hahmotaa kokonaisuutta, kun toinen vie tarinaa tuntemattomaan suuntaan. Samoin tyylin yhtenäisenä pitäminen on välillä melko tarkkaa puuhaa.
Hyviä puolia on vaikka kuinka. On ollut jännittävää tajuta, että kirjasta on tulossa enemmän kuin osiensa summa. Kumpikaan meistä ei olisi yksin osannut eikä varmaan halunnutkaan tehdä Rautasydämen kaltaista romaania. On ollut ihanaa kun joku toinen ihminen välittää romaanin maailmasta ja henkilöistä yhtä paljon kuin minä. Jokaisesta ideasta ja ongelmasta voi puhua heti.
Tässä eräänlainen minikokoinen Rautasydän - making of -dokumentti, joka antaa jonkinlaista kuvaa yhteistyöstämme. Anne asuu Ristiinassa ja minä Helsingissä, joten tapaamme kasvokkain melko harvoin. Tämä chatti käytiin siinä vaiheessa kun pähkäilimme Rautasydämen erinäisiä romanttisia kuvioita.
Miina: puhtaan romantiikan kirjoittaminen on tosi vaikeaa!
Anne: täähän toimii, höpsöttelet nyt. vähän tuunataan sanatasolla, ettei ole mitään yli-imelää, niin se on siinä
Miina: jaa? toimii vai? eikö oo tylsä
Anne: mukavasti tulee se janne katkaisemaan hyvin alkaneen romanttisen tilanteen. musta tää on hyvin hahmojen oloinen
Miina: no hyvä sit. pitäiskö seksin olla eksplisiittisempää? enempi kuvata sitä varsinaista duunaamista?
Anne: eikös me siitä ajateltu, että yritetään keskittyä tunteisiin. ehkä voi niitä esileikkejä kuvata, ne on kivempaa kamaa
romanttinen, herkkä fiilis saisi säilyä
Miina: Joo, sen pitäis olla erilainen kuin jannen, että ei mitään sellaista pirteää urheilua vaan romanttinen vahva mies joka kohtelee naista kuin kukkaa kämmenellä
Anne: verkkainen nallekarhu mutta notkea kuin mikä. se on zen myös sängyssä
Miina: hän rakasteli minua kuin verkkainen, notkea nallekarhu? HOT!!!
Anne: ei kuulosta kauhean romanttiselta... mutta siis hyvä se on, ei tartte stressata. mä siitä karatekohtauksesta tykkään kans
Miina: mä saan tänään yhdeltä karatekalta neuvot siihen karatekohtaan ja sit rupean katsomaan koko kässäriä
Anne: ole kässärille verkkainen, mutta notkea editoidessasi
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)