tiistai 23. syyskuuta 2008

Riivaus ja video

Luin pari viikkoa sitten A. S. Byatin Riivauksen. Se oli pikemminkin kiinnostava kuin tunnetasolla vaikuttava ja niin laaja ja syvä, että mietin sitä edelleen joka päivä. Riivaus kertoo kirjallisuudentutkijoista, jotka metsästävät kahden viktoriaanisen ajan runoilijan kirjeenvaihtoa ja paljastavat jännärityyliin menneisyyden salaisuuksia. Kehyskertomuksen lisäksi mukana on paljon näiden salaperäisten runoilijoiden runoja ja satuja ja ne ovat tyylikkäitä ja uskottavia pastisseja. Nyt minusta melkein tuntuu, että kirjastosta voisi löytää vaikka Christabel LaMotten satukirjan, jossa olisi lisää hänen tekstejään.

En ole opiskellut mitenkään kyllästymiseen asti taiteentutkimusta tai taidehistoriaa ja ehkä siksi "pakkomielteiset tutkijat penkovat pölyistä kirjastoa" -lajityyppi on minusta niin siisti. Tosin lajityypissä on paljon tylsiä pläjäyksiä. Kävin hiljattain katsomassa elokuvan Maalaukseen kadonnut nainen ja se oli esimerkiksi tosi heikko esitys. Pölyiset tutkijat -genren kirjat ja elokuvat seisovat tai kaatuvat täysin sen mukaan innostuuko lukija tai katsoja aiheena olevasta menneisyyden salaisuudesta. Riivausta lukiessa olin aivan tulisilla hiilillä kun jännäsin ovatko jotkut A. S. Byatin omasta päästään keksimät Randolph Ash ja Christabel LaMotte todellakin tunteneet toisensa ja peräti jopa rakastuneet ja voi kun nyt jostain löytyisi vielä yksi pölyinen päiväkirjan sivu, mutta Maalaukseen kadonnutta naista katsellessa ihmettelin, että mitä ne tutkijat oikein hössöttävät.

Toinen asia: Kävin viime talvena Kouvolan kirjastossa puhumassa Lihiksestä ja haastattelusta on nyt kymmenen minuutin pätkä täällä.

maanantai 1. syyskuuta 2008

Kirjoittajakoulutuksesta

Anne Leinonen kirjoittaa blogissaan Helsingin yliopiston ja Gummeruksen kirjailijakoulutuksesta. Rupesin kirjoittamaan kommenttilaatikkoon ajatuksiani aiheesta, mutta minullahan on omakin blogi.

Kirjoittajan kannalta tuollaiset käsiksenviilauspajat ovat varmaankin ihan jees ja monella tavalla hyödyllisiä, mutta en usko että mitenkään välttämättömiä. Luulen, että tässä kirjoittajakoulussa on sellaistakin ideaa taustalla, että sen avulla Gummerus toivoo löytävänsä hyviä käsiksiä. Niitä on ymmärtääkseni vaikeaa seuloa valtavista paperipinoista, jotka huojuvat kustannustoimittajien työhuoneissa.

Mutta se mikä minua vähän tökkii tämän tapaisissa kirjoittajakoulutuksissa, joissa on siis ideana tuunata yhteispelillä open kanssa käsikirjoitus julkaisukelpoiseksi, on se tyhmä suorituskeskeisyys. Näitä mainostetaan usein vähän sillä tavalla, että nytpä saat raapustuksiisi sellaisen buustin, että se menee kaupalliselta kustantajalta läpi. Lähtökohdan ymmärtää jos koulutuksen järjestäjänä on kustantamo, mutta tämän tapaisia järjestävät muutkin tahot. Tulee ihan mieleen se kun oli nuori harrastajateatterilainen, ja kaikkien mielestä elämän tärkein päämäärä oli läpäistä Teatterikorkean pääsykokeet ja sen jälkeen voikin suunnilleen kuolla onnellisena.

Hienompi päämäärä kirjoittajakoulutuksessa olisi paremman kirjoittamisen opetteleminen. Hyvä käsis ja julkaisukelpoinen käsis ovat tietysti usein sama käsis, joten ehkä tämä on saivartelua, mutta minusta on ihan outoa, että julkaisua mietitään siinä vaiheessa kun käsiksestä on olemassa vasta pari lukua.

Tällaisissa olisi ehkä hieman enemmän järkeä jos kustannussopimus tarkoittaisi ihmiselle leipäpuuta, mutta kirjojen kirjoittaminen on yleensä täällä meilläpäin taidetta taiteen vuoksi, eikä siihen ole mitään järkeä tuoda moista kaupallista penetraatiokeskeisyyttä. Ihan kuin ei olisi mitään väliä, että mistä se teksti kertoo ja millainen se muuten on, KUNHAN SE MENEE LÄPI!!

Muita kirjallisia tapahtumia viime aikoina on se, että luin aikaani seuraavana ihmisenä jo nyt Riikka Pulkkisen Rajan. Se oli tosi hyvä, viisas ja intensiivinen.