tiistai 18. tammikuuta 2011

Missä pilkut ovat?

Luen parasta aikaa Olli Jalosen romaania 14 solmua Greenwichiin. Se on hyvin elegantti ja merkillinen ja tuo hieman mieleen Peter Hoegin, mutta en ole aivan varma kannatanko Jalosen kitsastelua välimerkkien käytössä. (Ehkä kannatankin. En ole vielä päättänyt.) Virkkeet ovat pitkiä, ameebamaisia ja joskus virallisen kieliopin vastaisia.

Muistelen, että joskus vuosia sitten joku vaari pahoitti mielensä jonkin romaanin pilkuttomuudesta, pilkutti sen itse ja lähetti takaisin kustantamoon paheksuvan kirjeen kanssa. Asiasta nousi hieman julkista keskustelua. Lopputulema oli se, että proosassa on pilkkuja juuri sen verran kuin kirjailija ja kustannustoimittaja haluavat. (Muistaako joku tämän anekdootin paremmin? Lähettikö se vaari itse asiassa kirjan radio-ohjelmaan?)

Normeja rikkova välimerkkien käyttö tai muu kielellinen kapinointi on tietysti sallittua ja joskus kannatettavaakin, mutta minusta sen pitäisi olla tosi hyvin perusteltua. Välimerkit ovat lukijalle pysähtymisen ja ajatusten keräämisen paikkoja, ja jos niitä on vähän tai ne ovat kummallisissa paikoissa, lukija alkaa rasittua ja ärsyyntyä. Kirjailijalla on tietysti lupa rasittaa lukijaa vaikka kuinka julmasti, ei siinä mitään, mutta ei syyttä suotta, eikä varsinkaan pelkästä kiusaamisen ilosta.

(Huomautan painokkaasti tässä välissä, että en puhu enää Jalosen kirjoista. Niiden mahdollinen rasittavuus on täysin perusteltua.)

Kielen normeja rikkova proosa on hienointa silloin, kun lukija onnistuu omaksumaan kielen logiikan suhteellisen nopeasti ja pystyy lukemaan koko teoksen juuri siinä rekisterissä. Lukukokemus on silloin yhtä aikaa sujuva ja vaativa, ikään kuin monimutkaisen tanssikoreografian puhdas suorittaminen. Luulen että kaikissa hyvissä kirjoissa on ainakin vähän omaperäinen kielellinen logiikka. Jos lukijoiden kokemus siitä logiikasta on nautinnollinen, aletaan puhua siitä myyttisestä "hyvästä lauseesta".

Sain itse aikoinani kielenhuoltokoulutusta toimittajan työn tarpeisiin. Sen takia olen kai omaksunut sen ihanteen, että paras kieli on kristallinkirkasta, tarkkaa ja hyvin selkeää siinä mihin se viittaa. Mutta se on tietysti makuasia. Mitä te olette mieltä, hyvät Sokeripalan lukijat?