lauantai 30. tammikuuta 2010

Kirjoja, joita voi lukea yhdellä silmällä

Vietän nykyisin päiväni enimmäkseen pienehkössä huoneessa 3 ja 1-vuotiaan kanssa. Tilanne asettaa suuria laatuvaatimuksia kirjallisuudelle.

Mitään kunnollista ei kannata yrittää lukea. Siitä seuraisi vain järkyttävä vitutus. Jos virke on pitkä, sitä ei pääse koskaan kerralla loppuun, ja jos kirja herättää jonkin tunteen tai ajatuksen, sitä ei ehdi käsitellä mielessään. Lukeminen keskeytyy yleensä kymmenen sekunnin sisällä. Jos lukurauha kestää kerrallaan useita minuutteja, alan epäillä että lapset ovat tuhoamassa kiinteistöä ja joudun keskeyttämään tarkistaakseni asian.

Yhdellä silmällä luettavien kirjojen laatuvaatimukset ovat nämä:

a) kirjan pitää olla jollakin tavalla mukava, kiinnostava, jännä tai hauska ja siinä pitää olla hyvä, eteenpäinvievä poljento tai juoni, niin että sen pariin tulee aina vain palanneeksi
b) lauseiden pitää olla lyhyitä ja kielen loogista ja yksinkertaista
c) kirja ei saa sisältää syvällisiä tai vaikeasti omaksuttavia ajatuksia
d) kirja ei saa olla missään nimessä kovin hyvä, koska silloin tunnen halua keskittyä siihen (huomaan joskus, että jos alan tosissani pitää jostain kirjasta, suljen sen heti ja jatkan vasta kun lapset nukkuvat)

Lehtiteksti, elämäkerrat ja simppelit tietokirjat toimivat hyvin. Kaunokirjallisuus on hankalampaa, koska sen pitäisi olla tavallaan hyvää, mutta sitten ei kuitenkaan liian hyvää.

Tällä hetkellä luen John Croganin kirjaa nimeltä Marley ja minä, ja se kertoo laimeahkosti, mutta tavallaan ihan kivasti labradorinnoutajan ja sen omistajien elämästä. Olen lukenut myös Karen Marie Mooningia, Marian Keyesiä, Holly Blackia, Helen Fieldingiä, Charlaine Harrisia ja joskus, kun univelka on aivan mieletön, olen lukenut Nora Robertsia. (En tajua miksi paljastan tällaista internetissä. Saatan kuulla korvissani kuinka auktoriteettini Imagen kirjakolumnistina murenee.) Myös Stephen King, Josephine Tey ja Quentin Patrick toimivat, ja monet muutkin, mutta nämä tulivat ensinnä mieleen. Luin vähän aikaa sitten Robert Harrisin Haamukirjoittajaa, mutta tykkäsin siitä niin paljon, että säästin sen iltalukemiseksi rauhallisempiin hetkiin.

Tämä kaikki saattaa kuulostaa jostakin kirjanystävästä hirvittävältä kirjallisuuden alentamiselta ja pyhäinhäväistykseltä. Miksi lukea kirjoja, jos ei pidä niistä? No. Asiahan on niin, että mielummin luen jotain kuin en mitään. Luulen, että käytän kirjoja nyt vähän samaan tapaan kuin jotkut telkkaria. Siis sillä tavoin, että kirja on yleensä kotona auki, ja vilkuilen sitä vähän muiden hommien ohessa. Ja iltaisin luen pelkästään timantinkovia, älyllisiä klassikoita. TIETYSTI.

Jos joku osaa suositella simppeleitä ja hyviä, mutta ei liian hyviä kirjoja, niin vinkit olisivat hyvin tervetulleita!

perjantai 22. tammikuuta 2010

It's alive...!

Tervehdin teitä, arvoisat Sokeripalan lukijat. Jos teitä enää on. Pahoittelen hiljaisuutta.

Olen ollut kiireinen kirjoittamisen ja elämän kanssa ja Sokeripala on jäänyt paitsioon. Pian alkoikin jo tuntua siltä, että tänne olisi niin paljon kiintoisaa raportoitavaa, että postauksesta tulisi kilometrin pituinen. Kuka sellaista jakasaisi lukea? Ja sitäpaitsi minun piti laittaa tiskit koneeseen ja kirjoittaa novellikokoelma. Ja bloggaamiskynnys vain kasvoi.

Mutta nyt aion jatkaa niin kuin ei mitään.

Ja sen sijaan että rasittaisin teitä kilometrin pituisella raportilla urastani kirjaillisuuden säkenöivällä alppipolulla, kirjoitan lyhyesti tilaustöistä ja vuorovaikuuteisuudesta.

Kirjoittajapiirini tapasi hiljattain Tampereella, ja Leinosen Anne kertoi eräästä kirjailijaystävästään (en ole ihan varma haluaisiko hän, että kerron hänen nimensä internetissä, joten en kerro - voit paljastaa itsesi jos satut lukemaan tämän ja haluat.) Hän oli mennyt kustantamoonsa ja esitellyt kymmenen ideaa ja pyytänyt kustantajaa valitsemaan sen mistä he haluavat romaanin. Kustannustoimittaja oli valinnut ja kirjailija oli ruvennut hommiin.

Tämä anekdootti jakoi kirjoittajapiirimme mielipiteitä. Osan mielestä se kuulosti kätevältä tavalta aloittaa romaani. Osan mielestä ei. Rupesimme sitten puhumaan Mike Pohjolasta, joka kehittää vuorovaikutteisista kirjaa, jossa lukijat voivat päättää kesken matkaa mihin tarina vie. Osa kirjoittajapiiristämme tuumi että viimeistään silloin taiteilijuus ja kaunokirjallisuuden kirjoittamisen keskeinen idea kärsii. Minusta ideassa saattaa olla kyllä puolensakin.

Mitähän te hyvät Sokeripalan lukijat (olettaen että teitä enää on) olette mieltä tämän tapaisista taiteellisen työn rajoista?