perjantai 22. tammikuuta 2010

It's alive...!

Tervehdin teitä, arvoisat Sokeripalan lukijat. Jos teitä enää on. Pahoittelen hiljaisuutta.

Olen ollut kiireinen kirjoittamisen ja elämän kanssa ja Sokeripala on jäänyt paitsioon. Pian alkoikin jo tuntua siltä, että tänne olisi niin paljon kiintoisaa raportoitavaa, että postauksesta tulisi kilometrin pituinen. Kuka sellaista jakasaisi lukea? Ja sitäpaitsi minun piti laittaa tiskit koneeseen ja kirjoittaa novellikokoelma. Ja bloggaamiskynnys vain kasvoi.

Mutta nyt aion jatkaa niin kuin ei mitään.

Ja sen sijaan että rasittaisin teitä kilometrin pituisella raportilla urastani kirjaillisuuden säkenöivällä alppipolulla, kirjoitan lyhyesti tilaustöistä ja vuorovaikuuteisuudesta.

Kirjoittajapiirini tapasi hiljattain Tampereella, ja Leinosen Anne kertoi eräästä kirjailijaystävästään (en ole ihan varma haluaisiko hän, että kerron hänen nimensä internetissä, joten en kerro - voit paljastaa itsesi jos satut lukemaan tämän ja haluat.) Hän oli mennyt kustantamoonsa ja esitellyt kymmenen ideaa ja pyytänyt kustantajaa valitsemaan sen mistä he haluavat romaanin. Kustannustoimittaja oli valinnut ja kirjailija oli ruvennut hommiin.

Tämä anekdootti jakoi kirjoittajapiirimme mielipiteitä. Osan mielestä se kuulosti kätevältä tavalta aloittaa romaani. Osan mielestä ei. Rupesimme sitten puhumaan Mike Pohjolasta, joka kehittää vuorovaikutteisista kirjaa, jossa lukijat voivat päättää kesken matkaa mihin tarina vie. Osa kirjoittajapiiristämme tuumi että viimeistään silloin taiteilijuus ja kaunokirjallisuuden kirjoittamisen keskeinen idea kärsii. Minusta ideassa saattaa olla kyllä puolensakin.

Mitähän te hyvät Sokeripalan lukijat (olettaen että teitä enää on) olette mieltä tämän tapaisista taiteellisen työn rajoista?

7 kommenttia:

Jussi K. kirjoitti...

Kyllä tuo kustantajalta kysyminen kuulostaa minusta ihan järkevältä tavalta toimia, jos oikeasti on monta ideaa joista kaikista haluaa kirjoittaa ja joista jokaisesta uskoo saavansa kirjan aikaiseksi. Kunhan luottaa siihen, että kustantaja osaa valita oikean aiheen.

Jukka kirjoitti...

Rajat on tarkoitettu rikottaviksi!

Mikä muka on se kirjoittamisen keskeinen idea? Varmaan jokaisella vähän erilainen. Jollain se kärsii jo siitä, että noudattaa jonkinasteista kielioppia, jollekin tuo lukijoiden kanssa toimiminenkaan ei ole liikaa.

Omasta mielestäni tuo interaktiivisen kirjan idea on hauska. Siinä sitä otetaan kirjailijasta mittaa: pystyykö toteuttamaan itseään ahtaissa raameissa vaiko ei?

Jotkuthan ovat sitä mieltä, että esimerkiksi kylmän sodan aikaisessa Itä-Euroopassa elokuvataide kehittyi hyvin korkealle tasolle nimenomaan sensuurin vuoksi. Tekijöiden piti oppia ilmaisemaan itseään hienovaraisesti – ja yleisön tulkitsemaan.

Itselläni on yleensä noin kolme kirjaideaa aktiivisena päässä. En kysy kustantajalta, vaan kirjoitan, ja kysyn vasta, kun on jotaiin näytettävää. Ymmärrän kyllä tuota toistakin lähestymistapaa. Olo olisi varmasti leppoisampi, jos kirjoittaesa tietäisi tekstillä olevan tilausta.

Sisatto kirjoitti...

Öh, mäkin tein jotensakin noin, vaikka ideoita taisi olla vain 2-3. On se paljon helpompaa kirjoittaa jos on jokin yhteisymmärrys kustantajan kanssa alusta asti. On paljon raskaampaa kirjoittaa ensin käsis ja etsiä sille sitten kustantamo.
Tietokirjat tehdään mun käsittääkseni aika usein tuohon tyyliin, tai ainakin mä olen tehnyt. Muistuttaa jossain määrin freetoimittajan työtä.

Kini kirjoitti...

Täällä ollaan ;)
Minusta aika mielenkiintoinen juttu! Jos kustantajalla on hajua, mitä lukijat lukee ja kirjoittajalla on homma hanskassa, niin miksi ei...

Toisaalta taas, en haluaisi itse valita, kuinka juoni etenee...

Mutta - meitä on moneksi!

Miina Supinen kirjoitti...

Voi iloa, Sokeripalaa ei ole unohdettu! Kiitos kiintoisista mielipiteistä.

Olen ajatellut suurin piirtein saman suuntaisesti kuin Jukka, vaikka en ole osannut sitä noin hyvin formuloida. Siis sillä viissiin, että ahtaatkaan rajat eivät estä taiteen kaunista kukkaa kukoistamasta. Melkein tulee mieleen, että tarvitseeko luova toiminta jotain tukahdutusyrityksiä, rajoja tai vastoinkäymisiä jalostuakseen hienoiksi teoksiksi. Jos kaikki puitteet ovat miellyttävät ja parahultaiset ja taiteilijan vapaus täydellinen, niin syntyyköhän silloin edes mitään oikein upeaa? (No, luulen, että voi syntyä.)

Voisi muuten myös kuvitella, että interaktiivisessa tarinassa kirjoittajalla on kiintoisa haaste yrittää vetää salavihkaa lukijoiden mieltymyksia siihen suuntaan mihin itse haluaa tarinaa viedä.

Nick Van Orten kirjoitti...

Rajoituksista on kyllä varmasti hyötyäkin. Itä-Euroopassa osataan yhä lukea rivien välistäkin, eikä oteta kaikkea painettua sanaa automaattisesti totuutena. Mitä on tapahtunut medialukutaidolle täällä, kun ei ymmärretä enää mitä kirjoittaja tarkoittaa jos teksti on vähän vaikeampaa? Täydellinen ilmaisunvapaus ei pakota ajattelemaan miten asian voi sanoa toisin. Minusta ankara deadline ja askeettiset työkalut ovat avain onneen. Ne rajat voi tehdä itse itselleen jos haluaa.

Ina kirjoitti...

Tietokirjoissa tämä on ihan normaali toimintamalli. En tiedä, miksei se voisi yleistyä kaunossakin? Eihän se tee kirjasta huonoa, että sparraa ideoista etukäteen - luulen, että monelle kässärille tekisi hyvää sparrata paljon enemmän ja alusta asti. Hyväksytty idea ei tietenkään silti takaa loistavaa kirjaa vielä. ;)

Kiva Miina, että tulit takaisin muina naisina, täällä on uskollisesti käyty n. kerran kuussa kurkkimassa!