Anne Leinonen kirjoittaa blogissaan Helsingin yliopiston ja Gummeruksen kirjailijakoulutuksesta. Rupesin kirjoittamaan kommenttilaatikkoon ajatuksiani aiheesta, mutta minullahan on omakin blogi.
Kirjoittajan kannalta tuollaiset käsiksenviilauspajat ovat varmaankin ihan jees ja monella tavalla hyödyllisiä, mutta en usko että mitenkään välttämättömiä. Luulen, että tässä kirjoittajakoulussa on sellaistakin ideaa taustalla, että sen avulla Gummerus toivoo löytävänsä hyviä käsiksiä. Niitä on ymmärtääkseni vaikeaa seuloa valtavista paperipinoista, jotka huojuvat kustannustoimittajien työhuoneissa.
Mutta se mikä minua vähän tökkii tämän tapaisissa kirjoittajakoulutuksissa, joissa on siis ideana tuunata yhteispelillä open kanssa käsikirjoitus julkaisukelpoiseksi, on se tyhmä suorituskeskeisyys. Näitä mainostetaan usein vähän sillä tavalla, että nytpä saat raapustuksiisi sellaisen buustin, että se menee kaupalliselta kustantajalta läpi. Lähtökohdan ymmärtää jos koulutuksen järjestäjänä on kustantamo, mutta tämän tapaisia järjestävät muutkin tahot. Tulee ihan mieleen se kun oli nuori harrastajateatterilainen, ja kaikkien mielestä elämän tärkein päämäärä oli läpäistä Teatterikorkean pääsykokeet ja sen jälkeen voikin suunnilleen kuolla onnellisena.
Hienompi päämäärä kirjoittajakoulutuksessa olisi paremman kirjoittamisen opetteleminen. Hyvä käsis ja julkaisukelpoinen käsis ovat tietysti usein sama käsis, joten ehkä tämä on saivartelua, mutta minusta on ihan outoa, että julkaisua mietitään siinä vaiheessa kun käsiksestä on olemassa vasta pari lukua.
Tällaisissa olisi ehkä hieman enemmän järkeä jos kustannussopimus tarkoittaisi ihmiselle leipäpuuta, mutta kirjojen kirjoittaminen on yleensä täällä meilläpäin taidetta taiteen vuoksi, eikä siihen ole mitään järkeä tuoda moista kaupallista penetraatiokeskeisyyttä. Ihan kuin ei olisi mitään väliä, että mistä se teksti kertoo ja millainen se muuten on, KUNHAN SE MENEE LÄPI!!
Muita kirjallisia tapahtumia viime aikoina on se, että luin aikaani seuraavana ihmisenä jo nyt Riikka Pulkkisen Rajan. Se oli tosi hyvä, viisas ja intensiivinen.
13 kommenttia:
"Hyvä käsis ja julkaisukelpoinen käsis ovat tietysti usein sama käsis, joten ehkä tämä on saivartelua, mutta minusta on ihan outoa, että julkaisua mietitään siinä vaiheessa kun käsiksestä on olemassa vasta pari lukua."
Minun kokemukseni mukaan tämä on ennen kaikkea kirjoittajien, ei koulutuksen tarjoajien harha. Monta kertaa arvostelupalveluihinkin tulee ihan epätoivoisia rävellyksiä, joiden saatekirjeessä kysytään julkaisukelpoisuuden perään. Niin pitkään kun tällaisten kurssien järjestäminen ei ole jonkun rahastajan kaupallista toimintaa vaan pyörii julkisin tai säätiöiden rahoituksella, se on ok. Ja kustantamokin voi sitä koulutusta antaa. Mutta rahastusmieliset preppauskurssit ovat huono juttu.
Hei Anne, joo, niin varmasti onkin kirjoittajien harha. Koko tämä postaukseni käsittelee asiaa kirjoittajan kannalta, kun muista asiaan liittyvistä tahoista en niin paljon tiedäkään. En tiedä onko ne rahastusmielisetkään preppauskurssit sinänsä huonoja, jos niissä ei luvata mitään takuuvarmoja soppareita. Jos joku maksaa mielummin kuin keskittyy kirjoittamiseen niin oma moka.
Ääh mä kirjoitin tästä asiasta jutun Parnassoon joten en voi avautua enempää... mutta ehdottomasti olen samaa/eri mieltä!
Hei jpk, täytyy hankkia se Parnasso, että saan tietää miten olet samaa/eri mieltä. Onko se seuraavassa numerossa?
En tiedä mihin numeroon menee, joko seuraavaan tai sitä seuraavaan, arvaan.
Minustakaan kirjoittamisessa ei pitäisi olla tavoitteena (vain ja ainoastaan), että julkaisukynnys ylittyy. Jotkut tuntuvat ajattelevan, että onhan niitä paljon huonompiakin kirjoja julkaistu kuin tämä minun. Miksi silti pitäisi julkaista hiukan näitä kehnoja kirjoja parempi? Miksi pitäisi julkaista edes keskinkertainen? Keskinkertaisia kirjoja ilmestyy jo nyt niin paljon, että pahaa tekee.
Eikä tässä ole kyse vain esikoiskirjailijoiksi halajavista. Minusta jokaisen kirjailijan pitäisi jokaisen kirjansa kohdalla kysyä itseltään, onko kirjaa syytä julkaista. Ei kustannustoimittajalta, ei markkinointiosastolta, ei luottolukijaltaan, vaan itseltään. Ei pitäisi tuupata kirjaa painoprosessin läpi siksi, että pitäähän sitä nyt kerran vuodessa joku kirja julkaista. Kirjan pitää olla niin hyvä, että se ansaitsee tulla julkaistuksi. Kirjoittaahan voi vaikka mitä, mutta kannattaa miettiä, mitä on syytä saattaa kansien väliin.
Salla S, olen ihan samoilla linjoilla. Minusta kirjoittaminen on sitäpaitsi paljon hauskempaa, jos ei ota julkaisusta pakkomiellettä. Ei tarvitse ahdistua siitä, jos joku juttu jääkin sormiharjoitukseksi. Ei kai aina voi olla hyvä.
Enpä minäkään tästä koulutuksesta sitten innostunut... Uskon tarvitsevani ennen kaikkea itsekuria jos haluan romaanini joskus valmiina nähdä. Tietysti tuollaisessa porukassa ryhmäpaine ja kalmolinjat voisivat auttaa itsekurin löytämisessä, ja koulussahan oppii, mutta uskon että korkein kynnys on oman pään sisässä eikä käsispajan viilalla poistettavissa.
Moi Kirjuri, tuntuu, että itsekurin puute on melkein kaikilla suurin ongelma. Kirjan kirjoittaminen kestää niin kauan, lopputuloksesta ei ole takeita, eikä kukaan ulkopuolinen pakota siihen... Ryhmä voi auttaa, mutta toisaalta romaanin kirjoittaminen on niin pitkä urakka, että sitä ei ulkopuolisella tsempillä pysty viemään läpi, vaan sitkeys on pakko löytyä itsestä.
Uskon, että koulutuksista ja kursseista on kyllä paljonkin hyötyä ja iloa, mutta viime kädessä kirjoittaminen on yksilösuoritus, ja homma seisoo tai kaatuu just sen oman pään sisällä.
That said, kirjoita pian se romaani tai vaikka uusi novelli! Olisi hienoa lukea lisää elämää suurempia tarinoitasi.
En malta olla kysymättä: Tykkäsitkö Pulkkisen Rajassa myös siitä, että siellä iskettiin yhtenään silmää? Laskin kerrat lukiessani, mutten nyt enää muista.
Hei Mummo! Hmmm.. sanoisin suhtautuvani silmäniskemiseen neutraalisti.
Pulkkisen Raja oli minustakin kertakaikkisen hieno, peräti loistava! Se onnistui hyvin riskaabelilla alueella tasapainoilemaan oikein mukavasti; nyt vain uutta romaania odottelemaan häeltä, kuten myös sinulta :).
Hei Teemu, minusta Rajan todella riskaabeli ominaisuus oli se, että se uskaltautui käsittelemään niitä klassisia/kliseisiä moraalisia perusprobleemeja, joista on kirjoitettu jo miljoonia sivuja tekosyvällistä päläpälää. Armomurha ja opettajan ja oppilaan suhde on just sitä tekovakavaa perusperuskamaa, jota kirjoissa, elokuvissa ja joka ikisessä telkkarisarjassakin käsitellään mukamas syällisesti (ja joskus harvoin oikeastikin syvällisesti). Siinä Raja oli aivan hämmästyttävän hieno, että se sanoi näistä asioista painavia ja tärkeitä asioita, ja lukija jäi todellakin miettimään niitä.
Lähetä kommentti