torstai 31. heinäkuuta 2008

Millainen se viekotteleva hymy oikein on ja missä sen voi oppia?

Niin kuin jokainen normaali nainen, minäkin luen Anna ja Runotyttö-kirjat uudelleen myrskyisissä elämänvaiheissa. Niistä saa turvallisuutta tunnetasolla ja selkeitä elämänohjeita. Menestyksen avaimet ovat hyvä ryhti, hyvät mekot (musliinista, whatever that is), taiteellinen herkkyys, äärimmilleen kehittynyt omanarvontunto (manifestoituu hyvällä ryhdillä), turhanseisottaminen, piilovittuilu ja avoin vittuilu.

Suvi Aholan ja Satu Koskimiehen teoksessa Vihervaarvan ja Uuden Kuun tytöt (joka käsittelee sitä oudohkoa kirjallis-psykologista ilmiötä, että about jokainen suomalainen nainen rakastaa niitä kirjoja) sanotaan, että Anna-fanit ja Runotyttö-fanit ovat kaksi tykkänään eri ihmisjoukkoa. Se on taatusti totta, mutta minun on vaikea kuvitella ketään lasta, joka pitäisi enemmän Runotytöistä kuin Annoista. Anna-kirjat ovat hauskempia, realistisempia, sympaattisempia ja ylipäänsä parempia kuin Runotytöt. (Tai ainakin kolme ensimmäistä osaa ovat.) Runotytöissä on se teini-ikäiseen mieleen vetoava "kukaan ei ymmärrä minua koska olen muita syvällisempi" -meininki, mutta toisaalta luulisi sitä olevan Annoissakin vähintään riittämiin.

Nykyisin suuri osa Montgomeryn kirjojen lukemisen ilostani on sitä, että analysoin ja taivastelen niiden sisältöä, ja huomaan, että Runotytöt ovat oikeastaan kiinnostavampia kuin Annat juuri siksi, että ne ovat niin omituisia, kauhuromanttisia ja kolhoja. Emilia on niin hirveä biaach, että se alkaa olla jo kiehtovaa. Kaikissa Montgomeryn kirjoissa on herttaisen luonto-, ystävyys- ja mekkokuvauksen ohella selkäänpuukottava ja ilkeästi juoruileva vire, mutta Runotytöissä se menee hämmentävän pitkälle. Emilia joutuu kissatappeluun KAIKKIEN naisten kanssa. Ja mikä juttu se on, että KAIKKI miehet iästä, yhteiskunnallisesta asemasta, terveydentilasta ja persoonallisuudesta riippumatta käyvät kuumana Emiliaan? MILLAINEN se "viekotteleva hymy" oikein on? Yltiöromanttinen suhtautuminen kirjoittamiseen on myöskin aika kiinnostavaa, koska veikkaan, että Montgomery on kirjoittanut ne Emilian henkevät ja pakanallisen hekumalliset alppipolut ihan kieli poskessa. Tuskin Montgomery itse on suhtautunut kirjoittamiseen kovin romanttisesti, koska kirjoitti suosittuja sarjoja ja ainakin osan ilmeisesti lähinnä rahastusmielessä.

L. M. Montgomery on kirjoittanut paljon muitakin kirjoja kuin Annat ja Runotytöt, ja niitä löytyy ilmaisina nettikirjoina täältä. En ole lukenut muita kuin The Blue Castlen, joka on myös suomennettu, ja joka oli ihan kiva. Muistelen kuulleeni, että esimerkiksi Kilmeny of the Orchard olisi hyvä, joidenkin mielestä jopa Montgomeryn paras kirja. Se on minulla nyt kesken. Onko kukaan Sokeripalan lukija lukenut vähemmän tunnettuja Montgomeryn kirjoja? Olisi kiva kuulla niistä. Ja muitakin ajatuksia asian ääreltä.

21 kommenttia:

Tiina kirjoitti...

Tilastollisesti ajatellen en varmaankaan ole suomalainen nainen, koska en ole ko. kirjoja lukenut. Sen sijaan luin kaikki ER Burroughsin Mars-kirjat. Olenkohan ehkä ruotsalainen mies?

-Tiina R

Miina Supinen kirjoitti...

Hei Tiina, hmm...ehkä jopa marsilainen mies? Minäkin olen lukenut ne aikoinaan hyvällä halulla. Jostakin syystä minulle muistuu niistä mieleen sellainen yksityiskohta, että Carter osasi nukahtaa missä ja milloin vain.

Kaisa kirjoitti...

Hih, omassa blogissani juuri pohdin sitä, miksi aikuisista on niin noloa tunnustaa, että yhä lukevat tyttökirjoja. Ehkä Runotyttö-fanitus voidaan katsoa jotenkin "aikuisemmaksi"? Annahan on puhdasta viihdettä, Emilia taas syvällinen ja piiloeroottinen...

Keräilin aikanaan itselleni Montgomeryn muutkin kirjat alkukielellä, mutta Siniseen linnaan on toistaiseksi minun lukunautintoni tyssännyt.

Miina Supinen kirjoitti...

Moi Kaisa, täytyy käydä lukemassa mitä olet blogannut! Mitä muuten pidit Sinisestä linnasta? Minusta se oli aika vinkeä tapaus.

Kirjuri kirjoitti...

En pitänyt Annoista lapsena, vaikka luin kyllä jokaisen siihen mennessä suomeksi ilmestyneen. Minua keljutti koska pystyin toisaalta samaistumaan Annaan mutta toisin kuin hänelle, minulle ei kertynyt luovuudestani ystäviä, rakkautta ja vaikutusvaltaa, päin vastoin. Ja vanhemmalla iällä Annasta kasvoi liian täydellinen. Gilbertkin oli tylsä pökkelö. Toisaalta Runotytötkään eivät oikein auenneet, aikuisena niistäkin opin nauttimaan - paljon, paljon enemmän kuin Annoista.

Tiina kirjoitti...

Tarkoituksenani on kyllä ollut lukea ne nyt vanhempana, vielä en ole urakkaan tarttunut.

Finnconissa oli hyviä keskusteluja siitä, millaisia kirjoja ihmiset vat lapsena lukeneet, miksi juuri niitä ja onko kiinnostus tietynlaiseen kirjallisuuteen geneettistä :-) Itse tunsin tosiaan vahvaa vetoa fantasia- ja scifi-maisemia sekä jännitystä (=väkivaltaa, taisteluita, selvitettäviä salaisuuksia ja vaaratilanteita) kohtaan. Runotyttöjen brändi ei ehkä viittaa juuri noihin...

-TR

Laura kirjoitti...

Moi Miina, itse pidin lapsena nimenomaan Uudenkuun Emiliasta, enkä innostunut yhtään tekoreippaasta ja tylsän fiksusta, mukamukavasta Annasta. Sitä paitsi ei Emilia kaikkien naisten kanssa tappele (sydänystävä Ilse)... Muistoissani Emilia on omanarvontuntoinen, turhasta hälinästä ja kälätyksestä vetäytyvä puolitraaginen hahmo, oikein mainio esikuva siis! ;)

Miina Supinen kirjoitti...

Moi Kirjuri, kiinnostava pointti ja nyt kun tarkemmin muistelen, niin minullakin oli vähän samoja ongelmia Annan kanssa jossain vaiheessa. Annan vaikeudet haihtuvat jo ensimmäisen kirjan puoleenväliin mennessä ja hiuksetkin muuttuvat vähemmän punaisiksi.

Hei Tiina, en itse kuullut sitä paneelia, mutta jonkun blogista siitä vähän luin. Varmaankin jännittävien (kirjallisten) elämysten pariin hakeutuminen on jossain määrin synnynnäinen ominaisuus. Tai niin luulisin. Minäkin pidin lapsena sf/f:stä ja muista seikkailuista, mutta se mistä niissä pidin, oli se sense of wonder, ei ehkä niinkään se action. Montgomeryn kirjoissa on minusta tavallaan saman tapainen hehku kuin monissa jännissä seikkailukirjoissa. Siis siinä mielessä, että niidenkin maailma on täynnä kiehtovia ja salaperäisiä asioita ja kohtaloita. Sanoisin, että Montgomery on lähempänä Edgar Rice Burroughsia kuin ne jotkut sellaiset nuortenkirjat, joissa Jani herää, syö muroja, menee kouluun, pelaa lätkää, tulee kotiin, pesee hampaat ja menee nukkumaan.

Moi Laura, okei, myönnetään, että Emilia ja Ilse ovat ystäviä.. Mutta sitäkään ystävyyttä ei kuvattu kovin eloisasti ja sympaattisesti, jos vertaa Annaan ja Dianaan. Mutta puhut kyllä asiaa - Emilian rinnalla Anna on tosi tekoreipas ja tylsä. Emilia ystävineen on outoa sakkia, kieltämättä erittäin kiinnostavia ja traagisia. Minäkin taidan olla vähitellen siirtymässä team Emilian kannattajaksi.

Salla S. kirjoitti...

Luin sekä Annat että Runotytöt, mutta kyllä jälkimmäiset kolahtivat enemmän. Mutta minä olinkin kirjoittava lapsi ja päätin jo 9-vuotiaana, että minusta tulee kirjailija. Siksi Emilian luonne ja kirjoittamisen tuska ja autuus vetosivat.

saarelainen kirjoitti...

Olen lukenut sekä Runotytöt että Annat uudelleen myös näin aikuisena. Runotytöt ovat kestäneet itselleni aikaa paremmin. Sininen linna viehätti kesäkirjana pari vuotta sitten edelleen. Viehätys perustuu osittain siihen, että teoksissa kuvataan mennyttä aikaa arjen vaivannäköineen, mutta pääfokus on ihmisten ja ihmissuhteiden kuvaamisessa, tarkkanäköisesti ja myös kirpeästi. Siinä sen näkee, ettei silloin ole aikakaudella väliä. Historiallisia romaaneja en sinänsä harrasta.

Montgomeryn muista teoksista A Tangled Web oli jotenkin hauska särmikkäine hahmoineen. Against the Odds -novellikokoelmassa on 18 lyhyttä tarinaa, jotka olisivat voineet olla episodeja romaaneissa. Joitain muitakin ei-suomennettuja olen lukenut jokunen vuosi sitten, mukana oli myös synkempiä sävyjä kuin Anna-kirjoissa.

En kyllä allekirjoita, että Montgomery kirjoitti teoksia/osan niistä rahastusmielessä, koska on mahtavaa, että hän pystyi ansaitsemaan niillä! Aika oli ns. hieman eri ja se, että nainen pystyi hankkimaan elantonsa kirjoittamalla: wow! Kaikin mokomin!

Miina Supinen kirjoitti...

Hei Salla, kai se on uskottava, että jotkut oivaltavat Runotytön jo lapsina! Minusta Emilia oli/on myös osittain hieman ongelmallinen esikuva kirjoittavalle lapselle. Runotyttöä lukiessa voi hiipiä sellainen epäilys mieleen, että kirjailijan työ on varattu vain häikäiseville poikkeusyksilöille, joilla on yliluonnollisia näkyjä toisista maailmoista, eikä tavallisten kalapuikkoja syövien suomalaisten peruskouluaisten siihen kannata ryhtyäkään...

Hei Saarelainen, täytyy tutustua Tangled Webbiin ja novelleihin. Kiitos vinkistä. Minusta jopa Sinisessä linnassa on hieman synkempiä - tai ainakin raadollisempia - teemoja kuin Annoissa. Se on selvästi aikuisille suunnattu, toisin kuin sarjat.

Kieltämättä hieman epätarkkaa ja epäreilua sanoa, että Montgomery olisi kirjoittanut rahastusmielessä. Joissakin niissä Annan vihoviimeisissä osissa on aika leipääntynyt ote, joka kieltämättä viittaa siihen, että päällimmäisenä kirjoitusmotiivina on ollut jokin muu kuin kertomisen halu. Elannon hankkiminen on tietysti hieman eri asia kuin rahastus. Mutta pointtini on se, että arvelen Montgomeryn olleen ainakin uransa loppuvaiheessa jo aika siekailematon kirjoittamisen ammattilainen, joka ei ole kelannut Emilian tavoin suurta taidetta, vaan suhtautunut kirjoittamiseen asiallisemmin. Voin olla väärässäkin, en ole kovin tarkasti tutustunut Montgomeryn elämäkertaan.

Salla S. kirjoitti...

En minä ainakaan Runotytöstä masentunut. Pikemminkin se lisäsi kunnianhimoa ja ajatusta, että pitää pyrkiä yhä parempaan ja ylittää itsensä. Olin myös silloin vielä tarpeeksi romanttishenkinen, että vaikutuin suuresti "leimahduksen" ajatuksesta ja koin sellaisia "leimahduksia" katsellessani auringonlaskua tai tummana päilyvää Tammerkoskea. Olen siis kokenut hehkeimmät inspiraationi ehkä 11-vuotiaana. Sen jälkeen homma on muuttunut melko lailla arkisemmaksi.

Salla kirjoitti...

Meikä on lukenut paljon suomentamattomia Montgomeryjä ja blogista löytyy juttua niistä, ks. linkki. Ylimpänä tuossa on näköjään pari Annaa, mutta niiden alta rupeaa löytymään tuntemattomampaa tavaraa.

Miina Supinen kirjoitti...

Hei Salla S, tummana päilyvä Tammerkoski, taustallaan Takon uljaat savut, on kieltämättä ylimaallinen näky. Ja selvästikin Emilia on ollut hyvä esikuva, kun miettii myöhempiä vaiheitasi!

Moi Salla, kiitos linkistä, kiinnostavan näköisiä juttuja lukupäiväkirjassasi!

Salla kirjoitti...

Sieltä löytyy myös Kilmeny enkä pitäisi sitä parhaana Montgomeryna, kiinnostavana luettavana fanille kyllä. :)

Miina Supinen kirjoitti...

Hei Salla, joo, luin mitä olit kirjoittanut Kilmenystä. Minulla on jäänyt se kesken, mutta palaan siihen varmaan joskus. Sinulla on tosi kiva blogi!

Virvatuli kirjoitti...

Minäkin samaistuin jo lapsena vahvasti Emiliaan (kirjoittava lapsi-teoria tuntuu pitävän paikkansa) ja nautin myös mainitsemastasi "ilkeästi juoruilevasta vireestä"; pikkupaikkakunnalla kun asuimme, tuntui suorastaan terapeuttiselta lukea että sellaista harrastetaan "paremmissakin piireissä"... Muista Montgomeryista olen lukenut "Story girlin" englanniksi ja se kyllä jäi mielestäni selvästi tasoltaan vaatimattomammaksi. Päähenkilöiden paljous varmaan söi tehoja, lapsiliuta oli kyllä symppis mutta yhtä syvälle kenenkään "sieluun" ei päästy.

Mette kirjoitti...

"Sinisessä linnassa" on eräitä raskaita mokia kerronnassa, liekö tehty kiireellä tai jatkokertomukseksi, kuten Emily kirjoitti lehden jatkokertomukseen lopun (siis se tarina, jonka kirjoittaja tuli huutamaan ja sitten kosi).

Muuten symppaan kolmikymppistä naista, joka vasta huomaa, että hänellä voisi olla elämä. Miljonäärin poika on jo kuorrutusta kakun päällä.

Minusta on aina yhtä nautinnollista lukea se "Huudan jos haluan. Älkää nostattako minussa sellaista halua."

Miina Supinen kirjoitti...

Moi Virvatuli! Ilkeä juoruilu sijansa saakoon, mutta joissain Montgomeryn kirjoissa sitä jo vähän liikaa. Niissä Anna-sarjan viimeisissä osissa on sivukaupalla juoruilua jopa henkilöistä, joita ei ole esitelty lukijoille.

Hei Mette, minullakin on sellainen muistikuva Sinisestä linnasta, että siinä se draaman kaari ole oikein jäntevä, vaikka siinä on paljon hauskoja kohtia. Mä olisin varmaan sympannut vielä enemmän päähenkilöä jos se ei olisi Montgomery-tyyliin paljastunut loppujen lopuksi kuitenkin häikäiseväksi kaunottareksi.

Lotta kirjoitti...

Pöh, Annat ja Runotytöt ovat ihan mänttejä, ainakin jos vertaa Pikku naisiin. Pikku naiset kaikkine jatko-osineen on tullut luettua ehkä noin viisitoista kertaa: minkähän takia tällaista vihaista ateistifeministiä sytyttää niin kovasti tuo patrioottinen ja -arkaattinen uskonnollismielinen paasaus...? On se vaan niin ihanaa.

Miina Supinen kirjoitti...

Moi Lotta, tiedän tuon tunteen. Pikku naisten kanssa on kihelmöivää olla eri mieltä. Tietääkseni Alcottin lapsuudenkoti ja varsinkin isä oli tosi kauhea ja outo, ja osa paasauksesta on kirjailijan outoa itseterapointia.