Viime viikonloppuna osallistuin Suomen Tieteiskirjoittajien novellikurssille Tampereella. Siellä oli hauskaa ja opettavaista. Ehkä kiinnostavinta oli lukea toisten kurssilaisten novellien alkuja ja kuulla niiden taustoista. Toivottavasti novellit valmistuvat pian ja näkevät päivänvalon.
Yksi luennoitsijoista oli amerikkalainen sf/f-kirjailija ja kirjoittamisen opettaja Bruce Holland Rogers , joka on erikoistunut short short storyihin, eli niihin sellaisiin pikku tarinoihin, joita sanotaan minuuttinovelleiksi tai flashfictioniksi tms. ja jotka ovat nykyisin suosittuja osittain varmaan siksi, että niitä on helppo lukea tietokoneen ruudulta. Rogersin tarinoita löytyy näytteeksi täältä.
Rogers kuvaili erilaisia tekniikoita, temppuja ja pelejä, joiden avulla kirjoittaja löytää aina uusia aiheita, eikä jää huokailemaan tyhjän dokumentin ääreen sitä että pää on taas niin tyhjä. Temppujen avulla voi yhdistää erilaisia sanoja ja käsitteitä ja ykskaks huomata, että onkin keksinyt uuden säkenöivän scifi-idiksen tai ainakin jonkun viehättävän absurdin ajatuksen ja ennen kaikkea kirjoittanut hyvän tarinan. Temput olivat oikeastaan muunnoksia mind mapeista, "tökkää sormesi kolmeen sanaan ja kirjoita tarina, joissa on mukana ne kaikki" - tekniikasta ja "älä ajattele mitään vaan kirjoita" -tekniikasta. Itse keksityt temput toimivat siis varmasti yhtä hyvin. Itselleni Rogersin luennon tärkein anti oli ehkä se, että hän vakuutti ja muistutti, että ideoita "saa" kutsua höpsösti, ja vaikka lähtökohta olisi triviaali, lopputulos voi olla hyvä.
Rogers myös suositteli kirjoittamaan unet ylös aamulla. Se kuulosti minusta kokeilemisen arvoiselta. Hänellä oli myös muokattu tarot-korttipakka, josta kortteja vetämällä saa tarinan teemat. Sekin oli minusta hauska ajatus.
Itse olen kirjoittanut aika usein sillä tekniikalla, että arvon itselleni sanan tai lauseen ja lähden naputtamaan siitä parempia lähtökohtia odottelematta. Olen huomannut, että rajoitukset luovat mahdollisuuksia ja usein (vaikka en aina) pääsen johonkin kiinnostavaan käsiksi. Toisaalta en kirjoita yleensä mitään ideavetoista scifiä, jossa on kovat vaatimukset älyllisten oivallusten suhteen. Pertsassa (Tuuve Aron käyttämät termi, tarkoittaa perusproosaa) riittänee, että pääsee kiinni jonkinlaiseen inhimilliseen totuuteen. Tekniikan huono puoli on se, että koskaan ei saa kirjoittaa siitä mistä haluaa (sateenkaariponeista, vaaleanpunaisista donitseista ja palmuista).
Rogersin ajatuksista ja kurssista voisi kirjoittaa vielä paljon, mutta nyt minun täytynee kirjoittaa pikemminkin niitä novelleja. Hyvät Sokeripalan lukijat, jos itsekin kirjoitatte tarinoita, niin millaisia ovat teidän ideointitekniikkanne?
8 kommenttia:
Heippa!
Sanojen arpominen on hyvä keino, koska juuri rajoitukset tuovat vapauden. Jos jotain sanaa tai lausetta on pakko käyttää, mielikuvitus lähtee välittömästi kehittelemään tarinantynkiä sen ympärille. Se on paljon hedelmällisempää kuin täydellisen ajatuksen odottaminen, koska sellaista saa yleensä odotella aika pitkään... Joskus olen myös avannut jonkin kirjan tai lehdykäisen ja napannut sieltä lauseen, jolla on aloitettava tms. Kerran parin kaverin kanssa mökillä kirjoitussessiota pitäessämme vedimme otsikoita vanhoista Valitut palat -lehdistä. Sitä en ehkä voi suositella, koska otsikot olivat niin yliampuvia, ettei yksikään niistä kehitelty tarina edennyt valmiiksi saakka.
Moi anonyymi, mä harrastan ihan saman tapaista. Joskus ajattelen, että kaikilla hienoilla ja syvämietteisillä kirjailijoilla on Suuri Ajatus, josta he tietoisesti rakentavat Suuren Romaanin, mutta onkohan se niin?
Tuuve Aro (näsäviisas kust. toim. huom.)
Kiitos, täytyypä editoida...
Kiinnostava aihe! Se, mitä tuot tässä esiin rajoitusten asettamisesta, on ihan totta. Rajat ruokkivat luovuutta.
Jos kikkoja ei lasketa, itselleni havainnointi, kerääminen ja kehittely on toimiva perusrutiini, jonka ylläpitäminen palkitsee.
Ei kannata hylätä arvottomomana yhtäkään kiinnostavalta tuntuvaa päähänpälkähdystä, sillä vaistot kertovat parhaiten, mikä kirjoittajaa itseään viehättää. Selkeästi järjestetty musitikirja tai tekstitiedosto sopii ideoiden tallettamiseen, ja tekstien luonnosteluun ryhtyessä niitä voi arvioida, lihottaa ja naittaa ristiin. Ideat virtaavat helpommin, kun niitä ei tarvitse pinnistää tekstintekoon ryhtyessä.
Hyvä tapa aukaista ideajumit ja lukot on valita kiinnostava sana tai käsite ja kirjoittaa siitä kymmenen minuuttia katkeamatonta tajunnanvirtaa, kokeilla vaikka kohtausta. Kun tähän tekniikkaan on harjaantunut, kymmenen minuuttia tuottaa kuin varkain aika kasan kertomuksen aineksia. Menetelmä seuraa Natalie Goldbergin ajatuksia.
Olen aikaisemmin blogannut ideoista Kirjoittajatreffien puolella.
Moi Kalle, mä olen myös Natalie Goldbergin suuria kannattajia. Goldbergin oppeja seuraamalla voi kirjoittaa vaikka mitä hienoa. Juonesta ei tule välttämättä kovin elegantti, mutta se onkin ainoa huomaamani ongelma.
"Korjataan sitten editissä", kuuluu kuvaajien ironinen yleishuomio. Se sopii juoneen hyvin: ensin veistelee vaikka henkilöhahmoja, sitten toisella kierroksella jäntevöitää tapahtumien sommittelun.
Niinpä, editissä voi saada ameeboihin yllättävää ryhtiä!
Lähetä kommentti