Luin äskettäin Katja Kallion kirjasen Elokuvamuisti. Siinä on miniesseitä (tai miten niitä nyt parhaiten luonnehtisi) joissa Kallio kertoo vaikuttavista elokuvaelämyksistään. Kirja oli paikotellen aika kiva ja siitä syntyi vahva aavistus, että tekijällä olisi ollut paljon enemmänkin kiinnostavaa sanottavaa aiheesta. Toisaalta oli tietysti kätevää, kun kirjan pienet tekstit ehti lukea samalla kun hääräsi perheen iltatoimia ja jäi aikaa lukea Fingerpori-albumikin. Jään joka tapauksessa odottamaan toiveikkaana Kalliolta uutta elokuvakirjaa.
Kallio kuvaili Elokuvamuistissa taipumustaan suojella rakkaimpia elokuvakokemuksiaan. Jos joku elokuva on oikein ihana, hän ei kerro siitä kenellekään, ja jos siitä tulee puhe, hän yrittää kääntää keskustelun toisille urille. Kallio tunsi olevansa pohjimmiltaan niljakas otus, joka haluaisi vangita elokuvan huoneeseensa ja sivellä sitä ja kuiskailla sille että kukaan ei ymmärrä sinua niin kuin minä, my precious. Ajatus siitä, että usuttaisi toisia katsomaan elokuvaa on yhtä sopimaton kuin se, että olisi vastarakastunut ja sanoisi tutuille, että uusi mieheni on tosi jees, menkää tekin testaamaan ja kertokaa mielipiteenne.
Tunnistan itsessäni samaa klonkkumaista tendenssiä. Joskus aikaisemminkin täällä kirjoittelin, että parhaista - tai pikemminkin ankarimmin fanitetuista - jutuista täytyy olla aika hiljaa, koska ne menevät herkästi pilalle. Jos joudun helvettiin, se on varmasti äidinkielentunti, jossa luokkakaverit laukovat ikuisesti epäkunnioittavia heittoja ja vääriä mielipiteitä jostain oppimäärään kuuluvasta ihanasta kirjasta.
Toisaalta tässäkin asiassa on kaksi puolta. Itselleni - ja varmaan myös Katja Kalliolle, ainakin Elokuvamuistista päätellen - on myös usein suuri ilo jakaa kokemuksia ja jutella kirjoista tai elokuvista. Joidenkin teosten kohdalla jaettu ilo on moninkertainen. Joskus yhteinen tunnelma teoksen ympärillä on paljon parempikin kuin itse teos. Jos kukaan muu ei olisi lukenut vaikka Harry Pottereita en taatusti olisi lukenut niitä toista kertaa tai ainakaan odottanut uusia osia niin innokkaasti.
Joskus klonkkutendenssi ja jakamisen ilo menevät vähän päällekäin. Sellainen kahtalainen kokemus minulla oli aikaisemmin tällä viikolla, kun osallistuin Teeman uuteen Popkult-ohjelmaan (se tulee kesällä, mainostan sitten lähempänä). Juttelin neljästä hienosta kirjasta, nimittäin Aleksis Kiven Seitsemästä veljeksestä, Bram Stokerin Draculasta, Hanna Haurun Tyhjien sielujen saaresta ja Tove Janssonin Reilusta pelistä. Oli tosi hauskaa paneutua kirjoihin uudestaan, miettiä niitä ja jutella niistä toimittaja Olli Laineen kanssa, mutta nyt kun ne kirjat pyörivät täällä pitkin kämppää, minun ei tee mieli avata niitä, koska tunnen että olen jotenkin hölöttänyt ne väliaikaisesti rikki.
Mihin te Sokeripalan mahdollisest lukijat asetutte klonkku/jaettu ilo on paras ilo -akselilla?
11 kommenttia:
Ehkä vaikuttavin lukukokemukseni nuorempana oli John Irvingin Garpin maailma. Se avasi lopullisesti maailman romaanitaiteeseen ja varsinkin avasi ovet Irvingin teoksiin. Nyttemmin alkaessani puhua teoksesta tunnen kiusaantuvani ja samalla oikeastaan taika teoksen ympäriltä häviää. Voiko joku muu saadakaan edes samanlaista kokemusta? Ei välttämättä.
Nykyään en juurikaan suosittele kirjoja tai elokuvia kenellekään,sen sijaan mielelläni kyllä kerron kokemuksestani.
Minulla on se, että kun joku vaan on hyvä, erittäin hyvä, niin sitä leijjuu niin, että se tulee suusta ulos...ja ai, prkl, jos joku kehtaa haukkua minun mielitiettyä, niin saa minut melkein raivon partaalle!! Sitä on niin loukkaantunut, että kokee ensinnäkin loukatun sitä omaa kohdettaan vastaan, mutta myöskin itseään, että menee tykkäämään jostain, mikä on jollekkin ihan yhdentekevä? No, heh, itse pyrin siihen, että olen ainakin hiljaa, jos en jostain pidä, etten loukkaisi jonkun "lämmintä suhdetta".... Olikohan tää vastaus?
Kyllä minäkin kallistun jakamisen puolelle, vaikka tuotakin on koettu, ettei toinen ymmärrä samoin kuin minä. Onhan erimielisyyskin joskus hauskaa kiisteltävää. Silloinkin saa puhua rakkaastaan.
Ei, kyllä jakamisesta irtoaa enemmän kuin omassa luolassa pitämisestä - sitä puolisoa ehkä lukuun ottamatta - häntähän ei ole kaikkien puolisoksi tarkoitettukaan. Eikä myydä markkinoilla.
Heh, mulla on vähän kaksijakoinen suhtautuminen. Yleensä suitsutan hyviä juttuja mielelläni, mutta jos ne on jollain tapaa arveluttavia, kuten vaikka Vihreän timantin metsästys (ups, lipsahti), pidän matalampaa profiilia ja nautiskelen siitä itsekseni.
Hei Teemu, nyt minua rupesi ihmeesti kiinnostamaan tuo Garpin maailma. Sen lukemisesta on jo aikaa.
Moi Kini, hyvä pointti tuo, ettei pitäisi epähuomiossa loukata toisten "lämpimiä suhteita". Joillain ihmisillä on vain lämpimiä suhteita niin käsittämättömiin teoksiin!
Moi Hannah, se on kyllä totta, että kunnon väittely on hauskaa. Oikeastaan harmillisin on se tilanne, jos toinen on sitä mieltä jostain mestariteoksesta, että no joo, eipä siinä ollut mitää erikoisempaa, ihan ok, ei tehnyt kummempaa vaikutusta.
Hei Anonyymi, Vihreän timantin metsästys ei ole minusta ollenkaan noloimmasta päästä! Sehän on tosi kiva. Itse kävin katsomassa National Treasure 2:n hiljattain ja olin sitä mieltä, että olipa hauska ja virkistävä elämys. Tunnen olevani hieman yksin tämän mielipiteeni kanssa.
Bollywoodin herättämistä onnellisista tuntemuksista olen oppinut - ainakin useimmissa seuroissa - vaikenemaan kuin Klonkku. Ja silti suustani pyrskähtelee niissäkin välillä my precious -huudahduksia ;)
Voi, ei tulisi mieleenkään pihdata hyviä luku- tai leffakokemuksia!
Hei Natalia! Bollywood-elokuvat eroavat tosiaankin niin paljon suomalaislle tutusta elokuvakerronnasta, että voin kyllä kuvitella että jotkut jäyhät tyypit eivät ollenkaan tajua niiden viehätystä. Bloggaisitko muuten joskus siitä, että miten oikein alun perin löysit ne, olisi kiinnostavaa kuulla!
Hei anonyymi! Kieltämättä hyvä asenne. Suositusten perusteella löytyy niin paljon hyviä juttuja, että olisi kyllä kamalaa, jos kaikki vain pihtailisivat.
Moi. Uusi lukija ilmoittautuu. (Luin romaanisi, josta pidin paljon, ja löysin blogisi, joka on hauska.)
Itse kyllä mainostan aina hyviä kirjoja muille, mutta tavallaan toivon, etteivät he innostuisi kirjasta enempää kuin minä. Kamalinta olisi suositella toiselle kirjaa, jonka tämä varastaisi suosikikseen ja pauhaisi siitä kaikille, kuin olisi itse keksinyt sen loistokkuuden!
Kirjasuosituksiin pitäisi aina laittaa lähdeluettelo. Kuten "kannattaa muuten lukea se ja se kirja" (jota Lotta suuressa viisaudessaan suositteli minulle 7.9.2006 kello 13.14)
Hei Ladydee! Tervetuloa ja kiitos kommentista! Huomasin kommentin vasta nyt. Täytynee selvitellä olisiko bloggerissa joku toiminto, joka ilmoittaisi uusista viesteistä, etteivät jää huomaamatta pitkäksi aikaa.
Olen samaa mieltä siitä, että muutkin saavat lukea hyvät kirjat, mutta jos kirja on tosi hyvä, niin muiden pitäisi ymmärtää, että ylimmän asiantuntijan ja suurimman fanin paikka on jo varattu!
Lähetä kommentti