Luen usein kirjailija Pasi Ilmari Jääskeläisen blogia ja nyt siellä harmitellaan sitä, että samaan kesään ei mahdu romaanin kirjoitus ja täysipäiväinen lastenhoito. I feel your pain, Pasi! Minä en ehdi edes päivittää blogia säännöllisesti! Juttelin myös tänään erään kirjoittavan äidin kanssa kirjoittamisen ja lapsenhoidon yhdistämisestä. Hänenkin mielestään vuorokauteen tarvittaisiin lisää tunteja.
Yritän unohtaa kirjoittamisen siihen asti kunnes pystyn järjestämään itselleni varteenotettavan lohkareen aikaa. Tulee vain paha mieli ja turhaumia, jos yrittää varastaa pieniä hetkiä sieltä täältä ja sitten kuitenkin joku urpo soittaa puhelimella. Usein haaveilen kirjoittamisesta ja pelkään, että olen unohtanut miten se tapahtuu.
En bloggaa enempää lapsista, taiteen vihollisista, koska tämä on ylevä kirjallisuusaiheinen blogi eikä käsittele yksityiselämän piiriin kuuluvia asioita, mutta totean vielä, että kirjoittaminen on aikaavievä harrastus ja vaatii paljon motivaatiota. Varsinkin jos tuntee kirjoittavansa pelkkää skeidaa, houkutus tehdä jotain muuta on suuri. Olen joskus sanonut, että kirjoitin romaanin, koska tulin raskaaksi enkä päässyt baariin. Kaikki luulevat, että se on vitsi, mutta se on totista totta.
Muita kirjallisia asioita: Olen lukenut uutta Harry Potteria ja se on yllättävän hyvä ja pelottava. Ehkä siitä enemmän myöhemmin. Alkuviikosta oli Trendin kuvaus Viikin peltomaisemissa. Kuvaaja kertoi, että Viikin tieteellisissä navetoissa on lehmiä, joiden vatsassa on pleksi. Niiden läpi tutkijat voivat tarkkailla lehmän vatsojen toimintaa.
lauantai 28. heinäkuuta 2007
lauantai 21. heinäkuuta 2007
Puhdistava Antti Tuuri
Olen lukenut Antti Tuurin pientä kertomuskokoelmaa nimeltä Perhokalastuksen alkeet. Se kertoo siitä mistä nimikin antaa ymmärtää. Aihepiiri ei kosketa minua lähtökohtaisesti, mutta olen pitänyt kirjasta kovasti. Kaikenlaisesta kikkailusta vapaa tyyli on puhdistavan ja elvyttävän tuntuista. Mikään kasvi tai eläin ei ole kuin jokin muu asia. Päähenkilön ei kärsi mistään hienosta sisäisestä demonista. Hän ajattelee, että tuli ahven, selkään sattuu tai hyttyset pistävät. Jollakin tavalla päähenkilö tuntuu hyvin läheiseltä ja inhimilliseltä, ja kalastusretkien tunnelmaan pääsee heti mukaan.
Olen varmaankin lukenut vähän liikaa sellaista korkeaoktaanista kirjallisuutta, jossa sattuu ja tapahtuu koko ajan ja jokainen asia on kuin joku toinen asia, mitä hienompi ja erikoisempi, sen parempi. Huomasin kypsymisen merkkejä, kun luin Peter Hoegin Hiljaista tyttöä. Siinä rikkas mies avaa lompakkonsa, ja päähenkilö mietti mielessään, että tuonnehan mahtuisi pieni hevonen, falabella. Siis ei pelkästään pieni hevonen, vaan "pieni hevonen, falabella".
Olen varmaankin lukenut vähän liikaa sellaista korkeaoktaanista kirjallisuutta, jossa sattuu ja tapahtuu koko ajan ja jokainen asia on kuin joku toinen asia, mitä hienompi ja erikoisempi, sen parempi. Huomasin kypsymisen merkkejä, kun luin Peter Hoegin Hiljaista tyttöä. Siinä rikkas mies avaa lompakkonsa, ja päähenkilö mietti mielessään, että tuonnehan mahtuisi pieni hevonen, falabella. Siis ei pelkästään pieni hevonen, vaan "pieni hevonen, falabella".
keskiviikko 18. heinäkuuta 2007
Haastattelun väärällä puolella
Kävin ensimmäisessä oikeassa kirjailijahaastattelussa. Juttu tulee syyskuun Trendiin. Muutama viikko sitten minua haastateltiin myös WSOY:n tiedotuslehteen, mutta se ei ole aivan sama, koska se media oli virankin puolesta ystävällinen.
Oli elähdyttävää puhua tunti kiinnostavista asioista (esim. itsestään), mutta parasta oli se, että toimittaja oli lukenut koko romaanikäsiksen etukäteen, vaikka aikaa oli ollut vain muutamia päiviä. Se jos mikä on hyvä merkki! Ex-kulttuuritoimittajana tiedän, että jos toimittajalla on kiire ja jutun aiheena oleva taideluoma osoittautuu siihen päälle vielä kauhean puisevaksi, niin silloin sitä vain vilkaistaan ja toivotaan, ettei taiteilija huomaa ja närkästy.
Oli elähdyttävää puhua tunti kiinnostavista asioista (esim. itsestään), mutta parasta oli se, että toimittaja oli lukenut koko romaanikäsiksen etukäteen, vaikka aikaa oli ollut vain muutamia päiviä. Se jos mikä on hyvä merkki! Ex-kulttuuritoimittajana tiedän, että jos toimittajalla on kiire ja jutun aiheena oleva taideluoma osoittautuu siihen päälle vielä kauhean puisevaksi, niin silloin sitä vain vilkaistaan ja toivotaan, ettei taiteilija huomaa ja närkästy.
sunnuntai 15. heinäkuuta 2007
Scifistisiä mittauksia
Piristävintä Finnconissa oli (samanaikaisesti järjestettävän) Animeconin cosplay-nuoriso, joilla oli toinen toistaan hienompia asuja. Kuuntelin pari kotoiseen spefi-kirjallisuuteen liittyvää paneelia ja lisäksi puolikkaan viihtyisästä Harry Potter -paneelista. Potterin yleisö oli suuri ja alkoi hurrata aina kun tuli puhe luihuisista!
Atoroxin voitti tänä(kin) vuonna Anne Leinonen. Voitokas novelli oli Toisinkainen, joka on julkaistu Portissa ja Valkeita lankoja -novellikokoelmassa. En ole lukenut muita Atorox-finalisteja kuin Annen kirjoittamat Toisinkaisen ja Koska he olivat liian pyhiä sekä Jenny Kangasvuon Sudunkulun. (Sokeripala palvelee: Sudenkulku löytyy nettilehti Usvasta täältä.)
Toisinkainen on tosi hyvä ja vastaa suunnilleen sataprosenttisesti sitä, mitä odotan science fictionilta. Siinä on ihmeen tuntua, uskottavia keksittyjä faktoja ja se askarruttaa kovasti lukijan mielikuvitusta ja älyä. Novelli käsittelee kiinnostavia moraalisia ja yhteiskunnallisia ongelmia. Lisäksi se oli hyvin ja jouhevasti kirjoitettu ja tunnelmaltaan yhtä aikaa lievästi ällöttävä ja hyvin riipaiseva.
Alkumereen sijoittui seitsemänneksi, vähän korkeammalle kuin uskalsin toivoa. Go me!
Novassa annettiin kilpailun historian ensimmäinen kaksoisvoitto. Voittajat olivat Anne Alasirniö novellilla Merestä olet sinä tullut ja Niilo Sevänen novellilla Talven portti. Merestä olet sinä tullut vaikutti tuomariston, tai ainakin minut, kauniilla kerronnalla ja tunnelmalla. Toinen voittaja, Talven portti, oli grandiöösi fantasiajuttu, jossa oli sellaista suoraviivaista väkivaltaa ja hyytävää tunnelmaa, ja toisaalta lievää puisevuutta, josta tuli vähän mieleen Robert E. Howard ja Michael Moorcock.
Esituomaristo valitteli hieman sitä, että Novan taso oli tänä vuonna heikonlainen. Raati, joka luki 22 esiraadin valitsemaa novellia, totesi saman asian, mutta toisaalta Nova on aloittelevien kirjoittajien kilpailu, joten turha kai sitä on kauheasti nillittää, jos jälki ei ole vielä aivan painokelpoista.
Henkilökohtaisia suosikkejani (mikä ei ole parhaan synonyymi) olivat Täällä lie lohikääremeitä ja Legenda sekä kymmenen kärjen ulkopuolelle jääneet Sinun identiteettisi tähän ja Piessa. Toivottavasti ne näkevät jossakin lehdessä päivänvalon. Sokeripala ei voi valitettavasti kertoa kirjoittajien nimiä, koska en muista niitä ulkoa. Pian ne nimet varmaankin pamahtavat jonnekin nettiin.
Myöhemmässä paneelikeskustelussa mietittiin sf/f-kirjoituskilpailujen tulevaisuutta. Panelistien yhteinen huoli tuntui olevan se, että kilpailujen suuri määrä alkaa nakertaa tekstien tasoa. Potentiaaliset kirjoittajat eivät ehdi kehittää ilmaisuaan tai hioa tekstejään, saati kirjoittaa romaania.
Kauhutarinointiin keskittyneen nettifoorumin Death Writersin edustajat olivat aiheuttaneet lainehdintaa vesilasissa sopivasti ennen Finnconia esittämällä jotain sensuuntaisia ajatuksia, että scifikilpailuissa on kukkahattutätimäiset ja tekotaiteellisuuteen mieltyneet raadit, jotka jättävät hyvät ja vetävät tarinat kärjestä. No, kukkahattu on aina katsojan silmässä, mutta ainakaan tällä kertaa Nova-finaalissa ei tullut vastaan yhtään hyvää viihdeseikkailua, jota olisi voinut dissata. Hyvän viihteen kirjoittaminen on vaikeaa.
Pasi Karppanen huomautti osuvasti, että koska sf-lehdet eivät maksa kirjoittajille pennin pyörylää, kirjoittajat saavat kirjoittaa ihan mitä huvittaa. Seuraavassa hengenvedossa hän kuitenkin tuumaili jotenkin siihen tapaan, että fandomin pitäisi jollakin tavalla ryhdistäytyä ja tehdä jotakin suurempaa ja uljaanpaa kuin nyhertää pikku novellejaan. Siihen Liisa Rantalaiho sitten, että missä mukamas on se instanssi, joka ilmoittelee mihin yksittäiset spefikirjoittajat saisivat ryhtyä.
Itseäni on ruvennut ihmetyttämään se, että miksi näissä sf/f-kirjoitusjengeissä ollaan ylipäänsä niin kovia kilpailemaan ja mittaamaan. Novassa ja Atoroxissa ilmoitetaan aina säntillisesti koko kymmenen kärki ja sen järjestys, vaikka kyse on novelleista eikä urheilusta. Yleensähän tilanne on se, että monet tekstit ovat hyviä, mutta erilaisia. Ei kai missään muualla kirjoituskilpailussa jaeta yhdeksänsiä sijoja, vai jaetaanko muka?
Atoroxin voitti tänä(kin) vuonna Anne Leinonen. Voitokas novelli oli Toisinkainen, joka on julkaistu Portissa ja Valkeita lankoja -novellikokoelmassa. En ole lukenut muita Atorox-finalisteja kuin Annen kirjoittamat Toisinkaisen ja Koska he olivat liian pyhiä sekä Jenny Kangasvuon Sudunkulun. (Sokeripala palvelee: Sudenkulku löytyy nettilehti Usvasta täältä.)
Toisinkainen on tosi hyvä ja vastaa suunnilleen sataprosenttisesti sitä, mitä odotan science fictionilta. Siinä on ihmeen tuntua, uskottavia keksittyjä faktoja ja se askarruttaa kovasti lukijan mielikuvitusta ja älyä. Novelli käsittelee kiinnostavia moraalisia ja yhteiskunnallisia ongelmia. Lisäksi se oli hyvin ja jouhevasti kirjoitettu ja tunnelmaltaan yhtä aikaa lievästi ällöttävä ja hyvin riipaiseva.
Alkumereen sijoittui seitsemänneksi, vähän korkeammalle kuin uskalsin toivoa. Go me!
Novassa annettiin kilpailun historian ensimmäinen kaksoisvoitto. Voittajat olivat Anne Alasirniö novellilla Merestä olet sinä tullut ja Niilo Sevänen novellilla Talven portti. Merestä olet sinä tullut vaikutti tuomariston, tai ainakin minut, kauniilla kerronnalla ja tunnelmalla. Toinen voittaja, Talven portti, oli grandiöösi fantasiajuttu, jossa oli sellaista suoraviivaista väkivaltaa ja hyytävää tunnelmaa, ja toisaalta lievää puisevuutta, josta tuli vähän mieleen Robert E. Howard ja Michael Moorcock.
Esituomaristo valitteli hieman sitä, että Novan taso oli tänä vuonna heikonlainen. Raati, joka luki 22 esiraadin valitsemaa novellia, totesi saman asian, mutta toisaalta Nova on aloittelevien kirjoittajien kilpailu, joten turha kai sitä on kauheasti nillittää, jos jälki ei ole vielä aivan painokelpoista.
Henkilökohtaisia suosikkejani (mikä ei ole parhaan synonyymi) olivat Täällä lie lohikääremeitä ja Legenda sekä kymmenen kärjen ulkopuolelle jääneet Sinun identiteettisi tähän ja Piessa. Toivottavasti ne näkevät jossakin lehdessä päivänvalon. Sokeripala ei voi valitettavasti kertoa kirjoittajien nimiä, koska en muista niitä ulkoa. Pian ne nimet varmaankin pamahtavat jonnekin nettiin.
Myöhemmässä paneelikeskustelussa mietittiin sf/f-kirjoituskilpailujen tulevaisuutta. Panelistien yhteinen huoli tuntui olevan se, että kilpailujen suuri määrä alkaa nakertaa tekstien tasoa. Potentiaaliset kirjoittajat eivät ehdi kehittää ilmaisuaan tai hioa tekstejään, saati kirjoittaa romaania.
Kauhutarinointiin keskittyneen nettifoorumin Death Writersin edustajat olivat aiheuttaneet lainehdintaa vesilasissa sopivasti ennen Finnconia esittämällä jotain sensuuntaisia ajatuksia, että scifikilpailuissa on kukkahattutätimäiset ja tekotaiteellisuuteen mieltyneet raadit, jotka jättävät hyvät ja vetävät tarinat kärjestä. No, kukkahattu on aina katsojan silmässä, mutta ainakaan tällä kertaa Nova-finaalissa ei tullut vastaan yhtään hyvää viihdeseikkailua, jota olisi voinut dissata. Hyvän viihteen kirjoittaminen on vaikeaa.
Pasi Karppanen huomautti osuvasti, että koska sf-lehdet eivät maksa kirjoittajille pennin pyörylää, kirjoittajat saavat kirjoittaa ihan mitä huvittaa. Seuraavassa hengenvedossa hän kuitenkin tuumaili jotenkin siihen tapaan, että fandomin pitäisi jollakin tavalla ryhdistäytyä ja tehdä jotakin suurempaa ja uljaanpaa kuin nyhertää pikku novellejaan. Siihen Liisa Rantalaiho sitten, että missä mukamas on se instanssi, joka ilmoittelee mihin yksittäiset spefikirjoittajat saisivat ryhtyä.
Itseäni on ruvennut ihmetyttämään se, että miksi näissä sf/f-kirjoitusjengeissä ollaan ylipäänsä niin kovia kilpailemaan ja mittaamaan. Novassa ja Atoroxissa ilmoitetaan aina säntillisesti koko kymmenen kärki ja sen järjestys, vaikka kyse on novelleista eikä urheilusta. Yleensähän tilanne on se, että monet tekstit ovat hyviä, mutta erilaisia. Ei kai missään muualla kirjoituskilpailussa jaeta yhdeksänsiä sijoja, vai jaetaanko muka?
tiistai 10. heinäkuuta 2007
Finnconiin
Ensi viikonloppuna Jyväskylässä pidetään suuri ja mahtava scifi- ja fantasiatapahtuma Finncon. Heti lauantaiaamuna jaetaan novellipalkinnot Nova ja Atorox. Novassa minulla on ilo ja kunnia edustaa tuomaristoa. Atoroxin lyhyellä listalla on eräs muinainen novellini nimeltä Alkumereen.
Novan tuomarityö on ollut kiinnostavaa ja aika vaikeaa. Tuomaristo on ollut eri mieltä yhdestä ja toisestakin novellista. Olemme vääntäneet viime viikot peistä mm. siitä onko teksti ”käytännössä ainoa julkaisukelpoinen koko setistä” vai ”vastenmielinen, tökerö ja banaali”, ”aivan loistava” vai ”tekotaiteellinen”. Kirjoittelen Novasta lisää Sokeripalaan kunhan palkinnot on jaettu.
Atorox-finaaliin päässyt novellini Alkumereen tuli vuonna 2004 Novassa kolmanneksi ja se julkaistiin sittemmin Kosmoskynässä. Se kertoi tytöstä, joka halusi merenneidoksi. Ihan hirveästi ei käy kateeksi tämänvuotista Atorox-voittajaa (joka en ole minä, listalla on vaikuttavia novelleja ja Alkumereen on aika pienimuotoinen juttu). Alan piireissä tuntuu käyvän kova napina siitä, että Atoroxin myöntämisperusteet ovat pielessä. Aiheesta pidetään paneelikin.
Novan tuomarityö on ollut kiinnostavaa ja aika vaikeaa. Tuomaristo on ollut eri mieltä yhdestä ja toisestakin novellista. Olemme vääntäneet viime viikot peistä mm. siitä onko teksti ”käytännössä ainoa julkaisukelpoinen koko setistä” vai ”vastenmielinen, tökerö ja banaali”, ”aivan loistava” vai ”tekotaiteellinen”. Kirjoittelen Novasta lisää Sokeripalaan kunhan palkinnot on jaettu.
Atorox-finaaliin päässyt novellini Alkumereen tuli vuonna 2004 Novassa kolmanneksi ja se julkaistiin sittemmin Kosmoskynässä. Se kertoi tytöstä, joka halusi merenneidoksi. Ihan hirveästi ei käy kateeksi tämänvuotista Atorox-voittajaa (joka en ole minä, listalla on vaikuttavia novelleja ja Alkumereen on aika pienimuotoinen juttu). Alan piireissä tuntuu käyvän kova napina siitä, että Atoroxin myöntämisperusteet ovat pielessä. Aiheesta pidetään paneelikin.
maanantai 9. heinäkuuta 2007
50 sivua paskaa kahdessa viikossa -metodi
Heti sen jälkeen kun perustin tämän blogin, tajusin, etten tee mitään aihepiiriin liittyvää, ellei Nora Robertisin romanssin tai Harry Potter and the Half-blood Princen lukemista lasketa. Aloin jo huolestua, mutta tänään luin autossa niin oivaa kamaa, että siitä kannattaa viimein blogata.
Oiva kama oli parinkymmenen sivun pätkä erään pellenä ja muissa epätavallisissa hommissa kunnostautuneen ystäväni romaanista. Koska teos on kesken, enkä ole kertonut kirjoittajalle, että kerron siitä täällä Sokeripalassa, en kuvaile sisältöä muuten kuin että rules ok & kicks serious ass. Toivon, että romaani on ennen pitkää kansissa ja kirjakaupassa ja laajoja lukijamassoja hämmästyttämässä. Minusta näyttää siltä, että siinä on suuruuden siemenet. Se on outo tarina oudosta maailmasta, kaikin tavoin omaperäinen ja jännittävä ja viriili.
No kuitenkin, se mikä tässä on bloggaamisen väärti on se, että romaani syntyy 50 sivua paskaa kahdessa viikossa -metodilla, johon kannattaa kohta alkaa suhtautua vakavasti. Metodi on sellainen, että tekstiä hakataan nopeasti (tavoite on nelisen sivua päivässä, mutta ei se aina onnistu, jos muu elämä tulee väliin), suunnittelematta, itsekritiikittä ja editoimatta. Pitää kirjoittaa, vaikka ei yhtään huvittaisi tai osaisi tai jaksaisi, mutta ajatella ei tarvitse. Myöhemmin sitten katsotaan mitä tuli tehtyä ja tarpeen mukaan fiksaillaan.
Päätimme kokeilla tällaista kirjoitusharjoitusta puolisentoista vuotta sitten kirjoittajapiirissäni, koska minulla ja ilmeisesti vähän muillakin oli käynnistymisvaikeuksia, itsekriitikin yliannosta ja valkoisen paperin kauhua. Metodin avulla on syntynyt sittemmin ainakin kaksi ja puoli romaania (yksi ilmestyy ensi syksynä ja toinen on kustantamossa harkinnan alla) sekä yksi pienoisnäytelmä (joka esitettiin menestyksekkäästi ainakin Ilvesteatterissa.)
Menetelmä ei ole mitenkään uusi tai epätavallinen. Ainakin maineikas kirjoittamisopettaja Natalie Goldberg suosittelee sen tapaista kirjoittamista kovasti. Nanowrimo, jossa siis naputellaan romaani kuukaudessa, on vähän samanhenkinen juttu. Ymmärtääkseni monet (mutta eivät kaikki) kirjailijat ovat muutenkin sitä mieltä, että silloin kun kirjoitetaan ensimmäistä versiota, pitää mennä eikä meinata. Mutta kirjoittajapiiriläiseni ovat vieneet menemisen eikä meinaamisen siinä mielessä pitkälle, että mitään ei ole suunniteltu etukäteen: yhtäkään henkilön nimeä, tapahtumapaikkaa, juonenkäännettä tai teemaa ei ole valittu etukäteen. Sitä vain on aloitettu jonain päivänä eikä lopetettu pitkään aikaan.
Näyttää ihan siltä, että moinen automaattikirjoitus, jossa kanavoidaan omaa sielua, tuottaisi omaperäisiä ja elinvoimaisia tekstejä. Samojen kirjoittajien harkitut ja etukäteen kelatut jutut ovat olleet minusta yleensä heikompia kuin ne itsekritiikittömät pläjäykset. Itsellänikin näyttäisi olevan niin, että tällaisesta sormiharjoituksista tulee onnistuneinta tekstiä.
Harmillinen puoli on se, että varsinkin pitkissä jutuissa saa eteensä aina pitkät ja työläät rakenteen oikomiset loppuvaiheessa. Toinen metodin heikkous, ainakin omassa tapauksessani, on se, että siihen on hyvin vaikea luottaa, varsinkin jos kirjoittamisessa on ollut taukoa. On vaikea uskoa, että omasta päästä voisi putkahtaa kokonainen teos, jos siellä ei tunnu olevan valmiiksi mitään.
Oiva kama oli parinkymmenen sivun pätkä erään pellenä ja muissa epätavallisissa hommissa kunnostautuneen ystäväni romaanista. Koska teos on kesken, enkä ole kertonut kirjoittajalle, että kerron siitä täällä Sokeripalassa, en kuvaile sisältöä muuten kuin että rules ok & kicks serious ass. Toivon, että romaani on ennen pitkää kansissa ja kirjakaupassa ja laajoja lukijamassoja hämmästyttämässä. Minusta näyttää siltä, että siinä on suuruuden siemenet. Se on outo tarina oudosta maailmasta, kaikin tavoin omaperäinen ja jännittävä ja viriili.
No kuitenkin, se mikä tässä on bloggaamisen väärti on se, että romaani syntyy 50 sivua paskaa kahdessa viikossa -metodilla, johon kannattaa kohta alkaa suhtautua vakavasti. Metodi on sellainen, että tekstiä hakataan nopeasti (tavoite on nelisen sivua päivässä, mutta ei se aina onnistu, jos muu elämä tulee väliin), suunnittelematta, itsekritiikittä ja editoimatta. Pitää kirjoittaa, vaikka ei yhtään huvittaisi tai osaisi tai jaksaisi, mutta ajatella ei tarvitse. Myöhemmin sitten katsotaan mitä tuli tehtyä ja tarpeen mukaan fiksaillaan.
Päätimme kokeilla tällaista kirjoitusharjoitusta puolisentoista vuotta sitten kirjoittajapiirissäni, koska minulla ja ilmeisesti vähän muillakin oli käynnistymisvaikeuksia, itsekriitikin yliannosta ja valkoisen paperin kauhua. Metodin avulla on syntynyt sittemmin ainakin kaksi ja puoli romaania (yksi ilmestyy ensi syksynä ja toinen on kustantamossa harkinnan alla) sekä yksi pienoisnäytelmä (joka esitettiin menestyksekkäästi ainakin Ilvesteatterissa.)
Menetelmä ei ole mitenkään uusi tai epätavallinen. Ainakin maineikas kirjoittamisopettaja Natalie Goldberg suosittelee sen tapaista kirjoittamista kovasti. Nanowrimo, jossa siis naputellaan romaani kuukaudessa, on vähän samanhenkinen juttu. Ymmärtääkseni monet (mutta eivät kaikki) kirjailijat ovat muutenkin sitä mieltä, että silloin kun kirjoitetaan ensimmäistä versiota, pitää mennä eikä meinata. Mutta kirjoittajapiiriläiseni ovat vieneet menemisen eikä meinaamisen siinä mielessä pitkälle, että mitään ei ole suunniteltu etukäteen: yhtäkään henkilön nimeä, tapahtumapaikkaa, juonenkäännettä tai teemaa ei ole valittu etukäteen. Sitä vain on aloitettu jonain päivänä eikä lopetettu pitkään aikaan.
Näyttää ihan siltä, että moinen automaattikirjoitus, jossa kanavoidaan omaa sielua, tuottaisi omaperäisiä ja elinvoimaisia tekstejä. Samojen kirjoittajien harkitut ja etukäteen kelatut jutut ovat olleet minusta yleensä heikompia kuin ne itsekritiikittömät pläjäykset. Itsellänikin näyttäisi olevan niin, että tällaisesta sormiharjoituksista tulee onnistuneinta tekstiä.
Harmillinen puoli on se, että varsinkin pitkissä jutuissa saa eteensä aina pitkät ja työläät rakenteen oikomiset loppuvaiheessa. Toinen metodin heikkous, ainakin omassa tapauksessani, on se, että siihen on hyvin vaikea luottaa, varsinkin jos kirjoittamisessa on ollut taukoa. On vaikea uskoa, että omasta päästä voisi putkahtaa kokonainen teos, jos siellä ei tunnu olevan valmiiksi mitään.
keskiviikko 4. heinäkuuta 2007
Kohta alkaa
Kirjallinen blogi Sokeripala aloittaa toimintansa. Tervetuloa lukemaan ja kommentoimaan!
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)