50 sivua paskaa kahdessa viikossa -metodi

Heti sen jälkeen kun perustin tämän blogin, tajusin, etten tee mitään aihepiiriin liittyvää, ellei Nora Robertisin romanssin tai Harry Potter and the Half-blood Princen lukemista lasketa. Aloin jo huolestua, mutta tänään luin autossa niin oivaa kamaa, että siitä kannattaa viimein blogata.

Oiva kama oli parinkymmenen sivun pätkä erään pellenä ja muissa epätavallisissa hommissa kunnostautuneen ystäväni romaanista. Koska teos on kesken, enkä ole kertonut kirjoittajalle, että kerron siitä täällä Sokeripalassa, en kuvaile sisältöä muuten kuin että rules ok & kicks serious ass. Toivon, että romaani on ennen pitkää kansissa ja kirjakaupassa ja laajoja lukijamassoja hämmästyttämässä. Minusta näyttää siltä, että siinä on suuruuden siemenet. Se on outo tarina oudosta maailmasta, kaikin tavoin omaperäinen ja jännittävä ja viriili.

No kuitenkin, se mikä tässä on bloggaamisen väärti on se, että romaani syntyy 50 sivua paskaa kahdessa viikossa -metodilla, johon kannattaa kohta alkaa suhtautua vakavasti. Metodi on sellainen, että tekstiä hakataan nopeasti (tavoite on nelisen sivua päivässä, mutta ei se aina onnistu, jos muu elämä tulee väliin), suunnittelematta, itsekritiikittä ja editoimatta. Pitää kirjoittaa, vaikka ei yhtään huvittaisi tai osaisi tai jaksaisi, mutta ajatella ei tarvitse. Myöhemmin sitten katsotaan mitä tuli tehtyä ja tarpeen mukaan fiksaillaan.

Päätimme kokeilla tällaista kirjoitusharjoitusta puolisentoista vuotta sitten kirjoittajapiirissäni, koska minulla ja ilmeisesti vähän muillakin oli käynnistymisvaikeuksia, itsekriitikin yliannosta ja valkoisen paperin kauhua. Metodin avulla on syntynyt sittemmin ainakin kaksi ja puoli romaania (yksi ilmestyy ensi syksynä ja toinen on kustantamossa harkinnan alla) sekä yksi pienoisnäytelmä (joka esitettiin menestyksekkäästi ainakin Ilvesteatterissa.)

Menetelmä ei ole mitenkään uusi tai epätavallinen. Ainakin maineikas kirjoittamisopettaja Natalie Goldberg suosittelee sen tapaista kirjoittamista kovasti. Nanowrimo, jossa siis naputellaan romaani kuukaudessa, on vähän samanhenkinen juttu. Ymmärtääkseni monet (mutta eivät kaikki) kirjailijat ovat muutenkin sitä mieltä, että silloin kun kirjoitetaan ensimmäistä versiota, pitää mennä eikä meinata. Mutta kirjoittajapiiriläiseni ovat vieneet menemisen eikä meinaamisen siinä mielessä pitkälle, että mitään ei ole suunniteltu etukäteen: yhtäkään henkilön nimeä, tapahtumapaikkaa, juonenkäännettä tai teemaa ei ole valittu etukäteen. Sitä vain on aloitettu jonain päivänä eikä lopetettu pitkään aikaan.

Näyttää ihan siltä, että moinen automaattikirjoitus, jossa kanavoidaan omaa sielua, tuottaisi omaperäisiä ja elinvoimaisia tekstejä. Samojen kirjoittajien harkitut ja etukäteen kelatut jutut ovat olleet minusta yleensä heikompia kuin ne itsekritiikittömät pläjäykset. Itsellänikin näyttäisi olevan niin, että tällaisesta sormiharjoituksista tulee onnistuneinta tekstiä.

Harmillinen puoli on se, että varsinkin pitkissä jutuissa saa eteensä aina pitkät ja työläät rakenteen oikomiset loppuvaiheessa. Toinen metodin heikkous, ainakin omassa tapauksessani, on se, että siihen on hyvin vaikea luottaa, varsinkin jos kirjoittamisessa on ollut taukoa. On vaikea uskoa, että omasta päästä voisi putkahtaa kokonainen teos, jos siellä ei tunnu olevan valmiiksi mitään.