Olen lukenut Antti Tuurin pientä kertomuskokoelmaa nimeltä Perhokalastuksen alkeet. Se kertoo siitä mistä nimikin antaa ymmärtää. Aihepiiri ei kosketa minua lähtökohtaisesti, mutta olen pitänyt kirjasta kovasti. Kaikenlaisesta kikkailusta vapaa tyyli on puhdistavan ja elvyttävän tuntuista. Mikään kasvi tai eläin ei ole kuin jokin muu asia. Päähenkilön ei kärsi mistään hienosta sisäisestä demonista. Hän ajattelee, että tuli ahven, selkään sattuu tai hyttyset pistävät. Jollakin tavalla päähenkilö tuntuu hyvin läheiseltä ja inhimilliseltä, ja kalastusretkien tunnelmaan pääsee heti mukaan.
Olen varmaankin lukenut vähän liikaa sellaista korkeaoktaanista kirjallisuutta, jossa sattuu ja tapahtuu koko ajan ja jokainen asia on kuin joku toinen asia, mitä hienompi ja erikoisempi, sen parempi. Huomasin kypsymisen merkkejä, kun luin Peter Hoegin Hiljaista tyttöä. Siinä rikkas mies avaa lompakkonsa, ja päähenkilö mietti mielessään, että tuonnehan mahtuisi pieni hevonen, falabella. Siis ei pelkästään pieni hevonen, vaan "pieni hevonen, falabella".
2 kommenttia:
No onpahan taas harvinaisen ärsyttävää kakkelssonia. Ensin saastutetaan oma kirjallinen maku lukemalla pohjoisamerikkalaista viihdepaskaa vuosikymmen putkeen, ja sitten kun alkaa väsyttää, vetäydytään kirjalliseen retriittiin koto-Suomeen ja innostutaan ensimmäisestä käteen sattuvasta niteestä. Tämä postaus häpäisee ainakin a) Antti Tuurin, b) perhokalastuksen, c) kikkailemattoman tavan kirjoittaa, d) ahvenet, e) selkäkivut, f) hyttyset ja g) Peter Höögin. Luultavasti myös h), mutta en juuri nyt keksi.
Vai että oikein "korkeaoktaanista" kirjallisuutta on tullut luettua? Tiedätkös edes, maan matonen, mitä oktaanisuus tarkoittaa? Se tarkoittaa puristuskestävyyttä. Yleensä käsitettä käytetään polttoaineista, mutta voi sitä toki käyttää myös kirjallisuudesta, jos neiti niin toivoo, Ja kummassa on enemmän puristuskestävyyttä, Dostojevskissa vai Donnassa (Tartt)? Tai Tolkienissa vai Toivossa (Pekkanen)? Sillä osaan kyllä arvata, kumpaa noista kummastakin parivaljakosta siellä päässä blogia on enemmän lueskeltu.
Tietysti voi maltillisissa annoksissa nauttia myös maalailevahkoa amerikkalaista "kuin"-kirjallisuutta, mutta Raymond Chandler on tyhjentänyt sen pajatson aika putipuhtaaksi. Joten ensin Chandlerin tuotanto läpi ainakin kolmeen kertaan, mielellään neljään, ja sen jälkeen inistään lisää jos on vielä ininähaluja.
Parhain terveisin,
lihavapyllyinen korkeakirjallisuuden ystävä.
P.S. Pienet hevoset näyttävät kieltämättä söpöiltä.
Kiitos kommentista, lihavapyllyinen korkeakirjallisuuden ystävä, se oli suloinen kuin tarantella kakkupalalla. Tiedä, että luen parhaillaan Harry Potter and the Deathly Hallowsia ja jos postaan seuraavaksi siitä, se on sinulle oikein, senkin natsi.
Lähetä kommentti