Tervetuloa Uusälyttömään iltaan

Kiitos että kerroitte mikä naisia kiinnostaa. Lista näyttää tältä: Biljardi, autot, kalastus, maahanmuuttajamiehet, L. M. Montgomery, vampyyrit, kuiva italialainen valkoviini, Dostojevski, Colin Firth, suklaa, Buffy, slash, puhuminen, shoppailu, ihana ruoka, toisiinsa rakastuvat cowboyt, hevoset (mausteena).

Eiköhän näistä jotain lähde. Kertomus ilmestyy vasta joskus ensi vuoden puolella, mainostan sitä sitten lähempänä.

Mainostan nyt Toista Uuusälytöntä Iltaa:



Kuva on niin pieni, että tässä tietoja uudelleen: Toisessa Uusälyttömässä illassa 9.5. kello 19 alkaen on luentaa, draamaa ja muotokuvia. Osoite: Ravintolalaiva Wäiski, Hakaniemenranta 11. Narikka maksaa kai 2,5 euroa, muuten tapahtuma on ilmainen.

Tässä Jukka Laajarinteen laatima Uusälytön manifesti. Olen perehtynyt uusälyttömyyteen itsekin vasta hiljattain ja se vaikuttaa minusta kotoisalta taidesuuntaukselta.

Mikä kiinnostaa naisia?

Kysyn, en vastaa. Minun pitäisi kirjoittaa tarina erääseen lehteen ja toimeksianto on tämä: sen pitäisi kiinnostaa naisia. Tuijotan tyhjää valkoista dokumenttia jo toista päivää. Olen itse nainen ja tiedän kyllä mikä minua kiinnostaa, nimittäin kakut, villihevoset ja cowboyt. Mutta kiinnostavatko ne yleensäkin naisia?

Tyttöjen lehden novelli onkin viime silausta vaille valmis. Siihen pitää vielä keksiä uusi nimi päähenkilölle, koska luottolukijani sanoi, että nykyistä ei saa käyttää koska se on hänen toinen nimensä ja hän sitä määrää.

Tyhmeliinin keittiössä

Keskittykää, nyt tulee hyvä sitaatti:

"Jos pystyisi kutistumaan noin sadan mikrometrin pituiseksi ja saisi sukeltaa joulukiisseliin, sen rakenteen salaisuudet aukeaisivat hämmästyttävällä tavalla."

Se oli kirjasta nimeltä Kemiaa keittiössä, tekijä Anu Hopia. Kirjassa kerrotaan ruuanlaiton kemiallisista prosesseista ja sen avulla saa tieteellisen selityksen kokkauksen onnistumisille ja epäonnistumisille.

Pidän monimutkaisesta ruuanlaitosta, mutta tässäkin tapauksessa asiasta lukeminen on miellyttävämpää kuin sen varsinainen tekeminen. Kaikki reseptikirjat ja -blogit nauttivat nyt suurta suosiotani, koska minulla on päällä sellainen erikoisdieetti, että saan syödä suunnilleen pelkkiä perunoita ja haikailen kaikkia muita ruokia.

Kemiaa keittiössä on erittäin kiinnostava, mutta siinä on sama ongelma kuin monissa muissakin kirjoissa, jotka yrittävät selittää luonnontieteitä humanisteille ja muille tyhmeliineille. Nimittäin siinä on joka välissä vitsikkäitä sivupolkuja. Tuo yllämainittu on eittämättömän totaalisen laittamattomasti sanottu, mutta enimmäkseen hassuttelut häiritsevät. Ihan sama juttu on monissa fysiikkaa tai jotain muuta hankalaa käsittelevissä opuksissa.

Luulevatko tekijät, että tyhmeliinit eivät halua lukea luonnontiedettä ilman vitsejä tai että vitsi + tiede = kansantajuinen tiede? Kyllä tyhmeliinit haluavat lukea aiheesta, siksi he ovat hankkineet koko kirjan! Ja toisekseen: kun tyhmeliini yrittää keskittyä ja pinnistää aivojaan ymmärtämään sitä monimutkaista luonnontiedettä, se vitsi sekoittaa pään!

Tiedättekö kukaan hyviä reseptikirjoja, esimerkiksi kakkuaiheisia? Ja toinen, tärkeämpi kysymys: jos pystyisit kutistumaan noin sadan mikrometrin pituiseksi, mutta et saisi sukeltaa joulukiisseliin, niin mitä haluaisit tehdä?

Uutisia lempiaiheestani

Täällä Sokeripalassa on hieman vihjailtu, että minulta tulisi lähiaikoina kirja. Mutta nyt se ei tulekaan ihan huomenna erinäisten ei-kirjallisten seikkojen johdosta. Toivon ja veikkaan, että se ilmestyy vuonna 2010.

Tuleva kirja on lyhytproosakokoelma. Kustannustoimittajani ja luottolukijani mielestä se on kiva ja omasta mielestänikin hyvin nerokas. Ongelma on se, että se pitäisi ehtiä naputtaa loppuun, enkä ole ihan varma milloin pääsen siihen puuhaan. Nyt kirja on suunnilleen puolessavälissä.

Pienemmistä projekteista voin kertoa, että olen aloittamassa Imagen kirjakolumnistina. Imageen tuli tarvetta uudelle kolumnistille, kun Anne Moilanen joutui lopettamaan muiden työkiireiden takia. Minulta pyydettiin pikaisesti näytekolumnia ja kirjoitin salamannopeasti vampyyreista ja vampyyrit tekivät hyvän vaikutuksen. Ensimmäinen tekstini ilmestyy jo seuraavassa numerossa ja siitä lähtien vuorottelen Juha Itkosen kanssa.

Tälle keväälle on tiedossa myös pieni kaunokirjallinen tilaustyö, nimittäin novelli tyttöjen lehteen Miss Mixiin.

Kaunokirjalliset tilaustyöt ovat minusta kaikkein kivointa kirjoittamista. Siinä yhdistyy paras määrä vapautta ja rajoja. Kolumnitkin ovat ok, mutta vaikeampia.

En ole lukenut viime aikoina mitään erikoisen kiinnostavaa. Sen sijaan olen lukenut jostakin syystä Jules Verneä. Päätän tämän postauksen siis sanoihin mobilis i mobili.

Desperately seeking Lilian Kallio (+ vähän lännenpokkareista)

Hyvää uutta vuotta hyvät ystävät, seuratkaa kanssani pitemmittä puheitta suoraan asiaan eli Lilian Kallioon.

Luin yhtenä iltana Lilian Kallion nuortenkirjan Puumajakesä. Se oli nuoruuteni suosikkeja, ja se kertoo tamperelaisista lapsista, jotka rakentavat kuuseen majan, leikkivät siellä sormusten herraa ja käyvät läpi täyden pakan sosiaalisia ongelmia. Kirja on kiva ja nykyisinä kyynisinä ja taantumuksellisina aikoina sekä naiivi että radikaali. Puumajakesässä on hyvin vahva 70-luvun lasten (ja aikuisten) kasvatuseetos, jossa pahat ovat oikeasti onnettomia ja onnelliset lapset saavat juoksennella vapaina ja kaikki nälänhätää pienenmmät ongelmat ratkeavat puhumalla boheemin isukin kanssa. Kaikki se on tietysti silkkaa totuutta, mutta ei siihen kukaan enää usko.

Nykyisin huomaan monesti lukevani kirjoja myös vähän sillä silmällä, että miksi jonkin lauseen rytmi tai tietty kohtaus tai tarinan jännite toimii ja voiko sen kikan varastaa, ja tätä syynätessäni huomasin, että Puumajan kielessä on jäljellä viehättävää rosoa. Siis että se ei ole ihan loppuun asti viilattua ja tuotettua, vaan siinä on sellainen kiva autotalli-soundi.

Minua alkoi kiinnostaa, että kuka Lilian Kallio on ja mitä muuta hän on kirjoittanut, mutta ennen nettiaikaa uransa tehneistä kirjailijoista ei löydy tietoja niin helposti. Se tekee heistä entistä jännittävämpiä. Aikakoneen arkistoista löytyi sentään jotain: esittelyt Puumajakesästä ja aikuistenkirjasta Ugudibuusta. Lainasin pääkirjaston varastosta Ugudibuun ja sekin oli melkoinen kulttuurihistoriallinen mindfuck, nimittäin siinä 70-luvun Tampere on maailmanlopun näyttämö.

Mutta mihin Lilian Kallio meni? Miksi hän ei kirjoittanut enempää? Puumajakesä kai oli ilmestymisaikanaan melko suosittu. Ainakin siitä on otettu useampi painos. Tietääkö kukaan?

Viimeksi kun kyselin täällä tietäväisempien apua, (sillä kertaa lännenseikkailuista) ystävällinen Juri Nummelin täytti kukkuramitoin uteliaisuuteni ja lähetti minulle kirjansa Kuudestilaukeavat. (Kiitos Juri - Lihaa on tulossa postitse, kunhan pääsen postiin!) Siinä on biografiset ja bibliografiset tiedot ja lyhyet luonnehdinnat kaikkien Suomessa ilmestyneiden lännenpokkarien tekijöistä. Kirja on minusta hyvin kiinnostava, koska olen aina hyvin ihastunut siihen ajatukseen, että jossakin kirjallisen kaanonin katvealueella on hyviä ja kiinnostavia kirjoja, kunhan ne vain hyvällä tuurilla tai sinnikkäällä työllä saa esille. Ainahan voi lukea klassikoita, mutta metsästäjä-keräilijä-lukija saa aivan oman ilonsa siitä kun löytää kirjallista laatua jostain epämääräisestä paikasta, kuten genrekirjoista, nuortenkirjoista, fanifiktiosta tai R-kioskin mangasta.

Toivotan onnea ja menestystä vuodelle 2009! Tämä vuosi näyttää minun osaltani työteliäältä ja lupaavalta, mutta en uskalla vielä kertoa enempää!

Raportti kirjallisen societen pikkujouluista

En tajua miksi kaikki WSOY:n kekkerit päättyvät osaltani siihen, että vuodatan erinnäisille Me Naisten toimittajille syvää rakkauttani. Syyskauden avajaisissa aiheesta "sinulla on häikäisevä huumorintaju" ja eilisissä pikkujouluissa aiheesta "olet naisten aatelia".

Pikkujouluissa oli hauskaa ja kaikki olivat iloisia Sofi Oksasen menestyksestä. Paikalla oli monia WSOY:n ja muidenkin kustantamojen kirjailijoita, joilla oli jännittynyt kiilto silmissä. Kaikki ovat juuri nyt jättäneet tai aikeissa jättää käsikirjoitusten ensimmäsiä versioita kustannustoimittajille. Toivottavasti käsikset kypsyvät hyvien tähtien alla, niin saamme kiinnostavan kirjasyksyn.

Kuulin, että Lihis tekee edelleen kauppojaan! Se on suuri ilo, koska en ole ollut varma muistaako kukaan kelpo esikoistani.

Juttelin myös lastenkirjaosaston kustannustoimittajan kanssa hyvin alustavaa työaiheista juttelua. Mutta se koskisi vasta hamaa tulevaisuutta. Nyt kirjoitan novelleja siitä kuinka tavikset angstaavat, ja sehän on aikuisten kirjallisuutta sellainen.

Sokeripala toivottaa hyvää joulunodotusta ja kehottaa kaikkia kertomaan kirjallisista tai muistakin pikkujoulutöppäilyistään kommenttilaatikossa!

Novellikurssista ja ideoinnista

Viime viikonloppuna osallistuin Suomen Tieteiskirjoittajien novellikurssille Tampereella. Siellä oli hauskaa ja opettavaista. Ehkä kiinnostavinta oli lukea toisten kurssilaisten novellien alkuja ja kuulla niiden taustoista. Toivottavasti novellit valmistuvat pian ja näkevät päivänvalon.

Yksi luennoitsijoista oli amerikkalainen sf/f-kirjailija ja kirjoittamisen opettaja Bruce Holland Rogers , joka on erikoistunut short short storyihin, eli niihin sellaisiin pikku tarinoihin, joita sanotaan minuuttinovelleiksi tai flashfictioniksi tms. ja jotka ovat nykyisin suosittuja osittain varmaan siksi, että niitä on helppo lukea tietokoneen ruudulta. Rogersin tarinoita löytyy näytteeksi täältä.

Rogers kuvaili erilaisia tekniikoita, temppuja ja pelejä, joiden avulla kirjoittaja löytää aina uusia aiheita, eikä jää huokailemaan tyhjän dokumentin ääreen sitä että pää on taas niin tyhjä. Temppujen avulla voi yhdistää erilaisia sanoja ja käsitteitä ja ykskaks huomata, että onkin keksinyt uuden säkenöivän scifi-idiksen tai ainakin jonkun viehättävän absurdin ajatuksen ja ennen kaikkea kirjoittanut hyvän tarinan. Temput olivat oikeastaan muunnoksia mind mapeista, "tökkää sormesi kolmeen sanaan ja kirjoita tarina, joissa on mukana ne kaikki" - tekniikasta ja "älä ajattele mitään vaan kirjoita" -tekniikasta. Itse keksityt temput toimivat siis varmasti yhtä hyvin. Itselleni Rogersin luennon tärkein anti oli ehkä se, että hän vakuutti ja muistutti, että ideoita "saa" kutsua höpsösti, ja vaikka lähtökohta olisi triviaali, lopputulos voi olla hyvä.

Rogers myös suositteli kirjoittamaan unet ylös aamulla. Se kuulosti minusta kokeilemisen arvoiselta. Hänellä oli myös muokattu tarot-korttipakka, josta kortteja vetämällä saa tarinan teemat. Sekin oli minusta hauska ajatus.

Itse olen kirjoittanut aika usein sillä tekniikalla, että arvon itselleni sanan tai lauseen ja lähden naputtamaan siitä parempia lähtökohtia odottelematta. Olen huomannut, että rajoitukset luovat mahdollisuuksia ja usein (vaikka en aina) pääsen johonkin kiinnostavaan käsiksi. Toisaalta en kirjoita yleensä mitään ideavetoista scifiä, jossa on kovat vaatimukset älyllisten oivallusten suhteen. Pertsassa (Tuuve Aron käyttämät termi, tarkoittaa perusproosaa) riittänee, että pääsee kiinni jonkinlaiseen inhimilliseen totuuteen. Tekniikan huono puoli on se, että koskaan ei saa kirjoittaa siitä mistä haluaa (sateenkaariponeista, vaaleanpunaisista donitseista ja palmuista).

Rogersin ajatuksista ja kurssista voisi kirjoittaa vielä paljon, mutta nyt minun täytynee kirjoittaa pikemminkin niitä novelleja. Hyvät Sokeripalan lukijat, jos itsekin kirjoitatte tarinoita, niin millaisia ovat teidän ideointitekniikkanne?