Kommenttiosastolla Sanna kysyi kantaani kahteen wannabe-kirjailijan ongelmaan ja käytän nyt tilaisuutta esiintyä guruna ja kertoa ratkaisut. Nyt lähtee:
1) Mitä tehdä kun ei ikinä jaksaisi oikeasti istua kirjoittamaan?
Käytännössä kukaan ei koskaan halua istua kirjoittamaan. Olen kuullut vain yhdestä kirjailijasta, joka haluaa, ja luulen, että hänkin valehtelee.
Tämä on sellainen vaihe, jossa moni wannabe-kirjailija hyytyy, koska paitsi että ei jaksaisi kirjoittaa, saattaa myös luulla, että palava hingun puute on merkki siitä, että ei ole pohjimmiltaan kirjailijaluonne. Asia ei ole kuitenkaan niin. Kirjoittaminen, jonka tuloksena on jonkinlaisia teoksia, vaatii kieltämättä hyvin paljon sitkeyttä, mutta pitkäjännitteisyyttäkin oppii harjoittelemalla.
Tärkeintä on se, ettei ikinä raivaa kokonaisia päiviä saati elämänvaiheita kirjoittamista varten. Silloin tuloksena on nolla sivua tekstiä ja massiivinen itseinhon alho. Kirjoittamisrutiinin saa alkuun (ja kirjat valmiiksi) kun tekee ryhtymiskynnyksestä mahdollisimman matalan.
Jos itseltäni on rutiini kadoksissa tai olen väsynyt tai kiireinen, päätän kirjoittaa vain 15 minuuttia päivässä. Kirjoitan jotain hölynpölyä, esim. tilitän katkeria tuntojani maailmasta ja kanssaihmistäni. Jos olen ihan tööt, päätän kirjoittaa vain kaksi virkettä illassa. Sen verran jaksaa, vaikka olisi kuinka kyllästynyt raapusteluunsa ja haluaisi tai pitäisi tehdä jotain muuta. Usein, jos on aikaa, tulee kirjoitettua pidempään kuin se vartti ja joskus syntyy jotain ansiokastakin.
Tärkeintä on, että kirjoittaa usein. Laadusta tai aiheesta ei ole niin väliksi, kunhan vaan kirjoittaa. Melko pian hommasta tulee rutiini josta jopa nauttii, ja sisältökin siitä kohenee. Jos joka päivä kirjoittaa joka tapauksessa, pian alkaa tuntua siltä, että siinähän voi samalla vaivalla kirjoittaa jotain kivaakin.
2.) Kun alkaa miettiä omaa aihettaan, tajuaa, että siitä on jo kirjoitettu ja mitä pidemmälle miettii, ajattelee, että en mä kuitenkaan mitään osaa.
Aiheesta ei kannata angstata yhtään. Jos kirjoittaa sellaista mikä itseä kiinnostaa, on enemmän kuin mahdollista että se kiinnostaa lukijoitakin. Kuluneet aiheet ovat kuluneita siksi, että ihmisistä on niin ihanaa kelata niitä aina vaan. Jos kirjoittaa rehellisesti omalla tavallaan, käsittelytavasta tulee väistämättä yksilöllinen ja mielenkiintoinen.
Se tunne, että ei osaa, on wannabe-kirjailijan itsetunto-ongelma eikä liity kirjalliseen lahjakkuuteen tai mihinkään muuhunkaan reaalimaailman asiaan millään tavalla. Huonouden tunne ja tekstin laatu eivät ole korrelaatiossa keskenään. Moni paska kirjoittaja pitää itseään hyvänä ja hyvä kirjoittaja paskana. (Ja joskus joku paska pitää itseään paskana ja hyvä hyvänä - kuten sanottu, ei mitään korrelaatiota.)
Huonouden tunteeseen ei auta mikään muu kuin se, että tietoisella päätöksellä kieltäytyy välittämästä siitä. Jos kirjoittaa urheasti oman lahjattomuutensa läpi ja tekee parhaansa vaivojaan säätelemättä, ja sitten saa teoksensa valmiiksi, on suuri moraalinen voittaja joka tapauksessa. Se on se voiton hetki! Sen jälkeen voi miettiä jos haluaa, että onko kirja nyt hyvä vai huono ja mitä sille kannattaa tehdä. On mahdollista, että se on hyvä, mutta sitä ei voi mitenkään tietää ennen kuin on kirjoittanut sen. Ja jos se on huono, voi kirjoittaa uuden.
tiistai 19. toukokuuta 2009
sunnuntai 10. toukokuuta 2009
Uusälyttömiä muistoja ja äitejä
Eilen oli Uusälytön ilta ravintolalaiva Wäiskissä, ja siellä oli hilpeitä ja uskomattomia esityksiä. En osaa kuvailla niitä, koska olen niin krapulainen ja heikko. En usko että löytäisin sanoja kuvaamaan näkemääni edes täysissä voimissani, niin outoja ja hauskoja ne esitykset olivat.
Sanon vain: jos teille, rakkaat Sokeripalan lukijat, tarjoutuu joskus mahdollisuus kuulla Eirikur Örnin runoja tai Alvari Lume Meteli Trion keikkaa, niin tarttukaa mahdollisuuteen! Vastaavaa ette laitosteattereissa näe! Kaikki muutkin esitykset olivat hienoja, mutta nämä kaksi olivat ehkä intensiivisimmät.
Itse luin pari tekstiä tulevalta novellikokoelmaltani. Ne tuntuivat melko poroporvarillisilta verrattuna toisten esiintyjien avantgarde-vetoihin, mutta yleisö vaikutti kuuntevan niitäkin mielellään. Salista kuului aina naurua kun tekstissä oli sana peenis. Se onkin hauska juttu se peenis, erityisesti noin kahdella e:llä.
Jukka Laajarinne sanoi, että suunnitteilla on uusi uusälytön ilta syksyllä. Tulkaa sitten sinne sankoin joukoin.
Lopuksi toivotan hyvää äitienpäivää äideille ja esitän äitienpäiväkysymyksen. Nimittäin Vesa Sisättö haastatteli minua vähän aikaa sitten Vihreään Lankaan aiheesta "kenet haluaisit toiseksi äidiksesi nykyisen lisäksi" ja vastasin, että Camilla Mickwitzin Jason-kirjojen Kaarinan, koska hän toisi elämääni tekemisen meininkiä. Kuka olisi teidän mielestänne hyvä lisä-äiti?
Sanon vain: jos teille, rakkaat Sokeripalan lukijat, tarjoutuu joskus mahdollisuus kuulla Eirikur Örnin runoja tai Alvari Lume Meteli Trion keikkaa, niin tarttukaa mahdollisuuteen! Vastaavaa ette laitosteattereissa näe! Kaikki muutkin esitykset olivat hienoja, mutta nämä kaksi olivat ehkä intensiivisimmät.
Itse luin pari tekstiä tulevalta novellikokoelmaltani. Ne tuntuivat melko poroporvarillisilta verrattuna toisten esiintyjien avantgarde-vetoihin, mutta yleisö vaikutti kuuntevan niitäkin mielellään. Salista kuului aina naurua kun tekstissä oli sana peenis. Se onkin hauska juttu se peenis, erityisesti noin kahdella e:llä.
Jukka Laajarinne sanoi, että suunnitteilla on uusi uusälytön ilta syksyllä. Tulkaa sitten sinne sankoin joukoin.
Lopuksi toivotan hyvää äitienpäivää äideille ja esitän äitienpäiväkysymyksen. Nimittäin Vesa Sisättö haastatteli minua vähän aikaa sitten Vihreään Lankaan aiheesta "kenet haluaisit toiseksi äidiksesi nykyisen lisäksi" ja vastasin, että Camilla Mickwitzin Jason-kirjojen Kaarinan, koska hän toisi elämääni tekemisen meininkiä. Kuka olisi teidän mielestänne hyvä lisä-äiti?
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)