sunnuntai 10. maaliskuuta 2013

Lihis näyttämöllä ja kansissa - vertaileva tilitys

Oi, Lihiksen näyttämöversio. Ooh.

Tässä on Keskisuomalaisen Maija-Liisa Westmanin arvio näytelmästä. Olen aika lailla samoilla linjoilla hänen kanssaan. Ohjaaja ja näyttelijät olivat tosi hyviä. adAstran produktio on ihan pieni ja pienellä budjetilla tehty. Lavasteita ei ole oikeastaan yhtään, mutta äänet ja musiikki ovat niin oivaltavia, että ne luovat kokonaisia maisemia katsojan mieleen.

Mietin tietysti katsoessani kaiken aikaa oliko näytelmäversio saman tapainen kuin omat ajatukseni alkuperäistä tekstiä tehdessäni. Ja eihän se tietenkään ollut. Sanoin ensi-iltabileissä Mirkalle ja näyttelijöille, että heidän tulkintansa oli minusta kiinnostava ja hieno ja joissain kohdissa nähdäkseni alkuperäistä toimivampi. Näytelmä oli hauska, karu, jännittävä ja koskettava ja varsinkin loppua kohden se rullasi niin hyvin, että melkein unohdin että tiesin ennakolta mitä tapahtuu.

(Ja kiitos bileistä, adAstran porukka, jos satutte lukemaan tämän. Oli ihanaa saada vähän tutustua teihin. Nyt minullakin on korvamatona "Panolaivalle, panolaivalle" Lemmenlaivan melodialla.)

Näytelmä ei tosiaan ollut ihan samanlainen kuin kirja, ja Sokeripala on tietysti sopiva paikka käydä tätä  minulle lievästi traumaattista asiaa läpi. Tämä postaus kiinnostanee lähinnä Lihiksen faneja (siis lähinnä itseäni).

Ehkä suurin ero oli se, että näytelmäversiossa oli enemmän järkeä. Juoni oli aika lailla sama, mutta tietyt yksityiskohdat oli muutettu niin, että näytelmässä oli enemmän syitä ja seurauksia kuin kirjassa. Näytelmä oli siksi loogisempi ja sovinnaisempi ja vähemmän monitulkintainen kuin kirja. Romaanin maailmankuva on pohjimmiltaan absurdi tai ainakin lähes absurdi (tai siis minusta on, mutta kirjailija on tunnetusti kuollut joten en ole asiassa auktoriteetti). Romaaniversiossa ei ole mitään opetusta tai sanomaa ellei sitten se, että kannattaa antaa kaikkien kukkien kukkia, koska ne kukkivat joka tapauksessa.

Näytelmässä perheen naisten osa on todella karu, kuten Westmanin krtiikissäkin sanotaan. Astraa ja Katriinaa kävi melkein koko ajan sääli. Kirjassa ei niinkään. Katriina on romaanissa traaginen hahmo (vaikka hänelläkin on monia ilonaiheita elämässään), mutta Astra ei ole traaginen, vaikka saa piiskaa ja kokee useita moraalisesti ambivalentteja gang bangeja.

Romaanissa Astran hamo on  kuvattu ennen kaikkea isosiskona ja esikoisena.  Hän on napakka, rohkea ja lojaali ja todella, todella määräilevä. Hän haluaa ja saa (ja ehkä välillä joutuu) alistumaan seksileikeissä, mutta muualla hän ei koskaan halua alistua. Luulen, että sen takia Astra oli kirjassa lohdullisempi hahmo - lavalla hän ei laita kertaakaan pikkuveljeään tai poikaystäväänsä tai ketään muutakaan ojennukseen.

Astran hahmo on ollut monille vähän hankala sulatettava, ja jotkut romaanikriitikotkin ovat nähneet hänessä seksuaalisen hyväksikäytön uhrin tai muuten surullisesti harhautuneen nuoren naisen. Minusta hän etsii nautintoa silmät avoinna ja pystypäin, tosin, ollen nuori ja kokematon ja seksuaalisesti ylikierroksilla, välillä hieman rämpii ja töppäilee yöllisissä seikkailuissaan. Valamiehistö pohtii edelleen kysymystä siitä oliko hänen poikaystävänsä Kai kusipää vai ei.

(En oikeastikaan usko että bdsm tarkoittaa mitään psykopatologista kriisitilaa. Seksuaalisuus ei välttämättä kumpua pelkästään kauniilta ja onnellisilta kukkaniityiltä, mutta raiskaukset, prostituutio ja muu hyväksikäyttö ja toisaalta seksifantasiat ovat aivan eri asioita ja oikeastaan ihan päinvastaisia asioita.)

Lavalla ei myöskään näkynyt erityisemmin Silolan perheen sisäistä lämpöä. Lihiksen sykkivät sydän oli minulle aikoinaan äidin ja tyttären välinen, melkein tasaveroinen kumppanuus ja isojen sisarusten välinen naljaileva kiintymys. Silolat ovat alkuperäisteksissäkin dysfunktionaalinen perhe ja toisilleen välillä ihan karmeita, mutta he kaikki osasivat ilmaista rakkautta ja välillä jopa ilmaisivat. Se luullakseni toi romaaniin tiettyä rentoutta ja valoa, jota näytelmässä ei minusta ollut vaikka se olikin tosi komediallinen. Näytelmäversiosta on poistettu myös Aivon biseksuaalisuus ja Silmun latentti homous. En tiedä miksi poistoja on tehty, mutta olettaisin, että ne ovat pääjuonen kannalta toissijaisia ja siksi sekoittavia. Näytelmässä lämpöä on eniten isän ja pikkuisen Pelagian välillä, mikä onkin juonen kierrosten kasvattamisen takia perusteltua.

No niin. Tässä oli pika-analyysini. Näistä asioista tuntui jostakin syystä tärkeältä kirjoittaa. Olen lukenut Lihiksen viimeksi oikovedosvaiheessa vuonna 2007 ja nyt tarina ja sen maailma on vyörynyt mieleeni. Minulla on kyllä tosi hyvät muistot sen romaanin kirjoittamisesta. Samoin kuin nyt näytelmästä. Mirka on vielä lahjakkaampi kuin kaikki sanovat. Menkää toki katsomaan jos olette Jyväskylässä!  Haaveilen siitä, että näytelmä bongattaisiin vielä muihinkin teattereihin.

Itseänikin alkoi tietysti kiehtoa näytelmän kirjoittaminen. Ehkä joskus ehtisin kokeilla sellaistakin.

perjantai 8. maaliskuuta 2013

Orvokki Leukaluu on saapunut!

Tämä on jännittävin viikkoni pitkään aikaan. Maanantaina ilmestyivät Orvokki Leukaluun urakirja ja äänikirja ja tänä iltana on adAstrassa Liha tottelee kuria -näytelmän ensi-ilta. Olen lähdössä kohti Jyväskylää kun hiukset kuivuvat. Jipii!

Mutta sitä ennen pari sanaa Orvokki Leukaluusta. Se on hilpeimpiä projekteja, jossa olen koskaan ollut mukana. Orvokki on hassu pikku kirja, jota on ollut hauskaa ja rentoa tehdä. 

Teos sisältää neljäkymmentä pientä tarinaa, joissa totaalisen kajahtanut, mutta oudosti lumoava ammatinvalintapsykologi neuvoo kansalaisia uranvalinnassa ja muissa työelämän pulmissa. Kirja on hassu, mutta paikotellen ehkä vähän ehkä karmiva (se sisältää runsaasti täytettyjä eläimiä ja horrostavia kalevalaisia henkilöitä ja muuta pimeää). Jutut ovat niin lyhyitä, että niitä voi lukea tai kuunnella vaikka samalla kun odottaa kahvi tippuu tai vessa vapautuu.

Kumpi kannattaa hommata: kirja vai äänikirja? Tekisi mieli sanoa että molemmat, ja sanonkin.

Ensinmainitussa on Elina Warstan hauskat kuvat ja päällys, jotka tuovat tarinaan oman hauskan kierteensä. Elina ei ole valinnut kuvitettavakseen ilmeisimpiä yksityiskohtia tekstistä, vaan hän on tehnyt erikoisia valintoja. "Suntio"-luvussa on asteekkijumalan kuva, "malli"-luvussa pullo Eviania ja "modisti"-luvussa (joka on muuten lyriikkaa, tarkemmin sanottuna varoittava moraliteetti) on hatullinen shittiä. 

Äänikirjassa on toisaalta lumoava Miitta Sorvali. Hänen lukemanaan äänikirja kuulostaa aika paljon alkuperäiseltä kuunnelmalta. (Tosin juttuja on tuplasti enemmän kuin kuunnelmasarjassa. Entisiäkin on muokattu.)

Luen itse äänikirjan esipuheen, jossa on esiintyy Orvokki Leukaluun karisman häikäisemä kirjailija Miina Supinen. Hän menee vapisten soittamaan Orvokki Leukaluun ovikelloa, jonka ääni on  Für Elise dubstepinä.

Toimittajille ja kirjabloggaajille tavallinen tiedonantoni, että jaamme teoksesta mielellämme arvostelukappaleita, ja jos et ole saanut omaa automaattisesti ja haluaisit kirjoittaa Orvokista, niin pyydä WSOY:n tiedotuksesta tai laita minulle meiliä ja välitän pyynnön (miina.supinen at gmail.com)

Ja vielä yksi juttu! Olemme saaneet Orvokki Leukaluun ylipuhuttua vastaamaan lyhyesti yleisön kysymyksiin facebookissa. Hän on tavattavissa osoitteessa facebook.com/OrvokkiLeukaluu. Suosittelen käymään ja liittymään erittäin lämpimästi. Kyseessä ei ole siis mikään tylsä staattinen mainospläjäytys, vaan sinne tulee koko ajan lisää aitoa Orvokki-matskua. Itse teoksen voi osaa kirjakaupoista tai vaikka täältä. Kaupallinen tiedote loppuu!