Vuoden 2006 parhaan suomalaisen fantasiakirjan palkinto Kuvastaja annettiin viime viikonloppuna Pasi Ilmari Jääskeläisen romaanille Lumikko ja yhdeksän muuta. Kirja onkin tosi hyvä. Luin sen heti kun se ilmestyi puolisentoista vuotta sitten ja muistan, että olin vähän alakuloinen, koska kirjoitin silloin omaa kirjaani ja ajattelin, että selvästi taas näkee, että toiset osaavat paremmin. Lumikko kertoo kirjailijoista oudossa pikkukaupungissa ja sen fantasiaelementit ovat aika kivoja ja pelottavia. Niistä tulee mieleen hämyisä ja kiehtova taide-elokuva. Kirjan ainoa huono puoli liittyy mielestäni siihen, että se on niin hyvin rakennettu ja kelattu, että se on jo vähän kliininen.
Jääskeläisen ja nähtävästi ainakin myös Anne Leinosen blogissa puhutaan taas reaalifantasiasta, koska joku ihmetteli, että eikö Jääskeläinen ole nimenomaan painottanut, ettei ole fantasiakirjailija, vaan reaalifantastikko. (Reaalifantasia tarkoittaa ymmärtääkseni suurin piirtein sitä, että kirjassa voi olla mitä tahansa aineksia ja genrejä ihan siinä sekoituksessa kuin kirjailija itse haluaa. Lisätietoa koulukunnasta löytyy esimerkiksi Jääskeläisen blogin sivupalkista.)
Reaalifantasia-nimikettä on kelattu jo pitkään scifi-lehdissä ja foorumeilla ja tapahtumissa ja blogeissa, mutta Sokeripala avaa sanaisen arkkunsa vasta nyt. Here comes: kirjallisuuden ystävänä minua on ärsyttänyt reaalifantastikkojen julistus siitä, että olemme keksineet pyörän. Tuntuu siltä, että koulukunnan kirjailijat eivät luota lukijoidensa lukeneisuuteen saati kykyyn tulkita erilaisia tekstejä. Tulee siitä vähän sellainenkin olo, että reaalifantastikot eivät ole itse lukeneet mitään.
Kun asiahan on niin, että melkein kaikki kirjallisuus on sitä reaalifantasiaa. Suomessa on tietysti vahva realismin perinne, mutta jopa kotimainen kirjallisuus on täynnä vanhoja ja uusia kirjoja, joissa on jotakin näkymättömän maailman häivähdystä mukana. Vanhan ja uuden suosikkini mainitakseni vaikka Seitsemän veljestä ja Jalat edellä.
Ymmärrän tietysti termin käyttökelpoisuuden. Kirjoja laatikoidaan myyntivaiheessa omiksi pikku genreikseen niin innokkaasti, että se menee varmasti usein pieleen. Ja senkin ymmärrän, että jos lukijakunta koostuu paljolti scifi- tai fantasiaharrastajista, kirjailija tuntee tarvetta painottaa, että tämä on ihan tarkoituksella tällaista, eikä epäonnistunutta genrekirjallisuutta. Ja tietysti osa lukijoista onkin sellaisia pässejä, että heille pitää kertoa etukäteen, että tässä kirjassa voi olla ihan mitä vaan, älä sitä ihmettele.
maanantai 29. lokakuuta 2007
lauantai 27. lokakuuta 2007
Puhdas koti, hyvä kirja!
Näin yöllä unta, jossa minua kehotettiin ostamaan Virpi Hämeen-Anttilan Sokkopeli. Olisin ostanut sen Helsingin kirjamessuilta, mutta unohdin rahat kotiin.
Liha tottelee kuria on päässyt Helsingin Sanomien esikoiskirjapalkinnon ehdokkaaksi. Olen siitä todella iloinen, koska tänä vuonna esikoiskirjat ovat parempia kuin vuosiin ja monet hyvät jäivät finaalista. On hienoa olla osa tällaista oivallista kohorttia.
Messuilla oli mukavaa, mutta kiireistä. Erityisen kiinnostavaa oli kuulla toisten kirjailijoiden teoksista ja työtavoista. Miika Nousiainen kertoi eräässä paneelissa, että paras tapa miettiä romaania on pyöräillä tai siivota. Olen samaa mieltä. Myös kävely ja tiskaus ovat hyviä.
Kuulin, että Lihis myi niin hyvin, että sitä täytyy viedä messukeskukseen sunnuntaiksi lisää! Go Lihis go!
Liha tottelee kuria on päässyt Helsingin Sanomien esikoiskirjapalkinnon ehdokkaaksi. Olen siitä todella iloinen, koska tänä vuonna esikoiskirjat ovat parempia kuin vuosiin ja monet hyvät jäivät finaalista. On hienoa olla osa tällaista oivallista kohorttia.
Messuilla oli mukavaa, mutta kiireistä. Erityisen kiinnostavaa oli kuulla toisten kirjailijoiden teoksista ja työtavoista. Miika Nousiainen kertoi eräässä paneelissa, että paras tapa miettiä romaania on pyöräillä tai siivota. Olen samaa mieltä. Myös kävely ja tiskaus ovat hyviä.
Kuulin, että Lihis myi niin hyvin, että sitä täytyy viedä messukeskukseen sunnuntaiksi lisää! Go Lihis go!
tiistai 23. lokakuuta 2007
Kirjakerho
Syksyn esikoiskirjat Ilmestys, Arvostelukappale, Vadelmavenepakolainen ja Liha tottelee kuria ovat aiheena torstaina 25.10. Ylen Radio 1:ssä Kirjakerho-ohjelmassa. Ohjelma lähetään kello 23.05 ja uusitaan lauantaina kello 8.05. Nähdäkseni ohjelman saa myös netistä podcastina.
Lisäys: Kirjakerho löytyy täältä . Edellä mainittujen lisäksi myös Laura Lindstetin kirja Sakset on käsittelyssä. Mukavaa oli se, että keskustelijat pitivät tämän syksyn esikoisia oivallisena joukkona! Lihis herätti keskutelijoissa erimielisyyttä. Tuuve Aro piti sitä tarkkanäköisenä, mutta Lasse Koskela piti sitä kökkönä farssina.
Lisäys: Kirjakerho löytyy täältä . Edellä mainittujen lisäksi myös Laura Lindstetin kirja Sakset on käsittelyssä. Mukavaa oli se, että keskustelijat pitivät tämän syksyn esikoisia oivallisena joukkona! Lihis herätti keskutelijoissa erimielisyyttä. Tuuve Aro piti sitä tarkkanäköisenä, mutta Lasse Koskela piti sitä kökkönä farssina.
maanantai 22. lokakuuta 2007
Kirjamaa ja Kirjamessut
Viisitoistaminuuttinen ei osoita loppumisen merkkejä. Kohta naamani näkyy jo telkkarissakin. Ohjelma on YLE Teeman uusi Kirjamaa, jossa Anna Tulusto ja Reidar Palmgren matkustavat keikkabussilla ja juttelevat kirjailijoiden kanssa. Vieraana on myös Sakset-romaanin tekijä Laura Lindstedt.
Tämä on elämäni ensimmäinen tv-esiintyminen ja kysyin julkkiskaveriltani mitä telkkariin kannattaa laittaa päälle. Hän sanoi: "Kannattaa laittaa housut eikä hame, ettei pillu näy."
Helsingin kirjamessuilla esiinnyn lauantaina 27.10. kello 16.00 WSOY:n pisteessä ja kello 16.30 Eino Leino -lavalla ohjelmassa Esikoisromaanit esiin. Mukana ovat myös Miika Nousiainen, Hanna-Riikka Kuisma, Essi Henriksson ja Eeva Vuorenpää.
Tämä on elämäni ensimmäinen tv-esiintyminen ja kysyin julkkiskaveriltani mitä telkkariin kannattaa laittaa päälle. Hän sanoi: "Kannattaa laittaa housut eikä hame, ettei pillu näy."
Helsingin kirjamessuilla esiinnyn lauantaina 27.10. kello 16.00 WSOY:n pisteessä ja kello 16.30 Eino Leino -lavalla ohjelmassa Esikoisromaanit esiin. Mukana ovat myös Miika Nousiainen, Hanna-Riikka Kuisma, Essi Henriksson ja Eeva Vuorenpää.
tiistai 9. lokakuuta 2007
Hämmästyttävä lumihiutalemetodi
Antti Majander arvosteli Lihiksen tänään Hesarissa. Arvostelu oli myönteinen, mutta romaanin lopetus sai huutia. Monet lukijat ovat sitä miltä, että Lihiksen loppu ei oikein natsaa, mutta syy siihen on kaikkien mielestä vähän erilainen. Onneksi jotkut tykkäävät siitä. Kritiikin referaatti löytyy täältä.
Olen kertonut muutamassa lehtijutussa, että romaanini syntyi sillä tavalla, että istuin yhtenä päivänä koneelle ja aloin kirjoittaa mitä päähän pälkähti. Hesarin kritiikissäkin asiasta mainitaan. Luulen, että melkein kaikki romaanit syntyvät enemmän tai vähemmän sillä tavoin. Jos kirjailija vatuloisi jokaista lausetta, kirjat eivät valmistuisi koskaan. Kirjoittajan on päästettävä jossain vaiheessa teksti lentoon silläkin riskillä, että se lentää jonnekin tyhmään paikkaan.
Suunnittelematta kirjoittaminen on tavallaan "väärin", ainakin jos uskoo tiettyjä kirjoitusoppaita ja viisaiden neuvoja. Romaanihenkilöille pitäisi miettiä tai jopa kirjoittaa taustatarinoita ja henkilöiden suhteista pitäisi rakentaa ties mitä installaatioita. Suunnittelun vaatimus on joissain tapauksissa tukahduttava, koska teoksen eri osasia voi olla vaikea irrottaa toisistaan ja analysoida erillisinä palasina. Tuntuu myös rasittavalta ajatukselta kirjoittaa kirja, joka on jo valmiiksi täydellisenä päässä. Myöskin olen sitä mieltä, että joistain romaaneista huomaa, että ne on kaavoitettu etukäteen liian pedantisti. Sellaisia kirjoja on tylsää lukea, koska ne eivät hengitä yhtään eikä lukijalle tule hetkeskikään sellaista tunnetta, että hän on matkalla tuntemattomaan.
Lopuksi linkki uskomattoman lumihiutalemetodin isän Randy Ingermansonin sivustolle. Tämä Randy kirjoittaa vissiin jotain uskonnollisia seikkailukirjoja, jotka myyvät Amerikassa kuin lämmin leipä. Randy vakuuttaa, että lumihiutale-metodilla syntyy kirjoja, joita ei voi laskea kädestään ja kassavirtakin on taattu. Lumihiutalemetodissa kirjailija kirjoittaa koko tuotantonsa käymättä ollenkaan tuntemattomilla vesillä. Metodi tuntuu tuntuu insinööritieteeltä eikä taiteelta, mutta eksaktius ja harmonia ovat ihastuttavia.
Olen kertonut muutamassa lehtijutussa, että romaanini syntyi sillä tavalla, että istuin yhtenä päivänä koneelle ja aloin kirjoittaa mitä päähän pälkähti. Hesarin kritiikissäkin asiasta mainitaan. Luulen, että melkein kaikki romaanit syntyvät enemmän tai vähemmän sillä tavoin. Jos kirjailija vatuloisi jokaista lausetta, kirjat eivät valmistuisi koskaan. Kirjoittajan on päästettävä jossain vaiheessa teksti lentoon silläkin riskillä, että se lentää jonnekin tyhmään paikkaan.
Suunnittelematta kirjoittaminen on tavallaan "väärin", ainakin jos uskoo tiettyjä kirjoitusoppaita ja viisaiden neuvoja. Romaanihenkilöille pitäisi miettiä tai jopa kirjoittaa taustatarinoita ja henkilöiden suhteista pitäisi rakentaa ties mitä installaatioita. Suunnittelun vaatimus on joissain tapauksissa tukahduttava, koska teoksen eri osasia voi olla vaikea irrottaa toisistaan ja analysoida erillisinä palasina. Tuntuu myös rasittavalta ajatukselta kirjoittaa kirja, joka on jo valmiiksi täydellisenä päässä. Myöskin olen sitä mieltä, että joistain romaaneista huomaa, että ne on kaavoitettu etukäteen liian pedantisti. Sellaisia kirjoja on tylsää lukea, koska ne eivät hengitä yhtään eikä lukijalle tule hetkeskikään sellaista tunnetta, että hän on matkalla tuntemattomaan.
Lopuksi linkki uskomattoman lumihiutalemetodin isän Randy Ingermansonin sivustolle. Tämä Randy kirjoittaa vissiin jotain uskonnollisia seikkailukirjoja, jotka myyvät Amerikassa kuin lämmin leipä. Randy vakuuttaa, että lumihiutale-metodilla syntyy kirjoja, joita ei voi laskea kädestään ja kassavirtakin on taattu. Lumihiutalemetodissa kirjailija kirjoittaa koko tuotantonsa käymättä ollenkaan tuntemattomilla vesillä. Metodi tuntuu tuntuu insinööritieteeltä eikä taiteelta, mutta eksaktius ja harmonia ovat ihastuttavia.
sunnuntai 7. lokakuuta 2007
Gladiaattori vs. hai
Kävin lauantaina pikaisesti Turun kirjamessuilla. En ehtinyt ostaa mitään enkä kuunnella mitään esityksiä, mutta ainakin sain vähän ennakkotietoa Kreetta Onkelin kirjasta Kotirouva, koska Onkeli ja minä olimme samassa show'ssa. En ole lukenut muita Onkelin kirjoja kuin Ilosen talon, mutta se oli poikkeushyvä, sen muistan. Kotirouvakin vaikuttaa kiinnostavalta ja lisäksi ajankohtaiselta, kun sukupolveni naiset ovat nyt nähtävästi siirtymässä kotilieden ääreen työelämästä.
Tommi Melender on pitänyt osansa salaisesta lehmänkaupasta, ja bloggaa hyvin kauniisti romaanistani. Olen tosi otettu siitä, että hän kuvailee teemojen käsittelyä (myös) vakavaksi. Lihis tuntuu yleensä herättävän sen huomion, että onpas nyt hassua ja/tai riskaabelia, vaikka kirjoittaessani olin välillä hyvinkin vakavissani.
WSOY:n kirjailijalla on muitakin etuja paitsi takuuvarmat hyvät kritiikit, nimittäin kirjoja saa viedä (vähäsen) Bulevardilta kotiinsa ilmaiseksi. Kävin jonkin aikaa sitten hakemassa pinon. Keräsin pääasiassa hyllystäni puuttuvia perusteoksia, esimerkiksi Väinö Linnaa, Astrid Lindgreniä ja Rudolf Koivun kuvittamia satuja. Aloin lukea ensimmäiseksi Ursula LeGuinin Maameren tarinoita. Se on vielä parempi kuin muistin. Uudempaa fantasiaa edusti pinossa Scott Lynchin Locke Lamoran valheet. Vilkaisin siitäkin alkua ja se lähti liikkeelle vetävästi, mutta alkoi sitten laahtata pahan kerran. Nyt olen siinä kohdassa, jossa naisgladiaattorit ja hait aloittavat taistelunsa ja siihen se taitaa jäädä. Tietääkö kukaan kummat voittivat?
Tommi Melender on pitänyt osansa salaisesta lehmänkaupasta, ja bloggaa hyvin kauniisti romaanistani. Olen tosi otettu siitä, että hän kuvailee teemojen käsittelyä (myös) vakavaksi. Lihis tuntuu yleensä herättävän sen huomion, että onpas nyt hassua ja/tai riskaabelia, vaikka kirjoittaessani olin välillä hyvinkin vakavissani.
WSOY:n kirjailijalla on muitakin etuja paitsi takuuvarmat hyvät kritiikit, nimittäin kirjoja saa viedä (vähäsen) Bulevardilta kotiinsa ilmaiseksi. Kävin jonkin aikaa sitten hakemassa pinon. Keräsin pääasiassa hyllystäni puuttuvia perusteoksia, esimerkiksi Väinö Linnaa, Astrid Lindgreniä ja Rudolf Koivun kuvittamia satuja. Aloin lukea ensimmäiseksi Ursula LeGuinin Maameren tarinoita. Se on vielä parempi kuin muistin. Uudempaa fantasiaa edusti pinossa Scott Lynchin Locke Lamoran valheet. Vilkaisin siitäkin alkua ja se lähti liikkeelle vetävästi, mutta alkoi sitten laahtata pahan kerran. Nyt olen siinä kohdassa, jossa naisgladiaattorit ja hait aloittavat taistelunsa ja siihen se taitaa jäädä. Tietääkö kukaan kummat voittivat?
torstai 4. lokakuuta 2007
Kunnian mies
Lupasin Tommi Melenderille kehua hänen kirjaansa Kunnian mies, joten täältä pesee. Tästä ei tule mikään journalistisessa mielessä pätevä arvio, koska se tuntuisi työltä eikä huvilta ja olisi epäeettistäkin, kun Tommi on tuttu. Nämä ovat vain päälimmäisiä huomioitani.
No ensinnäkin, kehuminen on aivan luontevaa, koska romaani on hyvä ja pidin siitä henkilökohtaisesti. Se ei ollut sellainen kirja, johon olisin todennäköisesti tullut tarttuneeksi omia aikojani, ja siksi olenkin tyytyväinen, että sain sen käsiini. Olen saanut uutta ajateltavaa.
Luulin ennakkotietojen perusteella, että kyseessä on näppärä pikku satiiri, mutta Kunnian mies onkin hyvin traaginen ja järkyttävä tarina ja vaikka se kertoo pienestä ihmisjoukosta ja lyhyestä ajanjaksosta, siinä on suuren mittakaavan yleispätevää kaikua. (Kirja on myös hauska ja tarkastelee maailmaa hyvin oivaltavasti ja pirullisesti, joten tottahan se on myös näppärä satiiri, ei siinä mitään.)
Kunnian mies kertoo rahoitusalalla työskenetelevistä miehistä ja heidän piinallisesta elämästään, juonitteluistaan ja kunniastaan. Melenderistä sanotaan aina julkisuudessa, että hän on taloustoimittaja ja siksipä kuvaus rahamaailmasta on uskottavan tuntuista ja kiinnostavaa. Osasin sitä odottaa, ja niin se olikin.
Kunnian mies on sillä tavalla ison aivon tuote, että siitä varmaankin irtoaa vähän eri asioita eri lukijoille, riippuen lukutottumuksista ja sivistyksestä eri elämänalueilla. Itselleni varmaankin jää parhaiten mieleen taidokkaasti rakennettu päähenkilö Heikki Laiho. Minulla on aina kova tarve samastua romaanihenkilöihin, ja usein tunnistan paskan kirjan siitä, että samastuminen ei onnistu mitenkään. Kiinnostavan kirjan tunnistan (esimerkiksi) siitä, että henkilö on täysin vieras ja outo, mutta silti tunnen kiinnostusta ja myötätuntoa häntä kohtaan. Heikki Laiho on sellainen romaanihenkilö. Hän vaikuttaa äkkkiseltään ihan kusipäältä. Aivan kuin hän näkisi koko elämän vain laskettavissa olevan hyödyn ja haitan ja rahan saamisen ja menettämisen kautta.
Vielä yksi ominaispiirre, joka minua viehättää Kunnian miehessä, on omaperäinen ja hyvä kieli. Lauseet ja sanavalinnat ovat siellä täällä vanhahtavan tyylitteleviä, ja se varmaankin teke nykyaikaiseen tarinaan osaltaan ajattomuuden ja klassisuuden tuntua. Tekstin rytmi on sujuva ja tyyni. Tapahtumat ovat melkein koko ajan ihan kauheita, mutta lauseet eivät piekse lukijaa.
No ensinnäkin, kehuminen on aivan luontevaa, koska romaani on hyvä ja pidin siitä henkilökohtaisesti. Se ei ollut sellainen kirja, johon olisin todennäköisesti tullut tarttuneeksi omia aikojani, ja siksi olenkin tyytyväinen, että sain sen käsiini. Olen saanut uutta ajateltavaa.
Luulin ennakkotietojen perusteella, että kyseessä on näppärä pikku satiiri, mutta Kunnian mies onkin hyvin traaginen ja järkyttävä tarina ja vaikka se kertoo pienestä ihmisjoukosta ja lyhyestä ajanjaksosta, siinä on suuren mittakaavan yleispätevää kaikua. (Kirja on myös hauska ja tarkastelee maailmaa hyvin oivaltavasti ja pirullisesti, joten tottahan se on myös näppärä satiiri, ei siinä mitään.)
Kunnian mies kertoo rahoitusalalla työskenetelevistä miehistä ja heidän piinallisesta elämästään, juonitteluistaan ja kunniastaan. Melenderistä sanotaan aina julkisuudessa, että hän on taloustoimittaja ja siksipä kuvaus rahamaailmasta on uskottavan tuntuista ja kiinnostavaa. Osasin sitä odottaa, ja niin se olikin.
Kunnian mies on sillä tavalla ison aivon tuote, että siitä varmaankin irtoaa vähän eri asioita eri lukijoille, riippuen lukutottumuksista ja sivistyksestä eri elämänalueilla. Itselleni varmaankin jää parhaiten mieleen taidokkaasti rakennettu päähenkilö Heikki Laiho. Minulla on aina kova tarve samastua romaanihenkilöihin, ja usein tunnistan paskan kirjan siitä, että samastuminen ei onnistu mitenkään. Kiinnostavan kirjan tunnistan (esimerkiksi) siitä, että henkilö on täysin vieras ja outo, mutta silti tunnen kiinnostusta ja myötätuntoa häntä kohtaan. Heikki Laiho on sellainen romaanihenkilö. Hän vaikuttaa äkkkiseltään ihan kusipäältä. Aivan kuin hän näkisi koko elämän vain laskettavissa olevan hyödyn ja haitan ja rahan saamisen ja menettämisen kautta.
Vielä yksi ominaispiirre, joka minua viehättää Kunnian miehessä, on omaperäinen ja hyvä kieli. Lauseet ja sanavalinnat ovat siellä täällä vanhahtavan tyylitteleviä, ja se varmaankin teke nykyaikaiseen tarinaan osaltaan ajattomuuden ja klassisuuden tuntua. Tekstin rytmi on sujuva ja tyyni. Tapahtumat ovat melkein koko ajan ihan kauheita, mutta lauseet eivät piekse lukijaa.
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)