tiistai 19. toukokuuta 2009

Motivaatiopuheenvuoro tuleville kirjailijoille

Kommenttiosastolla Sanna kysyi kantaani kahteen wannabe-kirjailijan ongelmaan ja käytän nyt tilaisuutta esiintyä guruna ja kertoa ratkaisut. Nyt lähtee:

1) Mitä tehdä kun ei ikinä jaksaisi oikeasti istua kirjoittamaan?

Käytännössä kukaan ei koskaan halua istua kirjoittamaan. Olen kuullut vain yhdestä kirjailijasta, joka haluaa, ja luulen, että hänkin valehtelee.

Tämä on sellainen vaihe, jossa moni wannabe-kirjailija hyytyy, koska paitsi että ei jaksaisi kirjoittaa, saattaa myös luulla, että palava hingun puute on merkki siitä, että ei ole pohjimmiltaan kirjailijaluonne. Asia ei ole kuitenkaan niin. Kirjoittaminen, jonka tuloksena on jonkinlaisia teoksia, vaatii kieltämättä hyvin paljon sitkeyttä, mutta pitkäjännitteisyyttäkin oppii harjoittelemalla.

Tärkeintä on se, ettei ikinä raivaa kokonaisia päiviä saati elämänvaiheita kirjoittamista varten. Silloin tuloksena on nolla sivua tekstiä ja massiivinen itseinhon alho. Kirjoittamisrutiinin saa alkuun (ja kirjat valmiiksi) kun tekee ryhtymiskynnyksestä mahdollisimman matalan.

Jos itseltäni on rutiini kadoksissa tai olen väsynyt tai kiireinen, päätän kirjoittaa vain 15 minuuttia päivässä. Kirjoitan jotain hölynpölyä, esim. tilitän katkeria tuntojani maailmasta ja kanssaihmistäni. Jos olen ihan tööt, päätän kirjoittaa vain kaksi virkettä illassa. Sen verran jaksaa, vaikka olisi kuinka kyllästynyt raapusteluunsa ja haluaisi tai pitäisi tehdä jotain muuta. Usein, jos on aikaa, tulee kirjoitettua pidempään kuin se vartti ja joskus syntyy jotain ansiokastakin.

Tärkeintä on, että kirjoittaa usein. Laadusta tai aiheesta ei ole niin väliksi, kunhan vaan kirjoittaa. Melko pian hommasta tulee rutiini josta jopa nauttii, ja sisältökin siitä kohenee. Jos joka päivä kirjoittaa joka tapauksessa, pian alkaa tuntua siltä, että siinähän voi samalla vaivalla kirjoittaa jotain kivaakin.

2.) Kun alkaa miettiä omaa aihettaan, tajuaa, että siitä on jo kirjoitettu ja mitä pidemmälle miettii, ajattelee, että en mä kuitenkaan mitään osaa.

Aiheesta ei kannata angstata yhtään. Jos kirjoittaa sellaista mikä itseä kiinnostaa, on enemmän kuin mahdollista että se kiinnostaa lukijoitakin. Kuluneet aiheet ovat kuluneita siksi, että ihmisistä on niin ihanaa kelata niitä aina vaan. Jos kirjoittaa rehellisesti omalla tavallaan, käsittelytavasta tulee väistämättä yksilöllinen ja mielenkiintoinen.

Se tunne, että ei osaa, on wannabe-kirjailijan itsetunto-ongelma eikä liity kirjalliseen lahjakkuuteen tai mihinkään muuhunkaan reaalimaailman asiaan millään tavalla. Huonouden tunne ja tekstin laatu eivät ole korrelaatiossa keskenään. Moni paska kirjoittaja pitää itseään hyvänä ja hyvä kirjoittaja paskana. (Ja joskus joku paska pitää itseään paskana ja hyvä hyvänä - kuten sanottu, ei mitään korrelaatiota.)

Huonouden tunteeseen ei auta mikään muu kuin se, että tietoisella päätöksellä kieltäytyy välittämästä siitä. Jos kirjoittaa urheasti oman lahjattomuutensa läpi ja tekee parhaansa vaivojaan säätelemättä, ja sitten saa teoksensa valmiiksi, on suuri moraalinen voittaja joka tapauksessa. Se on se voiton hetki! Sen jälkeen voi miettiä jos haluaa, että onko kirja nyt hyvä vai huono ja mitä sille kannattaa tehdä. On mahdollista, että se on hyvä, mutta sitä ei voi mitenkään tietää ennen kuin on kirjoittanut sen. Ja jos se on huono, voi kirjoittaa uuden.

11 kommenttia:

Jukka kirjoitti...

"Se on se voiton hetki!"

Tismalleen. Ja sen jälkeen kirjoittamisen kynnys on entistä matalampi.

Sanna Helsingistä kirjoitti...

Kiitos paljon näistä ajatuksistasi!

Kiva, että vastasit näin perusteellisesti.

Luen tämän vielä muutaman kerran ja yritän ottaa jotakin onkeeni.

Kun sanoit, että on tärkeää kirjoittaa jotakin koko ajan, niin kehittääkö sun mielestä kirjailijana se, että kirjoittaa jatkuvasti työssään (faktapuolista tekstiä) plus netissä blogia ja sähköposteja?

Voinko siis ajatella edes vähän kehittäväni itseäni myös kirjailijana tekemällä sitä mitä teen juuri nyt, vai onko se osa suurta itsepetosta ja jatkuvaa sijaistekemistä?

Anonyymi kirjoitti...

"Tärkeintä on se, ettei ikinä raivaa kokonaisia päiviä saati elämänvaiheita kirjoittamista varten."

Pakko sanoa vastakkainen näkemys: minulle taas tämä kokonaisten päivien raivaaminen on ainoa keino saada jotain tehtyä!

Syömäri Jantunen kirjoitti...

Kiitos Miina näistä ajatuksista. Ja postaus taas hyvää tuttua Miina-sanailua. On se vaan hyvä, etteivät Suomen naiset ole enää pelkän annaleenahärkös-huumorin varassa, vaan on syntynyt tällaisia uusia tuoreita haastajia.

Miina Supinen kirjoitti...

Heipä hei Jukka! Olen pannut iloisena jotakin samansuuntaista merkille. Siis sellaista, että kirjoittamiseen ryhtyminen muodostuisi hieman helpommaksi ajan mittaan. Mutta on se edelleen usein vaikeaa...

Hei Sanna! Kiva jos tästä löytyy jotain hyödyllistä ajatusta. Kyllä mä luulen, että kaikenlainen kirjoittaminen tukee kaunokirjallisia projekteja. Kunhan sitten todellakin myös kirjoittaa sitä luovaa tekstiä muun lisäksi.

Moi Anonyymi, joo, ja kiitos vastakkaisesta näkemyksestä. Nämähän ovat tietysti sellaisia asioita, joissa jokaisella on oma tyylinsä ja se mikä toimii yhdellä ei toimi toisella. Olen myös huomannut, että työtavat muuttuvat ajan mittaan. Joskus kirjoittamisen ulkopuolinen elämäkin pakottaa sopeutumaan johonkin tietynlaiseen työtapaan, ja silloin on hyvä olla joustava.

Moi Jantunen, kiitos kiitos!

Salla Simukka kirjoitti...

Jep, ei se kirjoittamaan ryhtyminen ole useinkaan järin hehkeää. Monesti se on jopa kammottavaa, vaivalloista, ikävää ja turhauttavaa. Kun kaiken vaivalloisen yli on päässyt, kirjoitussession aikana voi tulla aivan loistavia hetkiä. Ei aina. Mutta joskus. Niiden takia jaksan kirjoittaa ne hankalatkin hetket.

Itse en jotenkin kykene puolen tunnin kirjoitussession takia avaamaan tekstitiedostoa. Varsinkin romaanitiedoston avaaminen on niin raskasta, kun avaamalla avaan samalla koko kirjan maailman, henkilöt, rakenteen, kaiken. Siihen on raskasta upota, ja raskasta tulla pois. Sen takia raivaan mielelläni ainakin muutaman päivän aikaa itselleni (siis ihan peruskirjoitusvaiheessa, editointia ja viilausta voin tehdä paljon lyhyemmissäkin jaksoissa).

Niin, ja aina pitää muistaa, ettei yksikään kirja ole syntynyt kirjoittamatta. Jos haluaa saada kirjan aikaiseksi, se on pakko kirjoittaa. Yksinkertaista, mutta niin vaikeaa.

Miina Supinen kirjoitti...

Hei Salla, joo, en minäkään pysty kirjoittamaan romaania puolen tunnin pätkissä. Jotain lyhyempää juttua voi sillä tavalla onneksi syntyä.

Sinikka Vuola kirjoitti...

Kiinnostava aihe.
Tärkeää on myös asenne siihen kirjoittamiseen, sellainen tulokulma. Jos odottaa joka kirjoitussessiolta valmista, puhtoista tekstiä, niin takuulla alkaa homma iljettää. Mä ajattelen aina harjoittelevani (kuin muusikko), en kirjoittavani "valmista": entä jos laitan tän tähän, mitä tapahtuu. Tai jos heitän nää matskut yhteen, mitäs sitten käy, tuleeko pannukakku, lasipallopora vai kuolema! Tällä tavalla sohimalla omakin mielenkiinto pysyy yllä.

Mutta oleellisinta lienee tunnistaa & käytellä itselle sopiva työtapa, sellainen, jossa kirjoittamisessa on mukana sekä rauha että energia.

Miina Supinen kirjoitti...
Kirjoittaja on poistanut tämän kommentin.
Miina Supinen kirjoitti...

Moi Sinikka, sama juttu täällä! Minäkin ajattelen, että kirjoittaminen voi olla sormiharjoittelua ja improvisointia. Usein sillä tavalla on lopputuloskin parempi kuin nuoteista soittamalla. Tosin ihailen kovasti niitä järjestelmällisiä ja huolellisia tyyppejä, jotka miettivät kaiken etukäteen ja tekevät hienoja teoksia ihan tarkoituksella.

Anonyymi kirjoitti...

pitaa tarkistaa:)