Pidän uusia sivujani osoitteessa miinasupinen.wordpress.com
Tervetuloa sinne!
maanantai 9. joulukuuta 2013
torstai 12. syyskuuta 2013
Säde
Säde ilmestyy kohta. Kirjat ovat tällä hetkellä pakettiautoissa, jotka ajavat Porvoosta kohti kirjakauppoja.
Säde on ensimmäinen iso romaanini, siis sellainen kirja, jossa yritän taklata kaikkea diippiä shittiä. Jos olen onnistunut edes osassa siitä mitä yritin, se on parasta tähän asti. Kirjoittaminen oli välillä melko pelottavaa.
Säde on ensimmäinen iso romaanini, siis sellainen kirja, jossa yritän taklata kaikkea diippiä shittiä. Jos olen onnistunut edes osassa siitä mitä yritin, se on parasta tähän asti. Kirjoittaminen oli välillä melko pelottavaa.
Siteeraan itseäni (tämä on WSOY:n tiedotemateriaalia):
"Säde on elämäni suurimpia riskejä. Halusin kirjoittaa romaanin kaikkein suurimmista asioista - rakkaudesta ja kuolemasta. Halusin kertoa jotakin uutta ja tuoretta, aitoa ja sydäntäsärkevää ja silti mielettömän hauskaa. Se on poikkeuksellinen kolmiodraama, romaani valosta ja varjosta, kaiken katoavuudesta ja todella hyvästä seksistä. Ja vähän arkeologiasta ja muinaisista jumalista ja metsäkukista."
Minulla oli suuri onni saada taas Elina Warsta tekemään kansi, ja näin hieno siitä tuli. Keltaiset juovat ovat kultaa. Sisällön kanssa minua auttoi Veera. Kiitos. Ilman sinua yhtäkään kirjaani ei olisi olemassa. Ja kiitos myös Samuli, Anna-Riikka, Elina T, Sarianna ja Essi.
Nyt laitan Sokeripalan hyllylle. Pystytän varmaan lähiaikoina uuden blogin tai ehkä otan Sokeripalan takaisin hyllyltä ja laitan sen uuteen uskoon.
Olen pitänyt tätä blogia vaihtelevalla intensiteetillä koko tähänastisen kirjailijaurani ajan ja tällä on ollut monia hienoja keskusteluja ja paljon ihania lukijoita. Kiitos teille kaikille, jotka olette seuranneet tätä. Nyt minusta tuntuu, että jokin luku on päättynyt, sivu kääntynyt, vuorovesi vaihtunut, yö vaihtunut päiväksi jne tms. Sokeripala on kertonut ensimmäisistä askelistani kirjailijana, mutta Säde on jo viides kirjani. Ja nyt on uusien juttujen aika.
sunnuntai 10. maaliskuuta 2013
Lihis näyttämöllä ja kansissa - vertaileva tilitys
Oi, Lihiksen näyttämöversio. Ooh.
Tässä on Keskisuomalaisen Maija-Liisa Westmanin arvio näytelmästä. Olen aika lailla samoilla linjoilla hänen kanssaan. Ohjaaja ja näyttelijät olivat tosi hyviä. adAstran produktio on ihan pieni ja pienellä budjetilla tehty. Lavasteita ei ole oikeastaan yhtään, mutta äänet ja musiikki ovat niin oivaltavia, että ne luovat kokonaisia maisemia katsojan mieleen.
Mietin tietysti katsoessani kaiken aikaa oliko näytelmäversio saman tapainen kuin omat ajatukseni alkuperäistä tekstiä tehdessäni. Ja eihän se tietenkään ollut. Sanoin ensi-iltabileissä Mirkalle ja näyttelijöille, että heidän tulkintansa oli minusta kiinnostava ja hieno ja joissain kohdissa nähdäkseni alkuperäistä toimivampi. Näytelmä oli hauska, karu, jännittävä ja koskettava ja varsinkin loppua kohden se rullasi niin hyvin, että melkein unohdin että tiesin ennakolta mitä tapahtuu.
(Ja kiitos bileistä, adAstran porukka, jos satutte lukemaan tämän. Oli ihanaa saada vähän tutustua teihin. Nyt minullakin on korvamatona "Panolaivalle, panolaivalle" Lemmenlaivan melodialla.)
Näytelmä ei tosiaan ollut ihan samanlainen kuin kirja, ja Sokeripala on tietysti sopiva paikka käydä tätä minulle lievästi traumaattista asiaa läpi. Tämä postaus kiinnostanee lähinnä Lihiksen faneja (siis lähinnä itseäni).
Ehkä suurin ero oli se, että näytelmäversiossa oli enemmän järkeä. Juoni oli aika lailla sama, mutta tietyt yksityiskohdat oli muutettu niin, että näytelmässä oli enemmän syitä ja seurauksia kuin kirjassa. Näytelmä oli siksi loogisempi ja sovinnaisempi ja vähemmän monitulkintainen kuin kirja. Romaanin maailmankuva on pohjimmiltaan absurdi tai ainakin lähes absurdi (tai siis minusta on, mutta kirjailija on tunnetusti kuollut joten en ole asiassa auktoriteetti). Romaaniversiossa ei ole mitään opetusta tai sanomaa ellei sitten se, että kannattaa antaa kaikkien kukkien kukkia, koska ne kukkivat joka tapauksessa.
Näytelmässä perheen naisten osa on todella karu, kuten Westmanin krtiikissäkin sanotaan. Astraa ja Katriinaa kävi melkein koko ajan sääli. Kirjassa ei niinkään. Katriina on romaanissa traaginen hahmo (vaikka hänelläkin on monia ilonaiheita elämässään), mutta Astra ei ole traaginen, vaikka saa piiskaa ja kokee useita moraalisesti ambivalentteja gang bangeja.
Romaanissa Astran hamo on kuvattu ennen kaikkea isosiskona ja esikoisena. Hän on napakka, rohkea ja lojaali ja todella, todella määräilevä. Hän haluaa ja saa (ja ehkä välillä joutuu) alistumaan seksileikeissä, mutta muualla hän ei koskaan halua alistua. Luulen, että sen takia Astra oli kirjassa lohdullisempi hahmo - lavalla hän ei laita kertaakaan pikkuveljeään tai poikaystäväänsä tai ketään muutakaan ojennukseen.
Astran hahmo on ollut monille vähän hankala sulatettava, ja jotkut romaanikriitikotkin ovat nähneet hänessä seksuaalisen hyväksikäytön uhrin tai muuten surullisesti harhautuneen nuoren naisen. Minusta hän etsii nautintoa silmät avoinna ja pystypäin, tosin, ollen nuori ja kokematon ja seksuaalisesti ylikierroksilla, välillä hieman rämpii ja töppäilee yöllisissä seikkailuissaan. Valamiehistö pohtii edelleen kysymystä siitä oliko hänen poikaystävänsä Kai kusipää vai ei.
(En oikeastikaan usko että bdsm tarkoittaa mitään psykopatologista kriisitilaa. Seksuaalisuus ei välttämättä kumpua pelkästään kauniilta ja onnellisilta kukkaniityiltä, mutta raiskaukset, prostituutio ja muu hyväksikäyttö ja toisaalta seksifantasiat ovat aivan eri asioita ja oikeastaan ihan päinvastaisia asioita.)
Lavalla ei myöskään näkynyt erityisemmin Silolan perheen sisäistä lämpöä. Lihiksen sykkivät sydän oli minulle aikoinaan äidin ja tyttären välinen, melkein tasaveroinen kumppanuus ja isojen sisarusten välinen naljaileva kiintymys. Silolat ovat alkuperäisteksissäkin dysfunktionaalinen perhe ja toisilleen välillä ihan karmeita, mutta he kaikki osasivat ilmaista rakkautta ja välillä jopa ilmaisivat. Se luullakseni toi romaaniin tiettyä rentoutta ja valoa, jota näytelmässä ei minusta ollut vaikka se olikin tosi komediallinen. Näytelmäversiosta on poistettu myös Aivon biseksuaalisuus ja Silmun latentti homous. En tiedä miksi poistoja on tehty, mutta olettaisin, että ne ovat pääjuonen kannalta toissijaisia ja siksi sekoittavia. Näytelmässä lämpöä on eniten isän ja pikkuisen Pelagian välillä, mikä onkin juonen kierrosten kasvattamisen takia perusteltua.
No niin. Tässä oli pika-analyysini. Näistä asioista tuntui jostakin syystä tärkeältä kirjoittaa. Olen lukenut Lihiksen viimeksi oikovedosvaiheessa vuonna 2007 ja nyt tarina ja sen maailma on vyörynyt mieleeni. Minulla on kyllä tosi hyvät muistot sen romaanin kirjoittamisesta. Samoin kuin nyt näytelmästä. Mirka on vielä lahjakkaampi kuin kaikki sanovat. Menkää toki katsomaan jos olette Jyväskylässä! Haaveilen siitä, että näytelmä bongattaisiin vielä muihinkin teattereihin.
Itseänikin alkoi tietysti kiehtoa näytelmän kirjoittaminen. Ehkä joskus ehtisin kokeilla sellaistakin.
Tässä on Keskisuomalaisen Maija-Liisa Westmanin arvio näytelmästä. Olen aika lailla samoilla linjoilla hänen kanssaan. Ohjaaja ja näyttelijät olivat tosi hyviä. adAstran produktio on ihan pieni ja pienellä budjetilla tehty. Lavasteita ei ole oikeastaan yhtään, mutta äänet ja musiikki ovat niin oivaltavia, että ne luovat kokonaisia maisemia katsojan mieleen.
Mietin tietysti katsoessani kaiken aikaa oliko näytelmäversio saman tapainen kuin omat ajatukseni alkuperäistä tekstiä tehdessäni. Ja eihän se tietenkään ollut. Sanoin ensi-iltabileissä Mirkalle ja näyttelijöille, että heidän tulkintansa oli minusta kiinnostava ja hieno ja joissain kohdissa nähdäkseni alkuperäistä toimivampi. Näytelmä oli hauska, karu, jännittävä ja koskettava ja varsinkin loppua kohden se rullasi niin hyvin, että melkein unohdin että tiesin ennakolta mitä tapahtuu.
(Ja kiitos bileistä, adAstran porukka, jos satutte lukemaan tämän. Oli ihanaa saada vähän tutustua teihin. Nyt minullakin on korvamatona "Panolaivalle, panolaivalle" Lemmenlaivan melodialla.)
Näytelmä ei tosiaan ollut ihan samanlainen kuin kirja, ja Sokeripala on tietysti sopiva paikka käydä tätä minulle lievästi traumaattista asiaa läpi. Tämä postaus kiinnostanee lähinnä Lihiksen faneja (siis lähinnä itseäni).
Ehkä suurin ero oli se, että näytelmäversiossa oli enemmän järkeä. Juoni oli aika lailla sama, mutta tietyt yksityiskohdat oli muutettu niin, että näytelmässä oli enemmän syitä ja seurauksia kuin kirjassa. Näytelmä oli siksi loogisempi ja sovinnaisempi ja vähemmän monitulkintainen kuin kirja. Romaanin maailmankuva on pohjimmiltaan absurdi tai ainakin lähes absurdi (tai siis minusta on, mutta kirjailija on tunnetusti kuollut joten en ole asiassa auktoriteetti). Romaaniversiossa ei ole mitään opetusta tai sanomaa ellei sitten se, että kannattaa antaa kaikkien kukkien kukkia, koska ne kukkivat joka tapauksessa.
Romaanissa Astran hamo on kuvattu ennen kaikkea isosiskona ja esikoisena. Hän on napakka, rohkea ja lojaali ja todella, todella määräilevä. Hän haluaa ja saa (ja ehkä välillä joutuu) alistumaan seksileikeissä, mutta muualla hän ei koskaan halua alistua. Luulen, että sen takia Astra oli kirjassa lohdullisempi hahmo - lavalla hän ei laita kertaakaan pikkuveljeään tai poikaystäväänsä tai ketään muutakaan ojennukseen.
Astran hahmo on ollut monille vähän hankala sulatettava, ja jotkut romaanikriitikotkin ovat nähneet hänessä seksuaalisen hyväksikäytön uhrin tai muuten surullisesti harhautuneen nuoren naisen. Minusta hän etsii nautintoa silmät avoinna ja pystypäin, tosin, ollen nuori ja kokematon ja seksuaalisesti ylikierroksilla, välillä hieman rämpii ja töppäilee yöllisissä seikkailuissaan. Valamiehistö pohtii edelleen kysymystä siitä oliko hänen poikaystävänsä Kai kusipää vai ei.
(En oikeastikaan usko että bdsm tarkoittaa mitään psykopatologista kriisitilaa. Seksuaalisuus ei välttämättä kumpua pelkästään kauniilta ja onnellisilta kukkaniityiltä, mutta raiskaukset, prostituutio ja muu hyväksikäyttö ja toisaalta seksifantasiat ovat aivan eri asioita ja oikeastaan ihan päinvastaisia asioita.)
Lavalla ei myöskään näkynyt erityisemmin Silolan perheen sisäistä lämpöä. Lihiksen sykkivät sydän oli minulle aikoinaan äidin ja tyttären välinen, melkein tasaveroinen kumppanuus ja isojen sisarusten välinen naljaileva kiintymys. Silolat ovat alkuperäisteksissäkin dysfunktionaalinen perhe ja toisilleen välillä ihan karmeita, mutta he kaikki osasivat ilmaista rakkautta ja välillä jopa ilmaisivat. Se luullakseni toi romaaniin tiettyä rentoutta ja valoa, jota näytelmässä ei minusta ollut vaikka se olikin tosi komediallinen. Näytelmäversiosta on poistettu myös Aivon biseksuaalisuus ja Silmun latentti homous. En tiedä miksi poistoja on tehty, mutta olettaisin, että ne ovat pääjuonen kannalta toissijaisia ja siksi sekoittavia. Näytelmässä lämpöä on eniten isän ja pikkuisen Pelagian välillä, mikä onkin juonen kierrosten kasvattamisen takia perusteltua.
No niin. Tässä oli pika-analyysini. Näistä asioista tuntui jostakin syystä tärkeältä kirjoittaa. Olen lukenut Lihiksen viimeksi oikovedosvaiheessa vuonna 2007 ja nyt tarina ja sen maailma on vyörynyt mieleeni. Minulla on kyllä tosi hyvät muistot sen romaanin kirjoittamisesta. Samoin kuin nyt näytelmästä. Mirka on vielä lahjakkaampi kuin kaikki sanovat. Menkää toki katsomaan jos olette Jyväskylässä! Haaveilen siitä, että näytelmä bongattaisiin vielä muihinkin teattereihin.
Itseänikin alkoi tietysti kiehtoa näytelmän kirjoittaminen. Ehkä joskus ehtisin kokeilla sellaistakin.
perjantai 8. maaliskuuta 2013
Orvokki Leukaluu on saapunut!
Tämä on jännittävin viikkoni pitkään aikaan. Maanantaina ilmestyivät Orvokki Leukaluun urakirja ja äänikirja ja tänä iltana on adAstrassa Liha tottelee kuria -näytelmän ensi-ilta. Olen lähdössä kohti Jyväskylää kun hiukset kuivuvat. Jipii!
Mutta sitä ennen pari sanaa Orvokki Leukaluusta. Se on hilpeimpiä projekteja, jossa olen koskaan ollut mukana. Orvokki on hassu pikku kirja, jota on ollut hauskaa ja rentoa tehdä.
Teos sisältää neljäkymmentä pientä tarinaa, joissa totaalisen kajahtanut, mutta oudosti lumoava ammatinvalintapsykologi neuvoo kansalaisia uranvalinnassa ja muissa työelämän pulmissa. Kirja on hassu, mutta paikotellen ehkä vähän ehkä karmiva (se sisältää runsaasti täytettyjä eläimiä ja horrostavia kalevalaisia henkilöitä ja muuta pimeää). Jutut ovat niin lyhyitä, että niitä voi lukea tai kuunnella vaikka samalla kun odottaa kahvi tippuu tai vessa vapautuu.
Kumpi kannattaa hommata: kirja vai äänikirja? Tekisi mieli sanoa että molemmat, ja sanonkin.
Ensinmainitussa on Elina Warstan hauskat kuvat ja päällys, jotka tuovat tarinaan oman hauskan kierteensä. Elina ei ole valinnut kuvitettavakseen ilmeisimpiä yksityiskohtia tekstistä, vaan hän on tehnyt erikoisia valintoja. "Suntio"-luvussa on asteekkijumalan kuva, "malli"-luvussa pullo Eviania ja "modisti"-luvussa (joka on muuten lyriikkaa, tarkemmin sanottuna varoittava moraliteetti) on hatullinen shittiä.
Äänikirjassa on toisaalta lumoava Miitta Sorvali. Hänen lukemanaan äänikirja kuulostaa aika paljon alkuperäiseltä kuunnelmalta. (Tosin juttuja on tuplasti enemmän kuin kuunnelmasarjassa. Entisiäkin on muokattu.)
Luen itse äänikirjan esipuheen, jossa on esiintyy Orvokki Leukaluun karisman häikäisemä kirjailija Miina Supinen. Hän menee vapisten soittamaan Orvokki Leukaluun ovikelloa, jonka ääni on Für Elise dubstepinä.
Toimittajille ja kirjabloggaajille tavallinen tiedonantoni, että jaamme teoksesta mielellämme arvostelukappaleita, ja jos et ole saanut omaa automaattisesti ja haluaisit kirjoittaa Orvokista, niin pyydä WSOY:n tiedotuksesta tai laita minulle meiliä ja välitän pyynnön (miina.supinen at gmail.com)
Ja vielä yksi juttu! Olemme saaneet Orvokki Leukaluun ylipuhuttua vastaamaan lyhyesti yleisön kysymyksiin facebookissa. Hän on tavattavissa osoitteessa facebook.com/OrvokkiLeukaluu. Suosittelen käymään ja liittymään erittäin lämpimästi. Kyseessä ei ole siis mikään tylsä staattinen mainospläjäytys, vaan sinne tulee koko ajan lisää aitoa Orvokki-matskua. Itse teoksen voi osaa kirjakaupoista tai vaikka täältä. Kaupallinen tiedote loppuu!
tiistai 22. tammikuuta 2013
Liha tottelee kuria teatterissa
Riemuisia uutisia: Lihiksestä on tehty näytelmä, ja kantaesitys on adAstra-teatterissa Jyväskylässä 8. maaliskuuta. Näytelmän dramatisoi ja ohjaa Mirka Seppänen.
Lihiksen dramatisoinnista lavalle ja elokuvaksi on ollut vuosien mittaan silloin tällöin puhetta ja jotain alustavia suunnitelmia on joskus tehtykin, mutta tämä on ensimmäinen kerta kun ne todella toteutuvat. Jipii! (Teatterin nimi on sama kuin Lihiksen säkenöivän päähenkilön. Sen täytyy olla hyvä merkki.)
Mirka kertoi kiinnostavan asian Lihiksen dramatisoinnista. Esikoisromaanissani on nimittäin yksi ihan tietty haaste dramatisoijille (ja juuri se voi olla syy siihen että kirjaa ei ole aikaisemmin muokattu näytelmäksi). Tapahtumat ovat kamariteatteria, intiimejä ja intensiivisiä parin tai muutaman ihmisen välisiä kohtaamisia, mutta puitteet ovat tosi isot, välillä täyttä spektaakkelia. Näiden kahden elementin yhdistäminen lavalla on hieman vaikeaa, tai ainakin se vaatii dramatisoijalta rohkeutta tehdä muutoksia ja omia tulkintoja.En ole koskaan tullut ajatelleeksi tätä, mutta niinhän se tosiaan on. Romaanin miljöö on täynnä avomerta, luksusasuntoja, salaisia puutarhoja, bdsm-luolia, erilaisia kaupunkeja ja ties mitä. Luulen, että tällainen piirre on nimenomaan ominainen tarinoilleni. Pidän itsekin kirjoissa ja elokuvissa usein juuri niistä kohdista, jossa ympärillä tapahtuu jotain tosi suurta (tyyliin Atlanta palaa) mutta henkilöt ovat niin rakastuneita/vihaisia/sekaisin/tyhmiä, että jäävät keskelle myrskyä/tulipaloa/zombie-maailmaloppua pussailemaan ja riitelemään. Joissain teoksissa sellaiset kohdat ovat tylsiä suvantoja, mutta monissa suosikkijutuissani ne ovat niitä kaikkein tärkeimpiä kohtia. Ajatelkaa vaikka Buffya, eihän se olisi yhtään niin vahvaa ihmissuhdedraamaa, jos maailmanloppu ei olisi koko ajan tulossa.
Esityspäivät löytyvät täältä. Viimeinen näytäntö näyttää olevan vappuaattona.
Jyväskylässä on kirjamessut 23.3. - 24.3. ja olen siellä kertomassa Orvokki Leukaluun urakirjasta, joka ilmestyy maaliskuun alussa, joten maaliskuussa on mahdollista pitää kokonainen Miina Supis -festari Jyväskylässä. Kaikki sinne!
tiistai 11. joulukuuta 2012
Mooses & Miina ne yhteen sopii
Olen mennyt pussauskoppiin Mooses Mentulan kanssa! Katsokaa mikä kaunokainen!
Kirjan pitäisi olla ihan kohtapuoleen kaupoissa. Tätä voi lukea vaikka bussissa, koska tarinat ovat lyhyitä ja selkeitä (ja mestarillisia: kannessakin sanotaan että "lyhyen muodon mestarit yksissä kansissa".) Musta timantti oli viime vuoden kiitellyimpiä teoksia ja Hesarin eskoiskirjapalkinnon ehdokas. Se on tiivis, vaivattoman tuntuinen kokoelma, jossa on hienoja irtiottoja arkitodellisuudesta. Apatosauruksen maa ilmestyi alun perin vuonna 2010. Siinä on pieniä, enemmän tai vähemmän kummallisia juttuja ja se on mielestäni tähänastisen urani taiteellinen huippu.
Tämä on siis WSOY:n ensimmäinen kääntöpokkari. Se sisältää novellikokoelmat Musta timantti ja Apatosauruksen maa.
Kirjan pitäisi olla ihan kohtapuoleen kaupoissa. Tätä voi lukea vaikka bussissa, koska tarinat ovat lyhyitä ja selkeitä (ja mestarillisia: kannessakin sanotaan että "lyhyen muodon mestarit yksissä kansissa".) Musta timantti oli viime vuoden kiitellyimpiä teoksia ja Hesarin eskoiskirjapalkinnon ehdokas. Se on tiivis, vaivattoman tuntuinen kokoelma, jossa on hienoja irtiottoja arkitodellisuudesta. Apatosauruksen maa ilmestyi alun perin vuonna 2010. Siinä on pieniä, enemmän tai vähemmän kummallisia juttuja ja se on mielestäni tähänastisen urani taiteellinen huippu.
Tällä hetkellä olettaakseni Mentula ja ainakin minä olemme työn touhussa, koska kummaltakin tulee ensi vuoden alussa uudet kirjat. Minulta Orvokki Leukaluu -kokoelma ja Mentulalta Lappiin sijottuva romaani, josta kerrotaan vähän esimerkiksi täällä: http://yle.fi/uutiset/mooses_mentula_haki_varia_kirjaansa_lapista/6345993
lauantai 25. elokuuta 2012
Elämä on tuskallista ja masentavaa
Siivosin äsken kirjahyllyä. Vastaan tuli monia kirjoja, joista olen ajatellut blogata, mutta sitten en olekaan ehtinyt/muistanut/jaksanut/viitsinyt. Suuri osa lukemiskokemuksistani manifestoituu nykyisin jossakin lehdessä, ja kirjabloggaaminen on vähän jäänyt. Sokeripala on kuitenkin tavallaan kaikkein hauskin kirja-arvioiden areena. Täällä ei ole mitään journalistisia säädyllisyysvaatimuksia tai muita reunaehtoja.Eräs kirjoista, joista minun piti kertoa, oli Michel Houellebecqin essee H.P. Lovecraft: Against the World, Against Life. Se on älykäs ja hienosti kirjoitettu, ja suosittelen sitä kumman vain kirjailijan tuotannon ystäville ja muillekin. Houellebecq ei sano nähdäkseni Lovecraftista mitään ennenkokemattoman järistyttävää (kiinnostavimmat pointit liittyvät ehkä HPL:n foobiseen rasismiin ja sen metafyysisiin ulottuvuuksiin) mutta ajattelu ja kieli on niin eleganttia, että lukeminen on suuri nautinto. En osaa ranskaa, ehkä se olisi ranskaksi vielä parempi. Kirja on lyhyt, sen lukaisee ihan yhdessä illassa.
Mieleeni on jäänyt ennen kaikkea kaksi asiaa. Ensinnäkin ensimmäinen virke. Se on niin hyvä, että kun luin sen ensimmäisen kerran, minun oli pakko laskea kirja kädestä ja kävellä vähän aikaa. "Life is painful and disaponting." Ei mitään pehmennyksiä: ei "often" tai "sometimes". Väitelauseen voi allekirjoittaa tai olla allekirjoittamatta, mutta... siis...oi. Mikä pokka, mikä ylväs nöyryys, mikä tinkimättömyys! Siitä ei voi olla vaikuttumatta. Lause valaa kerralla pohjan koko teokselle ja sen aiheelle. Perusasiat (Lovecraftista, elämästä, esseen mittakaavasta) tulevat heti selviksi. Aoitus loi minuun syvän turvallisuuden tunteen. Tiesin, että nyt pelataan avoimin kortein. Olin niin iloinen! Sitäpaitsi ajattelen itsekin tuolla tavalla, vaikka sen ääneen lausuminen osoittaa nykyisin huonoa makua (Talouselämän mukaan se voi myös tuhota aivokudosta).
Toinen mieleeni jäänyt asia on Stephen Kingin esipuhe. Se oli häkellyttävän huono. En tajua kuka hullu on voinut pyytää häntä kirjoittamaan sen. Essee itsessään oli niin keskittynyttä, viritettyä, älyllisesti kunnianhimoista ja tarkkaa ajattelua, että kontrasti oli aivan typerryttävä. Esipuhe sisälsi löyhää jaarittelua jostain tyhmästä novelli-ideasta, jota King oli joskus pyöritellyt, mutta joka oli niin tyhmä ettei hän edes viitsinyt kirjoittaa sitä. Esipuhe kannattaa ehdottomasti lukea ihan äimistelymielessä.
Edeltävä ei ollut mitään Stephen Kingin solvaamista tai mitään "luen vain ranskalaisia älykköjä" -tyyppistä snobismia. Imuroin juuri monta Kingin kirjaa kunnioittavin elkein. Kingin omissa teoksissa se hänen oma juttunsa toimii tietysti mielettömän hyvin.
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)