lauantai 25. elokuuta 2012
Elämä on tuskallista ja masentavaa
Siivosin äsken kirjahyllyä. Vastaan tuli monia kirjoja, joista olen ajatellut blogata, mutta sitten en olekaan ehtinyt/muistanut/jaksanut/viitsinyt. Suuri osa lukemiskokemuksistani manifestoituu nykyisin jossakin lehdessä, ja kirjabloggaaminen on vähän jäänyt. Sokeripala on kuitenkin tavallaan kaikkein hauskin kirja-arvioiden areena. Täällä ei ole mitään journalistisia säädyllisyysvaatimuksia tai muita reunaehtoja.
Eräs kirjoista, joista minun piti kertoa, oli Michel Houellebecqin essee H.P. Lovecraft: Against the World, Against Life. Se on älykäs ja hienosti kirjoitettu, ja suosittelen sitä kumman vain kirjailijan tuotannon ystäville ja muillekin. Houellebecq ei sano nähdäkseni Lovecraftista mitään ennenkokemattoman järistyttävää (kiinnostavimmat pointit liittyvät ehkä HPL:n foobiseen rasismiin ja sen metafyysisiin ulottuvuuksiin) mutta ajattelu ja kieli on niin eleganttia, että lukeminen on suuri nautinto. En osaa ranskaa, ehkä se olisi ranskaksi vielä parempi. Kirja on lyhyt, sen lukaisee ihan yhdessä illassa.
Mieleeni on jäänyt ennen kaikkea kaksi asiaa. Ensinnäkin ensimmäinen virke. Se on niin hyvä, että kun luin sen ensimmäisen kerran, minun oli pakko laskea kirja kädestä ja kävellä vähän aikaa. "Life is painful and disaponting." Ei mitään pehmennyksiä: ei "often" tai "sometimes". Väitelauseen voi allekirjoittaa tai olla allekirjoittamatta, mutta... siis...oi. Mikä pokka, mikä ylväs nöyryys, mikä tinkimättömyys! Siitä ei voi olla vaikuttumatta. Lause valaa kerralla pohjan koko teokselle ja sen aiheelle. Perusasiat (Lovecraftista, elämästä, esseen mittakaavasta) tulevat heti selviksi. Aoitus loi minuun syvän turvallisuuden tunteen. Tiesin, että nyt pelataan avoimin kortein. Olin niin iloinen! Sitäpaitsi ajattelen itsekin tuolla tavalla, vaikka sen ääneen lausuminen osoittaa nykyisin huonoa makua (Talouselämän mukaan se voi myös tuhota aivokudosta).
Toinen mieleeni jäänyt asia on Stephen Kingin esipuhe. Se oli häkellyttävän huono. En tajua kuka hullu on voinut pyytää häntä kirjoittamaan sen. Essee itsessään oli niin keskittynyttä, viritettyä, älyllisesti kunnianhimoista ja tarkkaa ajattelua, että kontrasti oli aivan typerryttävä. Esipuhe sisälsi löyhää jaarittelua jostain tyhmästä novelli-ideasta, jota King oli joskus pyöritellyt, mutta joka oli niin tyhmä ettei hän edes viitsinyt kirjoittaa sitä. Esipuhe kannattaa ehdottomasti lukea ihan äimistelymielessä.
Edeltävä ei ollut mitään Stephen Kingin solvaamista tai mitään "luen vain ranskalaisia älykköjä" -tyyppistä snobismia. Imuroin juuri monta Kingin kirjaa kunnioittavin elkein. Kingin omissa teoksissa se hänen oma juttunsa toimii tietysti mielettömän hyvin.
Tilaa:
Lähetä kommentteja (Atom)
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti