Sovituksia

Olen romaanikässärin kanssa sellaisessa vaiheessa, jossa arvelen, että kaikki ennen kesälomaa kirjoittamani on käyttökelvotonta shittiä, ja minun pitää naputtaa kaikki uudestaan ja eri tavalla. Toisaalta ajattelen, että ehkä minun pitäisi ottaa itseäni niskasta kiinni ja kiilottaa shitti kullaksi. En tosin tiedä millaisia alkemistisia voimannäytteitä se vaatisi.

Nyt minulla on päässäni kaksi tapaa kertoa suunnilleen sama tarina: toinen on melodramaattinen ja tunteellinen ja maalauksellinen tapa ja toinen on sen vastakohta, rämisevä ja hassu ja kipeä. Olisi hauskaa, jos romaaneistakin voisi tehdä erilaisia sovituksia. Näen että kumpikin romaani voisi olla hieno. Tietysti samaan kirjaan voi laittaa monenlaista kamaa, mutta ei ihan mitä vain. Toisin kuin usein kuulee väitettävän, romaani ei ole sika. Se ei todellakaan syö kaikkea. Erilaisten ainesten välillä pitää olla jokin harmonia, logiikka tai dialogi.

Tämä on toinen yksin kirjoittamani romaani, eikä tämä työ ole muuttunut ainakaan helpommaksi. Deadline ei ole mitenkään kohtuuttoman lähellä, mutta kuitenkin niin lähellä että nyt on pakko mennä eikä meinata. Mutta romaania ennen tulee Orvokki Leukaluu -kirja, sunnuntailapseni, jonka kirjoittaminen on pelkkää iloa.

Hyviä neuvoja

Huomenta! Sokeripala herää nyt horroksesta. Osallistun tässä alkajaisiksi Päivän saarna -meemiin.

Anne Leinonen laittoi blogiinsa kirjoittajan tärkeimmät ohjeet ja ehdotti, että muutkin listaisivat tärkeimmät oppinsa. Tässä Saara Henrikssonin viisauksia. Anne ja Saara käsittelivät jo melkein kaikki tärkeimmät asiat. Niihin ei ole paljon lisättävää, mutta tässä vielä muutama:


1) Don't panic (Linnunradan käsikirjasta. Tätä voi ajatella esim. yön pimeinä tunteina kun kässäri on levällään ja sudet ulvovat.)
2) Do, or do not. There is no try. (Yodalta. Tämä on ehkä lievästi noloa, mutta ajattelen tätä ainakin kerran viikossa.)
3) Kuinka norsu syödään? Pieninä paloina. (Sananlasku, joka auttaa kun kirjoittaa satoja sivuja samaa saatanan tylsää kirjaa.)

Ja sitten kaksi omaani:

4) Älä ajattele lukijoita, kun kirjoitat ensimmäistä versiota.
5) Ajattele lukijoita, kun editoit.

Sitten pari Miina Supisen elämä ja tuotanto -aiheista uutista:

1. Tulevan syksyn ohjelmassa on Orvokki Leukaluu -kirjan viimeistely (tai no viimeistely - siitä puuttuu vielä puolet). Orvokki Leukaluun Urakirja ilmestyy ensi vuonna! Jee! Tässä on kirjan ensimmäinen esittelyteksti, se on Mari Niemisen käsialaa.

URAPUTKEEN ORVOKKI LEUKALUUN OHJEIN! Suurtalouskokki seisoo himmeän teräksenhohtoisessa keittiössä sandaalit jalassa ja pilvenhattaraa muistuttava lakki päässä. Taustalla kuuluu suuren tiskikoneen jyly, joka tuo mieleen valtameren ikuiset aallot. Ammatinvalintapsykologi Orvokki Leukaluu tarjoaa kirjassaan kaiken, mitä oravanpyörään halajava tarvitsee: 40 selvitystä suomalaisille sopivien ammattien perimmäisestä luonteesta. Miitta Sorvalin näyttelemä ammattiauttaja Orvokki Leukaluu esiteltiin ensi kerran Radio Suomessa ja Yle Puheessa keväällä 2012. Molemmissa versioissa on tuplasti uutta, radiossa kuulumatonta materiaalia! Luonto ei ole villi, eräopas on.

2. Jyväskylässä aloitetaan Liha tottelee kuria -näytelmän harjoitukset. Lihiksen ohjaa ja dramatisoi lahjakas ja ihana Mirka Seppänen. Ensi-ilta on 8.3. ad Astra -teatterissa. Tämä on ollut unelmani jo pitkään. JEEEE!!! Superjännää!

Iltasatukirjoja

Viime postaus on aiheuttanut kävijäpiikin Sokeripalassa. Kiitos kaikille asiallisille kommentoijille! Olen lukenut kaikki kommentit ja miettinyt niitä huolellisesti.

Epäasiallisille kommentoijille nyt sellaista, että hajaantukaa. Täällä ei ole mitään katseltavaa. Jos ette oitis lopeta foliohattuilua, ilmoitan teistä Feministis-Fasistiselle Internationaalille, jossa olen itsekin viidennen tason ninja ja kultajäsen, ja sieltä lähetetään kimppuunne iskujoukko, johon kuuluvat Ylifeministi, Punavihermädättäjä, Suvaitsevaisto ja Lesbo. Heillä kaikilla on supervoimat.

Vakavasti puhuen: lopettakaa kiihkoilu, täällä ja muualla. Naiset eivät ole vihollisianne. Naisten oikeudet eivät tarkoita sitä, että oikeudet riistetään miehiltä. Parempaa maailmaa rakennetaan yhdessä, miehet ja naiset samassa rintamassa. Peace and love, over and out.

Siirrymme miellyttävämpiin asioihin, nimittäin lastenkirjoihin.

Meillä kotosalla on vihdoin päästy siihen vaiheeseen, että lapset ja minä pidämme samoista kirjoista. Muksut kuuntelevat jo pieniä romaaneja. Iltasatuhetket ovat minullekin monesti päivän parhaita lukuhetkiä.

Suosikkeja on tällä hetkellä kolme. Ensimmäinen on Astrid Lindgrenin Melukylässä on hauskaa. Muksut pitävät siitä, koska siinä on paljon yksityiskohtia ja koko ajan tapahtuu jotain pientä, mutta lapsen mielestä tärkeää. Melukylän lapsissa on jotain viehättävän pelkistettyä. Se on ikään kuin lasten Antti Tuuri -proosaa. Monissa Lindgrenin kirjoissa on paljon kaikenlaisia jännittäviä kierroksia, rikoksia, fantasiaa, vaaroja jne, mutta Melukylässä ollaan vain kotipiirissä, pihoilla ja koululla. Se suuren seikkailun henki ikään kuin väreilee lasten leikkien ympärillä.

Toinen suosikki on Carl Barksin Aku Ankat. Nyt kun luen niitä uudestaan, tajuan kuinka suuri vaikuttaja Aku Ankka on ollut minunkin elämässäni. Ne ovat opettaneet niin paljon elämästä, maailmasta, työstä, kaupungista, maaseudusta, kapitalismista, modernista valtiosta, rohkeudesta ja seikkailumielestä. Barks on todella hyvä, ihan millä tahansa sarjakuvan tai tarinankerronnan mittarilla. Hänen sarjakuvissaan on loputtomasti vauhtia, huumoria ja ajatuksen vapautta. Niistä tulee aina hyvälle mielelle. (ETA: Facebookissa juuri Juri Nummelin huomautti, että parhaat Barksit ovat niitä, joista ei tule hyvälle mielelle. Se on hyvä huomio. Monet hyvät sarjat ovat todella riipaisevia. --- Hieman hankalaa muuten tämä monimediaisuus, kun osa kommenteista tulee facebookiin.) Lapset tykkäävät tietysti eniten niistä jaksoista, joissa on eksoottisia maisemia ja hyppimistä, esim. tappurapääintiaaneja.

Kolmas suosikki on uusi kirja, Tuuve Aron kirjoittama ja Sanna Manderin kuvittama Topi ja Tallulah: Korson purppuraruusu. (disclaimer: Tuuve on kaverini ja tämä on siis kaverikritiikki, tai eihän tämä ole edes mikään kritiikki vaan suoraa fanitusta.) Kirja on tarkoitettu ehkä vähän vanhemmille lapsille kuin mitä meiltä löytyy, mutta hyvin se silti menee. Lapset nauravat ääneen melkein joka sivulla ja he puhuvat "Tallusta" pitkin päivää.

Olen miettinyt mistä niin suuri innostus voi johtua. Tarina on pienelle lapselle suhteellisen työläs seurattava - siinä on todellisuuden tasojen sekoittumista ja muuta sellaista, joka menee ihan taatusti yli hilseen. Ilo syntyy varmaankin eniten hauskoista nimistä ja siitä, että tarinan yksityiskohdissa on niin paljon värikkyyttä ja jännittävyyttä.

Tallussa on miekkoja, rubiineja, kultahampaita ja muuta sellaista esineistoä, joka on lasten mielestä kaikkein houkuttelevinta ja jännittävintä. Aikuiselle lukeminen on tietysti pelkkää iloa. Siinä on samaa lauseen napakkuutta ja eloisuutta kuin Tuuven aikuistenkirjoissakin.

Täytyy kysyä Tuuvelta aikooko hän kirjoittaa lisää lastenkirjoja. (Hänen seuraava kirjansa on aikuisten novellikokoelma Himokone). Kansa vaatii lisää Tallua!

Onko teillä, rakkaat lukijat, hyviä vinkkejä lasten ensimmäisiksi pitkiksi kirjoiksi? On kiva päästä lukemaan kaikki omat lapsuuden suosikit, mutta yhtä hauskaa olisi lukea uusia.

Pimppini on valloillaan

Hyvää naistenpäivää! Eilen ilmestyi antologiamme Pimppini on valloillaan, jossa käsittellään naisiin kohdistuvaa seksuaalista väkivaltaa. Mukana on 38 kirjoittajaa, tutkijoita, novellisteja ja runoilijoita. Tekijälista on tosi timanttinen! Mukana on kirjallisuutemme suuria nimiä ja nuoremman polven tähtiä. En rupea edes luettelemaan, koska sitten pitäisi luetella kaikki. Pimppikirjasta on syytä olla hyvillään, koska aihe on tärkeä ja monet tekstit aivan mahtavia. Mitenkään sietämättömän synkkää luettavaa teos ei ole. Monet jutut ovat vetäviä ja hauskojakin. (Minun novellini ei ole yhtään hauska, kerrankin niin.)

Antologian julkaisupäivänä Iltalehti antoi ymmärtää, että kirjan päätoimittaja Katja Kettu valehtelee häneen kohdistuneesta sieppausyrityksestä. Iltalehden toimittaja oli lähetetty julkaisupressiin esittämään syytöksiään ja piinaamaan Katjaa erittäin rumasti. Katja ei vastannut mitään, ja ymmärrän sen hyvin. Iltalehden lööppijulkisuus lietsoo juuri sellaista riepottelua, jota jokainen seksuaalisen väkivallan uhri pelkää kaikkein eniten. Omia vaikeita kokemuksia ei kukaan halua sosiaalipornoistaa.

Iltalehti mokasi nyt tosi raskaasti. Olen itsekin toimittaja, ja ymmärrän hyvin, että lehdistö ei ole, eikä missään nimessä saakaan olla, julkkisten pr-toimisto. Vapaa tiedonvälitys on äärettömän tärkeää ja hyvä toimittaja on tarpeen tullen ärhäkkä. Mutta tällainen alhainen vihjailu ja kiusaaminen on pelkästään väärin ja törkeää. Se ei palvele ketään, ei lukijoitakaan. Vihjailut ovat tietysti menneet osaan Iltalehden lukijakunnasta aivan täydestä. Netissä on nyt sellaisia juttuja, joista harkitsen tekeväni rikosilmoituksia. Niissä loukataan ja yllytetään väkivaltaan.

Peräänkuulutan Iltalehden vastuuta. Siellä tiedettiin aivan tarkasti mitä tällaisesta seuraisi. Lehteä tekevät ammatti-ihmiset ja he ymmärtävät hyvin kirkkaasti mitä naiselle ja hänen maineelleen tapahtuu tällaisten roskajuttujen seurauksena. Kukaan järkevä ihminen ei epäile, että kirjailija keksisi jutun päällekarkauksesta mainoskikkana.

Tämä oli erittäin hyvä keissi kuvaamaan sitä, miksi niin monet seksuaalisen väkivallan uhrit haluavat salata tapahtuneen. Siksipä tietenkin, etteivät moukat ja raakalaiset ala ilkkua ja häväistä ja syytellä, kun on jo valmiiksi paha mieli. Kiitos Iltalehti ja hyvää naistenpäivää, ääliöt. Tästä aiheesta on kirjoittanut blogeissaan kaksi Pimppikirjan muutakin kirjoittajaa: Laura Gustafsson jaEssi Tammimaa.

Iltalehden juttujen kirjoittajat ovat Jani Parkkari ja Risto Kunnas. Suosittelen että kirjailijat ja kustantajat laittavat heidät nyt ihan kylmän rauhallisesti mustalle listalle. He ovat erittäin todennäköisesti saaneet ohjeet esimiehiltään, ja lopullinen vastuu on tietysti lehden johdolla. Ihan kaikkeen ei tarvitse suostua, ei edes sellaisten ihmisten, joiden ammattiin liittyy julkisuus.

Tutkija Sari Näre sanoi julkaisupressissä mielenkiintoisen asian rikosten uhrin syyllistämistä, jolla on Suomessa erittäin vahva perinne. Hän sanoi, että asenteen juuria voi löytää historiasta, esimerkiksi kansalaissodasta. Kaikissa väkivalta- ja valtatilanteissa hahmotetaan, että eripuraiset henkilöt ovat jollakin tavoin tasaveroisia riitelijöitä.

"Riitaan tarvitaan aina kaksi" on jokaiselle tuttu lausahdus, vaikka tarkemmin ajatellen se ei sovi joka paikkaan. Jos nainen raiskataan, hän on itsekin siihen mukamas jotenkin osasyyllinen. Häpeän ja uhrin syyllisyyden (ja jonkinlaisen piilotetun "vahvuuden") tunne on tuttu varmaan monille väkivallan uhreille sukupuolesta riippumatta. Moni on kuullut läheisiltäänkin kommentin "Mutta mitäs sä itse teit?" Raiskauksissa uhrin syyllisyys voi ilmetä mitä kummallisimmista asioista, mm. siitä että on ollut väärässä paikassa, ei ole uskaltanut taistella vastaan, on järkyttynyt niin että ei ole toiminut viranomaisten kanssa loogisesti jne.

Silloin kun isompi tekee pahaa pienemmälle, tilanne ei ole tasaveroista riitelyä. Ja ihmisestä kyllä huomaa aivan selvästi milloin hän on halukas seksiin ja milloin ei.

Orvokki Leukaluu ja 20 ammattia

Olen ahkeroinut viime aikoina minikuunnelmasarjan parissa. Se koostuu 20 viiden minuutin osasta ja sen esittää.... tadaa.... Miitta Sorvali! Ohjelma alkaa 29.2. Radio Suomessa ja - ehkä, neuvottelut ovat kesken - Yle Puheessa. Kävin juttelemassa Uraradiosta, eli tästä kuunnelmasta, ja vaikka mistä muustakin Olga K:ssa eilisaamuna.

Kuunnelma on ollut yksi viime vuosien hauskimmista projekteista. Siinä oli hyvä yhdistelmä rajoituksia ja vapautta. Pituus oli standardoitu ja sisällöstä oli kaksi määräystä: kaikki 20 osaa pitäisi olla saman henkilön monologeja. Lisäksi niiden pitäisi olla hauskoja.

Mietin sisältöä pikkuhiljaa kesällä ja syksyllä. Halusin jonkin konkrettisen aiheen, jonka avulla kertojakin tulisi tutuksi. Mitä voisi olla 20?

Yhdessä vaiheessa ajattelin, että 20 hedelmää. (Se olisi voinut olla eräänlainen homage Oudolle Hohdolle ja maailman hedelmät vaarassa -sarjalle, suurelle esikuvalleni ja innoittajalleni). Mietimme asiaa vähän porukallakin kirjoittajapiirin kanssa: ehdotuksia olivat mm. 20 ruumiinosaa ja 20 syytä riisuutua.

Lopulta mieleeni tuli 20 ammattia. Olen aina ollut innostunut erilaisista töistä ja niihin liittyvistä mielikuvista ja identiteeteistä. Ja kirjoittamalla voi eläytyä esimerkiksi jalkahoitajan tai joulupukin elämään.

Ne, jotka ovat lukeneet novellikokoelmani Apatosauruksen maan, muistavat ehkä sellaisen karmivan tädin, joka kävi huutokaupoissa etsimässä ihmisnahkalamppuja. Ammatinvalintapsykologi Orvokki Leukaluu ei ole ihan täsmälleen tämä täti, koska hän on hulluudessaan laaja-alaisempi ja ilmeisesti myös sukurakkaampi, mutta jotakin yhtäläisyyttä heillä varmasti on. Orvokki Leukaluu siis esittelee erilaisia ammatteja ja vastaa kuulijoiden uraa koskeviin kysymyksiin.

Kirjoitin tekstit lopuvuodesta. Kirjoittaminen oli - en tiedä saisiko tätä sanoa - enimmäkseen vaivatonta ja nopeaa. Viisi minuttia puhetta on noin 4000 merkkiä tekstiä, ja sellainen tiivis muoto on kaikkein ominaisin add-päälleni. Monet kirjoittajat puhuvat tiivistämisen vaikeudesta, mutta minulla on päinvastainen ongelma. Minusta melkein kaikki ajatukseni mahtuvat yhdelle sivulle, monesti yhteen lauseeseen. Yksi sana on melkein aina parempi kuin kaksi. Olen juuri aloittelemassa romaania, ja minua pyörryttää kun ajattelen niitä 600 000 merkkiä, jotka siintävät horisontissa.

Osa Uraradion jaksoista on osuvampia kuin toiset, eiväkä kaikki tekstit ole omiin silmiin ihan napakymppejä (osa on!), mutta olen vilpittömän ihastuksissani lopputuloksesta. Jokainen jakso on kuuntelemisen arvoinen, kiitos Miitan ja ohjaaja Erja Mannon. Nauhoituspäivät olivat ihania! Miitta oli niin hyvä, että äänitarkkailijakin repeili tuon tuosta. Miitta puhalsi Orvokki Leukaluun henkilöön ihanan, oudon, karmivan, kolkon, sensuellin elämän, ja jokaisessa jaksossa saa kohdata hänet.

Pidän peukkua, että Uraradio menestyy, koska jos se ottaa tulta, teemme todennäköisesti toisetkin 20 osaa. Jos vain ehdin ja muistan, laitan tännekin linkit jaksoihin, kun ne tulevat Areenaan!

Kuinka kirjoitetaan romaani

Tänä syksynä opetan luovaa kirjoittamista useammassakin paikassa. Kurssit ovat keskenään erilaisia, mutta kaikissa on hauskinta (nimittäin minulle) se kun oppilaat lukevat tekstejään ääneen. Harjoitustyöt ovat monesti tosi kummallisia, koskettavia, pelottavia ja kauniita. Ne eivät ole (vielä) valmiita teoksia, mutta monesti juuri sellaiset rosoiset ajatukset ovat kaikkein kiinnostavimpia.

Eräs opiskelija lähetti minulle kirjoitustyöpajan jälkeen meiliä, jossa hän kysyi muutamaa juttua romaanin kirjoittamisesta. Hänen luvallaan (kiitos Anna!) laitan keskustelumme tännekin, jos täällä vaikka kävisi joku romaanin kirjoittamista kaavaileva lukija. Tämä jutustelu on täysin subjektiivista ja aika pintapuolistakin, joten tätä ei kannata lukea minään oppituntimuistiinpanona vaan yksittäisen kirjailijan näkemyksenä.

Kysymys: Kun kirjoitat kirjan, mistä tiedät missä kohtaa mitäkin tapahtuu? Onko olemassa jokin kaava? Käytätkö Post it-lappuja/muistivihkoa/aikajanaa konkretisoidaksesi tapahtumia, paikkoja ja aikoja? Päätätkö etukäteen, että romaaniin tulee esimerkiksi 12 lukua ja mikä on kunkin luvun pääjuonne vai kirjoitatko vain sattumanvaraisessa järjestyksessä jotakin, jonka sitten myöhemmin lajittelet oikeaan kohtaan?

Vastaus: Metodeita on varmaankin yhtä paljon kuin kirjailijoita, ja työtavat voivat vaihdella myös projektista toiseen. Mitään valmista kaavaa ei oikeastaan ole. Nyrkkisääntönä voisi pitää, että tekstistä pitäisi löytyä alku, keskikohta ja loppu. Klassinen, kolminäytöksinen tarinan kaava on monelle romaanille ihan toimiva rakenne. (Se menee näin: ensin esitellään alkutilanne ja henkilöt ja heidän ongelmansa. Sitten edetään yhä kasvavien konfliktien kautta huippukohtaan, jossa kirjan tematiikka tiivistyy ja juoni tulee huippukohtaansa. Sitten ollaankin lopussa, jossa on erilainen tilanne kuin alussa & päähenkilö on muuttunut sisäisesti.) Tällaisesta tarinan rakenteesta on todennäköisesti paljon esimerkkejä netissäkin ja varsinkin amerikkalaiset ovat kirjoittaneet hyllymetreittin romaaninkirjoitusoppaita, niistä voi löytää selkeyttäviä piirrustuksia.

Tein itse esikoisromaanini täysin ilman ennakkosuunnitelmaa, ja fiksasin rakennetta jälkikäteen. Aloitin alusta ja jatkoin kronologisesti kohti loppua. Tarinan jännite ja huippukohdat tulivat mukaan orgaanisesti ja luontevasti, mutta rehellisesti sanottuna kirja ei ole mikään juonenrakennuksen huippusaavutus. Kirjoittaminen ei ollut silloinkaan täysin sattumanvaraista, sillä pidin tarinan lankoja ja henkilöiden kohtaloita mielessäni ja tein kirjoittaessani niiden suhteen loogisia valintoja.

Toisen romaanini tein yhdessä Anne Leinosen kanssa, ja tällä kertaa suunnittelimme etukäteen henkilöt ja juonen. Kirjoitin suppeat muistiinpanot juonenkäänteistä ja merkitisin erillliselle lapulle mitä kussakin luvussa pitäisi tapahtua, mutta oikeastaan sellainen pienehkö tarina pysyi aika lailla itsestään päässä, kun sen kirjoitti suhteellisen lyhyen ajan sisällä. Ennakkosuunnitelmien suuret linjat pysyivät, mutta monet yksittäiset kohdat kyllä muutuivat, luvut vaihtoivat paikkaa jne jne.

Se, millaiset muistiinpanot tekee, on varmaan ihan makuasia. Mindmappeja, post-it-lappuja, tarinan rakennekaavioita, aikajanoja, kuvakollaaseja, mitä vaan mikä auttaa.

Kysymys: Mietitkö etukäteen kaikki henkilöt ja heidän ominaisuutensa (luonne, ulkonäkö, sosiaalinen asema jne) vai putkahtaako kirjaan henkilöitä, joita et aluksi ollut lainkaan kuvitellut mukaan?

Vastaus: Riippuu tilanteesta. Itselläni on ollut molempia tapauksia. Kannattaa olla tietysti tarkkana että henkilöitä ei putkahda liikaa tai turhaan. Jokaisella pitäisi olla jokin syy olla mukana tarinassa. Jokaisen pitäisi olla kiinnostava ja jollakin tavoin merkittävä kokonaisuuden kannalta.

Kysymys: Kuinka paljon "raakamateriaalia" esim. yksi kirjan lopullinen sivu vaatii - kirjoitatko vaikkapa Julia Cameronin aamusivujen tapaan pitkät pätkät ensin vain jotain, josta sitten muokkausvaiheessa karsit suuren osan pois ja kenties muutamasta lauseesta pääset uuteen kirjoittamisen alkuun, josta muodostuu lopullinen sivukokonaisuus vai saatko suoraan aikaiseksi suurinpiirtein sellaisen sivun kuin olit ajatellut?

Vastaus: Riippuu tilanteesta. Joskus (aika harvoin) pienet sana- ja lausetason korjailut riittävät. Useammin raakamateriaali on jonkinlainen kehikko, jonka sisällä teen suuriakin muutoksia. Joskus tekstissä ei ole mitään kiinnostavaa, ja silloin hylkään sen kokonaan.

Kysymys: Onko kirjan loppuratkaisu koskaan muuttunut matkan varrella, ts. kirja päättynyt aivan eri tavalla kuin alunperin ajattelit?

Tähän mennessä ei, mutta sekin on aivan sallittua ja joskus se voi olla aiheellistakin. Kirjoitan parasta aikaa tarinaa, jossa oli alun perin tarkoitus, että nainen jättää lopussa miehensä ja lähtee ratsastamaan auringonlaskuun tyyliin Lucky Luke, mutta nyt hän onkin päättänyt pitää miehensä ja ratsastaa silti auringonlaskuun. Toisaalta rakkausjuttu on vain sivujuoni, ja tuntuu ettei tarinan tunnelma kokonaisuudessaan muutu kovin paljon.

Useimmiten käsikirjoitus kirjoitetaan joka tapauksessa monta kertaa uudestaan, joten viime kädessä on ihan makuasia missä vaiheessa korjaa minkäkin osasen. Monille kirjoittajille tarkat ennakkosuunnitelmat ovat suureksi avuksi, toisaalta moni on myös sitä mieltä, että tarina saa villiintyä ihan rauhassa matkan varrella.

Taiteesta ja viihteestä ja hopeatiukusista

Päivän epistolassa taide ja viihde. Voiko niitä, ja kannattaako niitä, erottaa toisistaan? Toisen viihde on toisen taidetta ja toisinpäin, veteen piirretty viiva, blaa blaa. Mitä te olette mieltä?

Itse erotan taiteen ja viihteen aivan selvästi. Tarvitsen kumpaakin ja kummallakin on tehtävä maailmassa. En välttämättä mieti lukiessani olenko taiteen vai viihteen äärellä, mutta kirjoittaessa huomaa aina kummasta on kysymys.

Viihteen kirjoittaminen on paljon vaikeampaa. Viihteessä on paljon sääntöjä, joita pitää osata noudattaa, mutta sellaisella tavalla että lukija ei huomaa sitä, ainakaan kovin paljon. Jos viihteen merkkipoijut näkyvät, tulos on banaali, ja kukaan ei pidä siitä. Toisaalta viihteen kirjoittaminen on vähän tasaisempaa, prosessi on luotettavampi ja lopputuloksena useammin käyttökelpoista tekstiä.

Taide on maanisimmassa luomisvaiheessa (ensimmäisen käsikirjoitusversion vaiheessa) paljon helpompaa, koska siinä ei tarvitse eikä edes voi ajatella sääntöjä tai mitään muutakaan. Kirjoittaminen on silloin pelkkää avautumista ja antautumista alitajunnalle ja omalle sisäiselle rytmille (sekä universumin laululle ja keijukaisten hopeatiukusille.) Vaikeus on se, että prosessi ei ole oikein omissa hyppysissä eikä lopputuloksesta ei ole minkäänlaisia takeita. Ja lisäksi tämä antautuminen on tietysti hyvin pelottavaa.

Näitä on vähän vaikea sanallistaa. Tietysti kaikenlaisessa kirjoittamisessa on paljon yhtäläisyyksiä, ja lopulta kirjoittaminen on aina puurtamista ja yksityiskohtien hiomista, pelkkiä sanoja, joita pitää sommitella halutun vaikutelman välittämiseksi. Se on aina pedanttia ja asiallista väkertämistä.

Kommenttilaatikossa Tirlittan kysyi voisinko kertoa yhteiskirjoittamisesta ja miten välttää mahdollisia sudenkuoppia. Tässä seuraa nyt kaksi videota, jotka kertovat Rautasydämestä ja valottavan asiaa. Niissä Jan Erola haastattelee Annea ja minua. Kaiken kaikkiaan sanoisin, että sudenkuopat vältetään sopivalla yhdistelmällä joustavuutta ja päättäväisyyttä.



Tässä Anne kertoo, että on joskus jopa käynyt oikeassa rautakaupassa:



Kysykää kommenttilaatikossa jos jokin asia kiinnostaa! Kerron mielelläni lisää, ja niin varmasti Annekin. Olemme myös tavattavissa Helsingin kirjamessuilla 27. -30. lokakuuta.