Vietän nykyisin päiväni enimmäkseen pienehkössä huoneessa 3 ja 1-vuotiaan kanssa. Tilanne asettaa suuria laatuvaatimuksia kirjallisuudelle.
Mitään kunnollista ei kannata yrittää lukea. Siitä seuraisi vain järkyttävä vitutus. Jos virke on pitkä, sitä ei pääse koskaan kerralla loppuun, ja jos kirja herättää jonkin tunteen tai ajatuksen, sitä ei ehdi käsitellä mielessään. Lukeminen keskeytyy yleensä kymmenen sekunnin sisällä. Jos lukurauha kestää kerrallaan useita minuutteja, alan epäillä että lapset ovat tuhoamassa kiinteistöä ja joudun keskeyttämään tarkistaakseni asian.
Yhdellä silmällä luettavien kirjojen laatuvaatimukset ovat nämä:
a) kirjan pitää olla jollakin tavalla mukava, kiinnostava, jännä tai hauska ja siinä pitää olla hyvä, eteenpäinvievä poljento tai juoni, niin että sen pariin tulee aina vain palanneeksi
b) lauseiden pitää olla lyhyitä ja kielen loogista ja yksinkertaista
c) kirja ei saa sisältää syvällisiä tai vaikeasti omaksuttavia ajatuksia
d) kirja ei saa olla missään nimessä kovin hyvä, koska silloin tunnen halua keskittyä siihen (huomaan joskus, että jos alan tosissani pitää jostain kirjasta, suljen sen heti ja jatkan vasta kun lapset nukkuvat)
Lehtiteksti, elämäkerrat ja simppelit tietokirjat toimivat hyvin. Kaunokirjallisuus on hankalampaa, koska sen pitäisi olla tavallaan hyvää, mutta sitten ei kuitenkaan liian hyvää.
Tällä hetkellä luen John Croganin kirjaa nimeltä Marley ja minä, ja se kertoo laimeahkosti, mutta tavallaan ihan kivasti labradorinnoutajan ja sen omistajien elämästä. Olen lukenut myös Karen Marie Mooningia, Marian Keyesiä, Holly Blackia, Helen Fieldingiä, Charlaine Harrisia ja joskus, kun univelka on aivan mieletön, olen lukenut Nora Robertsia. (En tajua miksi paljastan tällaista internetissä. Saatan kuulla korvissani kuinka auktoriteettini Imagen kirjakolumnistina murenee.) Myös Stephen King, Josephine Tey ja Quentin Patrick toimivat, ja monet muutkin, mutta nämä tulivat ensinnä mieleen. Luin vähän aikaa sitten Robert Harrisin Haamukirjoittajaa, mutta tykkäsin siitä niin paljon, että säästin sen iltalukemiseksi rauhallisempiin hetkiin.
Tämä kaikki saattaa kuulostaa jostakin kirjanystävästä hirvittävältä kirjallisuuden alentamiselta ja pyhäinhäväistykseltä. Miksi lukea kirjoja, jos ei pidä niistä? No. Asiahan on niin, että mielummin luen jotain kuin en mitään. Luulen, että käytän kirjoja nyt vähän samaan tapaan kuin jotkut telkkaria. Siis sillä tavoin, että kirja on yleensä kotona auki, ja vilkuilen sitä vähän muiden hommien ohessa. Ja iltaisin luen pelkästään timantinkovia, älyllisiä klassikoita. TIETYSTI.
Jos joku osaa suositella simppeleitä ja hyviä, mutta ei liian hyviä kirjoja, niin vinkit olisivat hyvin tervetulleita!
lauantai 30. tammikuuta 2010
perjantai 22. tammikuuta 2010
It's alive...!
Tervehdin teitä, arvoisat Sokeripalan lukijat. Jos teitä enää on. Pahoittelen hiljaisuutta.
Olen ollut kiireinen kirjoittamisen ja elämän kanssa ja Sokeripala on jäänyt paitsioon. Pian alkoikin jo tuntua siltä, että tänne olisi niin paljon kiintoisaa raportoitavaa, että postauksesta tulisi kilometrin pituinen. Kuka sellaista jakasaisi lukea? Ja sitäpaitsi minun piti laittaa tiskit koneeseen ja kirjoittaa novellikokoelma. Ja bloggaamiskynnys vain kasvoi.
Mutta nyt aion jatkaa niin kuin ei mitään.
Ja sen sijaan että rasittaisin teitä kilometrin pituisella raportilla urastani kirjaillisuuden säkenöivällä alppipolulla, kirjoitan lyhyesti tilaustöistä ja vuorovaikuuteisuudesta.
Kirjoittajapiirini tapasi hiljattain Tampereella, ja Leinosen Anne kertoi eräästä kirjailijaystävästään (en ole ihan varma haluaisiko hän, että kerron hänen nimensä internetissä, joten en kerro - voit paljastaa itsesi jos satut lukemaan tämän ja haluat.) Hän oli mennyt kustantamoonsa ja esitellyt kymmenen ideaa ja pyytänyt kustantajaa valitsemaan sen mistä he haluavat romaanin. Kustannustoimittaja oli valinnut ja kirjailija oli ruvennut hommiin.
Tämä anekdootti jakoi kirjoittajapiirimme mielipiteitä. Osan mielestä se kuulosti kätevältä tavalta aloittaa romaani. Osan mielestä ei. Rupesimme sitten puhumaan Mike Pohjolasta, joka kehittää vuorovaikutteisista kirjaa, jossa lukijat voivat päättää kesken matkaa mihin tarina vie. Osa kirjoittajapiiristämme tuumi että viimeistään silloin taiteilijuus ja kaunokirjallisuuden kirjoittamisen keskeinen idea kärsii. Minusta ideassa saattaa olla kyllä puolensakin.
Mitähän te hyvät Sokeripalan lukijat (olettaen että teitä enää on) olette mieltä tämän tapaisista taiteellisen työn rajoista?
Olen ollut kiireinen kirjoittamisen ja elämän kanssa ja Sokeripala on jäänyt paitsioon. Pian alkoikin jo tuntua siltä, että tänne olisi niin paljon kiintoisaa raportoitavaa, että postauksesta tulisi kilometrin pituinen. Kuka sellaista jakasaisi lukea? Ja sitäpaitsi minun piti laittaa tiskit koneeseen ja kirjoittaa novellikokoelma. Ja bloggaamiskynnys vain kasvoi.
Mutta nyt aion jatkaa niin kuin ei mitään.
Ja sen sijaan että rasittaisin teitä kilometrin pituisella raportilla urastani kirjaillisuuden säkenöivällä alppipolulla, kirjoitan lyhyesti tilaustöistä ja vuorovaikuuteisuudesta.
Kirjoittajapiirini tapasi hiljattain Tampereella, ja Leinosen Anne kertoi eräästä kirjailijaystävästään (en ole ihan varma haluaisiko hän, että kerron hänen nimensä internetissä, joten en kerro - voit paljastaa itsesi jos satut lukemaan tämän ja haluat.) Hän oli mennyt kustantamoonsa ja esitellyt kymmenen ideaa ja pyytänyt kustantajaa valitsemaan sen mistä he haluavat romaanin. Kustannustoimittaja oli valinnut ja kirjailija oli ruvennut hommiin.
Tämä anekdootti jakoi kirjoittajapiirimme mielipiteitä. Osan mielestä se kuulosti kätevältä tavalta aloittaa romaani. Osan mielestä ei. Rupesimme sitten puhumaan Mike Pohjolasta, joka kehittää vuorovaikutteisista kirjaa, jossa lukijat voivat päättää kesken matkaa mihin tarina vie. Osa kirjoittajapiiristämme tuumi että viimeistään silloin taiteilijuus ja kaunokirjallisuuden kirjoittamisen keskeinen idea kärsii. Minusta ideassa saattaa olla kyllä puolensakin.
Mitähän te hyvät Sokeripalan lukijat (olettaen että teitä enää on) olette mieltä tämän tapaisista taiteellisen työn rajoista?
perjantai 30. lokakuuta 2009
Työrauha
Olen taas naputellut savu päästä nousten kaiket vapaahetkeni ja nyt naisia miellyttävä tarina on valmis ja lähetetty tilaajalle. Siinä on villihevosia, pahoja kakkuja ja komea karjapaimen. Vampyyreita en valitettavasti saanut sopimaan.
Apatosauruksen maa on ollut hieman vastatuulessa ja julkaisuajankohta on edelleen vähän epäselvä. Kyllä se kaiken järjen mukaan melko pian saatetaan kansiin, mutta parempi, etten sano enempää ennen kuin sydänveri, jolla kustannussopimukset allekirjoitetaan, on kokonaan kuivunut.
Tekeillä on taas yksi tyttöjen novelli, jossa ei saa esiintyä alkoholia eikä eksplisiittistä seksiä, ja pari kiinnostavaa antologiaprojektia.
Eräs ystävällinen toimittaja kysyi minulta alkuviikosta tuntuuko minusta WSOY:n kirjailijana, että minulla ei ole työrauhaa. No, minullahan ei ole työrauhan häntääkään, koska olen mennyt lisääntymään, mutta sehän ei ole millään tavalla kustantajani syy. Vakavasti puhuttuna tästä WSOY:n hässäkästä haluaisin sanoa vain sen, että yksi argumentti julkisessa keskustelussa on ollut tosi tyhmä. Nimittäin se, että Sofi Oksasella ei ole oikeutta rääpöstellä kirjailijoiden ongelmia, koska on itse niin menestynyt, kiitos Södikan. Oksanen on menestynyt pääasiassa oman työnsä ansoista ja toisekseen on ihailtavaa että menestynyt kirjailija pitää pienempienkin puolta.
Käytännössä, kustantajasta riippumatta, kustannusmaailma on melkoisen höhlä paikka kirjailijan kannalta. Bisnes toimii läpi talouden nousu- ja laskukaudet sellaisella logiikalla, jossa kustantajat ja kirjakauppiaat onnistuvat tekemään rahaa, mutta kirjailijat eivät. Raha ei ole tietenkään useimmille kirjailijoille tärkein motivaattori, ja vain hyvin harvat ja rohkeat uskaltavat jättää toimeentulonsa pelkän luovan kirjoittamisen varaan. Mutta kaikille kirjailijoille on tärkeää, että kirja löytää lukijansa. Itselläni on käynyt onnellisesti, koska Lihis löysi yleisönsä ja liikkuu edelleen, mutta monet hyvät kirjat jäävät pimentoon. Ne julkaistaan aivan kuin tyhjyyteen. Jonkin ajan kuluttua kustantaja ilmoittaa, että kirjailija voi itse ostaa painoksen tai sitten kirja menee Kirjatorien alennuslaarien kautta paperinkeräykseen.
Apatosauruksen maa on ollut hieman vastatuulessa ja julkaisuajankohta on edelleen vähän epäselvä. Kyllä se kaiken järjen mukaan melko pian saatetaan kansiin, mutta parempi, etten sano enempää ennen kuin sydänveri, jolla kustannussopimukset allekirjoitetaan, on kokonaan kuivunut.
Tekeillä on taas yksi tyttöjen novelli, jossa ei saa esiintyä alkoholia eikä eksplisiittistä seksiä, ja pari kiinnostavaa antologiaprojektia.
Eräs ystävällinen toimittaja kysyi minulta alkuviikosta tuntuuko minusta WSOY:n kirjailijana, että minulla ei ole työrauhaa. No, minullahan ei ole työrauhan häntääkään, koska olen mennyt lisääntymään, mutta sehän ei ole millään tavalla kustantajani syy. Vakavasti puhuttuna tästä WSOY:n hässäkästä haluaisin sanoa vain sen, että yksi argumentti julkisessa keskustelussa on ollut tosi tyhmä. Nimittäin se, että Sofi Oksasella ei ole oikeutta rääpöstellä kirjailijoiden ongelmia, koska on itse niin menestynyt, kiitos Södikan. Oksanen on menestynyt pääasiassa oman työnsä ansoista ja toisekseen on ihailtavaa että menestynyt kirjailija pitää pienempienkin puolta.
Käytännössä, kustantajasta riippumatta, kustannusmaailma on melkoisen höhlä paikka kirjailijan kannalta. Bisnes toimii läpi talouden nousu- ja laskukaudet sellaisella logiikalla, jossa kustantajat ja kirjakauppiaat onnistuvat tekemään rahaa, mutta kirjailijat eivät. Raha ei ole tietenkään useimmille kirjailijoille tärkein motivaattori, ja vain hyvin harvat ja rohkeat uskaltavat jättää toimeentulonsa pelkän luovan kirjoittamisen varaan. Mutta kaikille kirjailijoille on tärkeää, että kirja löytää lukijansa. Itselläni on käynyt onnellisesti, koska Lihis löysi yleisönsä ja liikkuu edelleen, mutta monet hyvät kirjat jäävät pimentoon. Ne julkaistaan aivan kuin tyhjyyteen. Jonkin ajan kuluttua kustantaja ilmoittaa, että kirjailija voi itse ostaa painoksen tai sitten kirja menee Kirjatorien alennuslaarien kautta paperinkeräykseen.
tiistai 22. syyskuuta 2009
Tuhansien zombien maa
Pieni kaupallinen tiedote:
Elävää lihaa himoavat kalmot ovat nousseet haudasta ja aloittavat Suomen valloituksen!
Ensimmäinen suomalainen zombitarinoiden kokoelma kokoaa yhteen sellaisia kirjoittajia kuin Miina Supinen, Mike Pohjola, Harri Erkki, Petri Salin ja Jussi Katajala. Tiedossa on perinteistä zombimenoa, mutta myös ärhäkkää poliittista satiiria ja epäsovinnaista irrottelua!
Tämä oli juuri ilmestyneen Tuhansien zombien maa -antologian takakansiteksti. Kustantaja on Turbator ja toimittaja Juri Nummelin. Muut kirjoittajat ovat Petri Laine, Rimma Erkko, Heikki Nevala, Jesse Kartes, Johannes Sohlman ja Tuomas Saloranta. Kannen kuva on Mika Myyryn.
Minulta on mukana pieni novelli nimeltä Miten se ihmisen tappaa. Se on ilmestynyt aikoinaan Usvassa ja sen voi lukea myös täältä. Kirjoitin sen jo vuosia sitten, ennen kuin olin aloittanut esikoisromaanini tekemistä. Novellin zombius taitaa olla vähän katsojan silmässä, siinä edes yritetä syödä kenekään aivoja. Muut kirjoittajat laittavat sitten veripalttuakin pöytään!
Elävää lihaa himoavat kalmot ovat nousseet haudasta ja aloittavat Suomen valloituksen!
Ensimmäinen suomalainen zombitarinoiden kokoelma kokoaa yhteen sellaisia kirjoittajia kuin Miina Supinen, Mike Pohjola, Harri Erkki, Petri Salin ja Jussi Katajala. Tiedossa on perinteistä zombimenoa, mutta myös ärhäkkää poliittista satiiria ja epäsovinnaista irrottelua!
Tämä oli juuri ilmestyneen Tuhansien zombien maa -antologian takakansiteksti. Kustantaja on Turbator ja toimittaja Juri Nummelin. Muut kirjoittajat ovat Petri Laine, Rimma Erkko, Heikki Nevala, Jesse Kartes, Johannes Sohlman ja Tuomas Saloranta. Kannen kuva on Mika Myyryn.
Minulta on mukana pieni novelli nimeltä Miten se ihmisen tappaa. Se on ilmestynyt aikoinaan Usvassa ja sen voi lukea myös täältä. Kirjoitin sen jo vuosia sitten, ennen kuin olin aloittanut esikoisromaanini tekemistä. Novellin zombius taitaa olla vähän katsojan silmässä, siinä edes yritetä syödä kenekään aivoja. Muut kirjoittajat laittavat sitten veripalttuakin pöytään!
torstai 6. elokuuta 2009
Saurus vs. rotta
Olen pähkäillyt koko kesän uuden lyhytproosakirjani nimeä. Kirja ilmestyy vasta joskus ensi maaliskuussa tai huhtikuussa, mutta markkinointisyistä sillä pitää olla nimi jo nyt. Nimien etsiskely on minusta yleensä hauskaa ja kiehtovaa, mutta tällä kertaa se on ollut vaikeaa, koska itse kirja on vasta puolitekoinen.
Kirjasta tulee nyt sitten Apatosauruksen maa. Kuulitte sen esimmäiseksi täältä ettekä Kirjasanomista! Olin jo päättänyt ja runnonut läpi ajatuksen, että kirjasta tulisi Oma rotta. Mutta päivää ennen katalogin painoon menoa lähdin juomaan kuohuviiniä lyyriikko- ja prosaistikuntamme creme de la cremen kanssa. Creme de la creme oli yksimielisesti ja painokkaasti sitä mieltä, että nimiehdokkaiden first runner up - Apatosauruksen maa - on paljon parempi kuin Oma rotta.
Kotona kysyin vielä läheisiltä ja muusilta mielipidettä ja hekin olivat sauruksen puolella. Totesin, että Rotta oli kai sitten se kuuluisa darling, joka pitää tappaa. Apatosauruksen maa kuvaa kieltämättä paremmin kirjan sisältöä, tunnelmaa ja (siinä toivon mukaan olevaa) outoa kauneutta. Myönnän sen itsekin, ja olen nyt hyvin tyytyväinen.
Mitkä teistä, hyvät tätä postausta lukevat henkilöt, ovat hienoja kirjan nimiä? Minusta hyviä nimiä ovat mm: "Säkenöivät päivät" ja "Have Spacesuit, Will Travel". Nämä tulivat nyt mieleeni, koska kumpikin kirjoista on lukulistallani. Ensimmäinen siksi että se on tiettävästi hyvä, toinen siksi, että George R. R. Martin kertoi Finnconissa, että melkein jokainen hänen sukupolvensa sf/f-kirjailijoista on saanut alkuperäisen innostuksensa juuri siitä nuortenkirjasta.
Kirjasta tulee nyt sitten Apatosauruksen maa. Kuulitte sen esimmäiseksi täältä ettekä Kirjasanomista! Olin jo päättänyt ja runnonut läpi ajatuksen, että kirjasta tulisi Oma rotta. Mutta päivää ennen katalogin painoon menoa lähdin juomaan kuohuviiniä lyyriikko- ja prosaistikuntamme creme de la cremen kanssa. Creme de la creme oli yksimielisesti ja painokkaasti sitä mieltä, että nimiehdokkaiden first runner up - Apatosauruksen maa - on paljon parempi kuin Oma rotta.
Kotona kysyin vielä läheisiltä ja muusilta mielipidettä ja hekin olivat sauruksen puolella. Totesin, että Rotta oli kai sitten se kuuluisa darling, joka pitää tappaa. Apatosauruksen maa kuvaa kieltämättä paremmin kirjan sisältöä, tunnelmaa ja (siinä toivon mukaan olevaa) outoa kauneutta. Myönnän sen itsekin, ja olen nyt hyvin tyytyväinen.
Mitkä teistä, hyvät tätä postausta lukevat henkilöt, ovat hienoja kirjan nimiä? Minusta hyviä nimiä ovat mm: "Säkenöivät päivät" ja "Have Spacesuit, Will Travel". Nämä tulivat nyt mieleeni, koska kumpikin kirjoista on lukulistallani. Ensimmäinen siksi että se on tiettävästi hyvä, toinen siksi, että George R. R. Martin kertoi Finnconissa, että melkein jokainen hänen sukupolvensa sf/f-kirjailijoista on saanut alkuperäisen innostuksensa juuri siitä nuortenkirjasta.
tiistai 30. kesäkuuta 2009
Kesäisiä tapahtumia
Viime viikonloppuna osallistuin kirjoittajapiirimme tapaamiseen Leinosen Annella. Oli hauskaa ja inspiroivaa. Julkaisemattomien käsikirjoitusten lukeminen on aina kivaa. Kirjat ovat silloin vielä villejä ja vapaita, ja niissä on kiehtovia rönsyjä ja höpinöitä. Vaikka kyllähän ne tietysti paranevat aina uudelleenkirjoittamisella.
Olen saanut etuoikeuden lukea etukäteen myös Tuuve Aron romaanin nimeltä Yöstä Aamuun. Se ilmestyy syyskuussa ja on viekas, vähäeleisen hauska ja omalaatuinen.
Kansien välistä olen lukenut Jules Barbey d'Aurevillyn ja Antti Nylénin teoksen Dandyismistä ja George Brummellista. Tuntui kuin olisi lukenut jostain marsilaisen elämästä.
Kirjoittamani novelli on nyt ilmestynyt Miss Mixissä. Se on kauhuromanttinen tarina, jossa kuutamo paistaa mielisairaalan kaltereiden takaa ja vangittu neito kaipaa mystistä rakastajaansa. Kuvitukseksi on valittu ilmeisesti kaksi Sabrinan Boys, boys, boys -videon extraa, joista toinen on krapulassa ja toinen irstailee vielä kännissä. Go figure.
Siinä nämä viimeaikaiset kirjalliset tapahtumat.
Ilmeisesti edellisen postaukseni guruilu oli liian törkeää hybristelyä, koska kirjoittamisen jumalat ovat lyönteet minut maahan. En ole kirjoittanut mitään käyttökelpoista varmaan kuukauteen. Toivon, että olen nyt tarpeeksi nöyrtynyt, koska deadlinet häämöttävät horisontissa.
Olen saanut etuoikeuden lukea etukäteen myös Tuuve Aron romaanin nimeltä Yöstä Aamuun. Se ilmestyy syyskuussa ja on viekas, vähäeleisen hauska ja omalaatuinen.
Kansien välistä olen lukenut Jules Barbey d'Aurevillyn ja Antti Nylénin teoksen Dandyismistä ja George Brummellista. Tuntui kuin olisi lukenut jostain marsilaisen elämästä.
Kirjoittamani novelli on nyt ilmestynyt Miss Mixissä. Se on kauhuromanttinen tarina, jossa kuutamo paistaa mielisairaalan kaltereiden takaa ja vangittu neito kaipaa mystistä rakastajaansa. Kuvitukseksi on valittu ilmeisesti kaksi Sabrinan Boys, boys, boys -videon extraa, joista toinen on krapulassa ja toinen irstailee vielä kännissä. Go figure.
Siinä nämä viimeaikaiset kirjalliset tapahtumat.
Ilmeisesti edellisen postaukseni guruilu oli liian törkeää hybristelyä, koska kirjoittamisen jumalat ovat lyönteet minut maahan. En ole kirjoittanut mitään käyttökelpoista varmaan kuukauteen. Toivon, että olen nyt tarpeeksi nöyrtynyt, koska deadlinet häämöttävät horisontissa.
tiistai 19. toukokuuta 2009
Motivaatiopuheenvuoro tuleville kirjailijoille
Kommenttiosastolla Sanna kysyi kantaani kahteen wannabe-kirjailijan ongelmaan ja käytän nyt tilaisuutta esiintyä guruna ja kertoa ratkaisut. Nyt lähtee:
1) Mitä tehdä kun ei ikinä jaksaisi oikeasti istua kirjoittamaan?
Käytännössä kukaan ei koskaan halua istua kirjoittamaan. Olen kuullut vain yhdestä kirjailijasta, joka haluaa, ja luulen, että hänkin valehtelee.
Tämä on sellainen vaihe, jossa moni wannabe-kirjailija hyytyy, koska paitsi että ei jaksaisi kirjoittaa, saattaa myös luulla, että palava hingun puute on merkki siitä, että ei ole pohjimmiltaan kirjailijaluonne. Asia ei ole kuitenkaan niin. Kirjoittaminen, jonka tuloksena on jonkinlaisia teoksia, vaatii kieltämättä hyvin paljon sitkeyttä, mutta pitkäjännitteisyyttäkin oppii harjoittelemalla.
Tärkeintä on se, ettei ikinä raivaa kokonaisia päiviä saati elämänvaiheita kirjoittamista varten. Silloin tuloksena on nolla sivua tekstiä ja massiivinen itseinhon alho. Kirjoittamisrutiinin saa alkuun (ja kirjat valmiiksi) kun tekee ryhtymiskynnyksestä mahdollisimman matalan.
Jos itseltäni on rutiini kadoksissa tai olen väsynyt tai kiireinen, päätän kirjoittaa vain 15 minuuttia päivässä. Kirjoitan jotain hölynpölyä, esim. tilitän katkeria tuntojani maailmasta ja kanssaihmistäni. Jos olen ihan tööt, päätän kirjoittaa vain kaksi virkettä illassa. Sen verran jaksaa, vaikka olisi kuinka kyllästynyt raapusteluunsa ja haluaisi tai pitäisi tehdä jotain muuta. Usein, jos on aikaa, tulee kirjoitettua pidempään kuin se vartti ja joskus syntyy jotain ansiokastakin.
Tärkeintä on, että kirjoittaa usein. Laadusta tai aiheesta ei ole niin väliksi, kunhan vaan kirjoittaa. Melko pian hommasta tulee rutiini josta jopa nauttii, ja sisältökin siitä kohenee. Jos joka päivä kirjoittaa joka tapauksessa, pian alkaa tuntua siltä, että siinähän voi samalla vaivalla kirjoittaa jotain kivaakin.
2.) Kun alkaa miettiä omaa aihettaan, tajuaa, että siitä on jo kirjoitettu ja mitä pidemmälle miettii, ajattelee, että en mä kuitenkaan mitään osaa.
Aiheesta ei kannata angstata yhtään. Jos kirjoittaa sellaista mikä itseä kiinnostaa, on enemmän kuin mahdollista että se kiinnostaa lukijoitakin. Kuluneet aiheet ovat kuluneita siksi, että ihmisistä on niin ihanaa kelata niitä aina vaan. Jos kirjoittaa rehellisesti omalla tavallaan, käsittelytavasta tulee väistämättä yksilöllinen ja mielenkiintoinen.
Se tunne, että ei osaa, on wannabe-kirjailijan itsetunto-ongelma eikä liity kirjalliseen lahjakkuuteen tai mihinkään muuhunkaan reaalimaailman asiaan millään tavalla. Huonouden tunne ja tekstin laatu eivät ole korrelaatiossa keskenään. Moni paska kirjoittaja pitää itseään hyvänä ja hyvä kirjoittaja paskana. (Ja joskus joku paska pitää itseään paskana ja hyvä hyvänä - kuten sanottu, ei mitään korrelaatiota.)
Huonouden tunteeseen ei auta mikään muu kuin se, että tietoisella päätöksellä kieltäytyy välittämästä siitä. Jos kirjoittaa urheasti oman lahjattomuutensa läpi ja tekee parhaansa vaivojaan säätelemättä, ja sitten saa teoksensa valmiiksi, on suuri moraalinen voittaja joka tapauksessa. Se on se voiton hetki! Sen jälkeen voi miettiä jos haluaa, että onko kirja nyt hyvä vai huono ja mitä sille kannattaa tehdä. On mahdollista, että se on hyvä, mutta sitä ei voi mitenkään tietää ennen kuin on kirjoittanut sen. Ja jos se on huono, voi kirjoittaa uuden.
1) Mitä tehdä kun ei ikinä jaksaisi oikeasti istua kirjoittamaan?
Käytännössä kukaan ei koskaan halua istua kirjoittamaan. Olen kuullut vain yhdestä kirjailijasta, joka haluaa, ja luulen, että hänkin valehtelee.
Tämä on sellainen vaihe, jossa moni wannabe-kirjailija hyytyy, koska paitsi että ei jaksaisi kirjoittaa, saattaa myös luulla, että palava hingun puute on merkki siitä, että ei ole pohjimmiltaan kirjailijaluonne. Asia ei ole kuitenkaan niin. Kirjoittaminen, jonka tuloksena on jonkinlaisia teoksia, vaatii kieltämättä hyvin paljon sitkeyttä, mutta pitkäjännitteisyyttäkin oppii harjoittelemalla.
Tärkeintä on se, ettei ikinä raivaa kokonaisia päiviä saati elämänvaiheita kirjoittamista varten. Silloin tuloksena on nolla sivua tekstiä ja massiivinen itseinhon alho. Kirjoittamisrutiinin saa alkuun (ja kirjat valmiiksi) kun tekee ryhtymiskynnyksestä mahdollisimman matalan.
Jos itseltäni on rutiini kadoksissa tai olen väsynyt tai kiireinen, päätän kirjoittaa vain 15 minuuttia päivässä. Kirjoitan jotain hölynpölyä, esim. tilitän katkeria tuntojani maailmasta ja kanssaihmistäni. Jos olen ihan tööt, päätän kirjoittaa vain kaksi virkettä illassa. Sen verran jaksaa, vaikka olisi kuinka kyllästynyt raapusteluunsa ja haluaisi tai pitäisi tehdä jotain muuta. Usein, jos on aikaa, tulee kirjoitettua pidempään kuin se vartti ja joskus syntyy jotain ansiokastakin.
Tärkeintä on, että kirjoittaa usein. Laadusta tai aiheesta ei ole niin väliksi, kunhan vaan kirjoittaa. Melko pian hommasta tulee rutiini josta jopa nauttii, ja sisältökin siitä kohenee. Jos joka päivä kirjoittaa joka tapauksessa, pian alkaa tuntua siltä, että siinähän voi samalla vaivalla kirjoittaa jotain kivaakin.
2.) Kun alkaa miettiä omaa aihettaan, tajuaa, että siitä on jo kirjoitettu ja mitä pidemmälle miettii, ajattelee, että en mä kuitenkaan mitään osaa.
Aiheesta ei kannata angstata yhtään. Jos kirjoittaa sellaista mikä itseä kiinnostaa, on enemmän kuin mahdollista että se kiinnostaa lukijoitakin. Kuluneet aiheet ovat kuluneita siksi, että ihmisistä on niin ihanaa kelata niitä aina vaan. Jos kirjoittaa rehellisesti omalla tavallaan, käsittelytavasta tulee väistämättä yksilöllinen ja mielenkiintoinen.
Se tunne, että ei osaa, on wannabe-kirjailijan itsetunto-ongelma eikä liity kirjalliseen lahjakkuuteen tai mihinkään muuhunkaan reaalimaailman asiaan millään tavalla. Huonouden tunne ja tekstin laatu eivät ole korrelaatiossa keskenään. Moni paska kirjoittaja pitää itseään hyvänä ja hyvä kirjoittaja paskana. (Ja joskus joku paska pitää itseään paskana ja hyvä hyvänä - kuten sanottu, ei mitään korrelaatiota.)
Huonouden tunteeseen ei auta mikään muu kuin se, että tietoisella päätöksellä kieltäytyy välittämästä siitä. Jos kirjoittaa urheasti oman lahjattomuutensa läpi ja tekee parhaansa vaivojaan säätelemättä, ja sitten saa teoksensa valmiiksi, on suuri moraalinen voittaja joka tapauksessa. Se on se voiton hetki! Sen jälkeen voi miettiä jos haluaa, että onko kirja nyt hyvä vai huono ja mitä sille kannattaa tehdä. On mahdollista, että se on hyvä, mutta sitä ei voi mitenkään tietää ennen kuin on kirjoittanut sen. Ja jos se on huono, voi kirjoittaa uuden.
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)