Olin eilen runoilijoista, lapsista ja rasistisesta koirasta koostuvassa seurueessa kiertämässä Töölönlahtea ja Sinikka Vuola hekumoi jo etukäteen, että Helsingin kirjamessuilla pääsee katsomaan kuinka esikoiskirjailijat kärvistelevät Hesarin lavalla. Sinikka on kirjoittanut viime vuonna ilmestyneen, erittäin kauniin runoteoksen Orkesteri jota emme kuule ja muistelee, että siinä lavalla tuntee itsensä legendaarisen tyhmäksi kanaksi orrella.
Tänä vuonna on ilmestynyt useampikin esikoiskirja, josta olen kiinnostunut, koska tekijä on tuttu ja lahjakas tyyppi. Kirjatkin ovat todennäköisesti hyviä, mutta en ole vielä ehtinyt lukea niitä kaikkia.
Anu Silfverberg on esikuvallisen hyvä toimittaja ja mm. feministisen lehden Tulvan perustajia. Hänen esikoisromaaninsa Kung Po kertoo erosta ja yllättävästi muodostuvasta perheestä.
Näyttelijä Matti Laineen esikoisdekkari Pudotus ilmestyi jo keväällä ja se kertoo sarjakuvapiirtäjästä, joka pakenee viuhuvia luoteja ja juo Kallion baareissa. Voin paljastaa, että olen tuntenut Matin jo silloin kun hän piirsi itse sarjakuvia eikä vielä päässyt Kallion baareihin! Dekkarin olen lukenut ja se on sympaattinen, mutta silti väkivaltainen.
Tunnen myös tiettyä hengenheimolaisuutta Tiina Raevaaraa (jonka surulliseksi ja vaikuttavaksi kuvattu esikoisromaani on nimeltään Eräänä päivänä tyhjä taivas) ja Marko Hautalaa (kauhudekkari Itsevalaisevat ei ole esikoinen, mutta hänen ensimmäinen suuren kustantajan julkaisema kirjansa) kohtaan, vaikka en tunne heitä, ellei blogien stalkkaamista lasketa tuntemiseksi. Hekin ovat nimittäin aloitelleet uraansa spekulatiivisen fiktion ja Usvan liepeillä samoihin aikoihin kuin minä.
Lopuksi kutsun teidät, hyvät Sokeripalan lukijat, Helsingin kirjamessuille 23.10. torstaina kello 10.30 seuraamaan Kullervo-lavalla käytävää keskustelua, jossa puhumme edellä mainittu Anu Silfverberg ja minä, Tulvan päätoimittajan Anne Moilasen haastattelemina. Keskustelun aiheena on ainakin aloittelevien kirjailijoiden hyväsisko-verkostot, että onko niitä ja ja jos on niin millaisia ne ovat.
2 kommenttia:
Onpas sadistinen luonne tämä Sinikka Vuola! Olen aivan äimistynyt, sillä "Orkesteri jota emme kuule" oli ehkä viime vuoden paras runoteos. Näin sitä vain paljastuu sosiopaatteja kauniiden sanojen takaa, voi voi...
No ei vaiskaan. Onneksi olen itse jo kirjakiertueella karaistu, joten tiedän, ettei lavalla kannata yrittää juoda vesilasista. Läikkyy käsivapinan voimasta housuille ja poistuessa näyttää siltä kuin olisi tapahtunut suurempikin vahinko.
Rasistinen koira kuulostaa hämmentävältä. Mitä koirarotuja se ei hyväksy?
Yleensä Sinikka on hyvin ystävällinen. Varmaankin omat kärsimykset siinä piinapenkissä tuovat lempeimmässäkin runoilijassa sadistin pintaan.
Itse yritän muistaa noissa esiintymisissä, että jos haastattelijan kysymys on vaikean tuntuinen, siihen ei kannata vastata poikkeuksellisen laveasti.
Koira on ikauniin kermanvalkoinen, eikä hyväksy mustaturkkisia koiria.
Lähetä kommentti