Helen Fielding ja Sata sivua

Nyt minulla on työn alla on romanttinen jännäri. Yritän ympäröidä itseni vetävillä romaaneilla, joissa ei ole liikaa sivulauseita. Toivon, että se inspiroisi kieltäni ja säteilisi kässäriin. Niinpä olen lukenut viime aikoina Ernest Hemingwayta ja Helen Fieldingiä. (Tulevan kirjan mainoslause kuuluu: On aivan kuin Ernest Hemingway ja Helen Fielding olisivat saaneet lapsen ja kasvattaisivat sitä Twin Peaksissa!)

Fielding muistetaan reilut kymmenen vuotta sitten ilmestyneestä Bridget Jonesin päiväkirjasta ja sen jatko-osasta, mutta hän on kirjoittanut myös kaksi muuta romaania, Cause Celebin ja Olivia Joulesin ja ylivilkkaan mielikuvituksen. Pidin silloin aikoinaan ihan kohtalaisesti Bridget Jonesista - kukapa ei olisi pitänyt - mutta oikeastaan vielä enemmän tykkään näistä kahdesta vähemmän tunnetusta.

Fielding julkaisi Olivia Joulesin ja ylivilkkaan mielikuvituksen Bridet Jonesien jälkeen. Vastaanotto oli tosi nihkeä. Kriitikot olivat yksimielisesti sillä kannalla, että se oli masentava kökkäre. Myyntiluvutkin taisivat olla aika niukkoja Bridget-kirjoihin verrattuna.

Minusta Olivia lytättiin aivan suotta. Se on ihan yhtä hyvä kuin Bridget, se ei vain vastannut yhtä pätevästi ajan huutoon.

Olivia on näppärä ja huoleton pieni seikkailuromaani, ja itse pidän sellaisista yleensä enemmän kuin chick litistä. Se on ehkä psykologisessa mielessä vähän kevyempää sarjaa kuin Bridget Jones, mutta toisaalta siinä on sitten paljon enemmän kimmellystä ja eskapismia.

Takakannen mukaan Olivia Joules on agenttiparodia, ja sitä kuvaillaan sen suuntaisesti, että jonkinlainen Bridget Jonesin kaltainen tohelo törmäilee 11/9-jälkeisessä terroriskenessä. Mutta ei se ihan sellainen kyllä ole. False advertising, sanon minä!

Alkuun kirja hakee tyylilajiaan. Päähenkilö on välillä höpsö hömppätoimittaja, jolle tapahtuu kaikenlaista noloa, mutta välillä mitä virtaviivaisin ja pätevin seikkailijatar, jolle tapahtuu jännittäviä ja seksikkäitä asioita. Ytimeltään Olivia Joules on kuitenkin ihan oikea seikkailu eikä mikään parodia. Tai no, on se samalla tavalla parodia kuin vaikka James Bond on parodia. Siinä on eksoottisia maisemia, vaarallisia, mutta jotenkin karismaattisia pahiksia, vauhtia ja vaarallisia tilanteita.

Googlasin hieman Helen Fieldingin nykyisiä kuulumisia, ja vaikuttaa siltä, että hän ei tee kirjallisessa mielessä paljon mitään. Se on harmi. Luulen, että Bridget Jonesin megasuosio on aiheuttanut Fieldingille pysyvän krampin ja riistänyt maailmalta hyvän viihdekirjailijan.

Mitä te pidätte Helen Fieldingistä? Tai vielä tärkeämpi kysymys. Kuka on 2010-luvun Helen Fielding?

Ja lopuksi voisin vielä kertoa, että vedin tänä viikonloppuna kirjoitustyöpajaa Avain-kustantamossa. Se oli tosi kivaa ja innostavaa, ja osallistujat olivat hyviä. Kurssilla kävi taas ilmi, että joka suhteessa toimivaa ja jäntevää tekstiä voi syntyä nopeasti. Kirjoitusajat olivat kymmentä tai pariakymmentä minuuttia kerrallaan, ja siinä ajassa syntyi monia melkein valmiita pieniä novelleja ja kohtauksia. Kurssilla käytettiin Anu Silfverbergin ja Elina Hirvosen harjoituskirjaa Sata sivua, joka on ehdottomasti tutustumisen arvoinen harrastajakirjoittajille ja ammattilaisillekin. Eräs kurssilaisista oli välillä sitä mieltä, että ohjattu kirjoittaminen tuo mieleen koulun, ja tavallaan, joo, niinhän se vähän saattaa olla. Ihan yhtä hyvä tapa päästä kirjoittamisen rutiiniin kiinni on se, että kirjoittaa ihan mitä vain ja milloin vain. Mutta sitten pitää vain muistaa se, että kanssa kirjoittaa. Eikä esimerkiksi hölmöile täällä netissä niin kuin minä.