torstai 30. syyskuuta 2010

Turun messut ja julkkisten kosminen yksinäisyys

Apatosauruksen maa osallisuu messuhumuun Turun kirjamessuilla sunnuntaina kello 13.20 Jurtta-lavalla. Sen jälkeen signeeraan Akateemisen standilla. Tervetuloa!

Apatosaurus ja minä kävimme televisiossa viime viikolla säkenöivän Riikka Pulkkisen ja hänen uuden Totta-romaaninsa kanssa. Tässä ja tässä on linkit ohjelmapätkiin. Ne eivät valitettavasti taida näkyä macilla.

Huomenta Suomessa käyminen Riikan kanssa oli silmiäavaava kokemus kaltaiselleni pienelle kirjalliselle kuuluisuudelle. Olen ollut aina - siitä lähtien kun Lihis julkaistiin - onnellinen siitä miten ilahtuneita ja kohteliaan kiinnostuneita "kaikki" ovat minusta ja kirjoituksistani. Olen ajatellut sen johtuvan siitä, että kirjallisuus on tärkeää ja hauskaa ja sen äärellä olo tuo kaikille hyvän mielen.

Kun olin Riikan kanssa liikkeellä, huomasin että jengi oli taas tuttuun tapaan ystävällistä ja mukavan seurallista - mutta ainoastaan Riikalle. Eivät ollenkaan minulle. Minä sain osakseni normaalin ynseää kohtelua, koska huonetta valaisi suuremman julkkiksen hehku. Rupesin aavistelemaan, että ehkä "kaikki" eivät ole koskaan olleetkaan niin ilahtuneita minusta ja kirjoistani. Ehkä "kaikki" eivät olekaan kiinnostuneita Riikasta... Tai Sofi Oksasesta... Tai Madonnasta.... Tai Paavista.... Tai... no, varmaankin tajuatte.

Vihdoinkin ymmärrän miksi julkkikset haluavat mennä tapaamaan toisia julkkiksia vippihuoneisiin yökerhoissa. Se ei johdu siitä että he vastustaisivat ei-julkkisten seuraa, vaan siitä että he epäilevät, että kukaan ei oikeasti tykkää heistä ja heidän projekteistaan.

Samana iltana oli kustantamon banketti, jossa oli kylläkin suuria nimiä, esimerkiksi äärettömän hurmaava Lasse Lehtinen, mutta liikuskelin soolona. Kaikki olivat taas ystävällisiä juuri minulle ja kuuntelivat kohteliaasti kun kerroin laveasti mielipiteitäni Hans Välimäen mustaherukkajälkiruuasta. Tilaisuus pidettiin G8-salissa, joka on vanha tyttökoulu. Juhlasalin seinällä luki suurin kultakirjaimin HERRAN PELKO ON VIISAUDEN ALKU. Jollakin tavalla se lisäsi suunnatonta, suunnatonta, suunnatonta kosmista yksinäisyyttäni.

Pahoittelen sitä, että tämäkin postaus on täysin ulkokirjallinen. Lisäksi pahoittelen sitä, että vaikutan itserakkaalta dorkalta, joka kärsii mielestään julkisuuden paineista. Vakuutan, että tämä on Sokeripalan historian vilpittömimpiä postauksia.

15 kommenttia:

Jenni kirjoitti...

Ihana rehellinen postaus! Kuulostaa hyvin ymmärrettävältä kaikkineen. Olen aina halunnut tehdä tai ainakin lukea artikkelin, jossa kirjailija kertoo, millaista on joutua julkisuuteen. Jotenkin matka oman tietokoneen ääreltä julkkispippaloihin kuulostaa niin pitkältä ja ristiriitaiselta... ja ilmeisesti onkin. Kiitos, että kerroit tuntemuksistasi ja toivottavasti seuraavassa tilaisuudessa sinä olet suurin julkkis! ;)

Jenni kirjoitti...

Niin, oleellisin jäi: Riikka Pulkkinen on kiinnostava kirjailija, mutta kyllä mä fanitan sua enemmän! :)

Vihreä lintu kirjoitti...

Meidän koulun ruokasalin seinällä oli kaikki Suomen presidentit ensimmäisestä silloiseen. Sielläkin pieni ihminen tunsi itsensä entistä pienemmäksi. Varmaan joku koulujen psykologinen keino nujertaa oppilaiden vastarinta jo ennen kuin se ehtii herätä. ;D

Miina Supinen kirjoitti...

Kiitos kommenteista ja rohkaisun sanoista, Jenni ja Helmilija. Kyse ei ole siitä, että haluaisi olla bileittein isoin julkkis, pikemminkin päin vastoin. Sitähän tietenkin haaveilee siitä että olisi hauskat bileet, joissa kukaan ei olisi julkkis vaan kaikki olisivat omia itsejään ja pitäisivät hauskaa.

Presidenttien rivistö on kyllä nujertava... Voi kun ne otettaisiin kouluista jo pois!

Jenni kirjoitti...

Joo, ymmärrän, tarkoitin että toivottavasti seuraavat juhlat ovat juuri sellaiset, että tuntee oman arvonsa eikä tule kosmisen yksinäisyyyden tunnetta. Se on kauhea tunne, varsinkin väkijoukossa!

Katja Kaukonen kirjoitti...

Kiitos isosti tästä! Ihan samoin koen asioita. Lohdutti.

Anonyymi kirjoitti...

Hei, aloittelevana kirjailijana on (outoa kyllä!) kannustavaa lukea tämänkaltaisista kokemuksista. Kannustavaa siksi, että omat kokemukset asettuvat oikeaan mittakaavaan ja tajuan, etteivät ne tarkoitakaan sitä, että kirjoitan ns. savuna ilmaan. (Ja olen kuitenkin paaaljon tuntemattomampi kirjailija kuin sinä.)

Minulla ei ole paljon kokemuksia vastaavista tilanteista, mutta pari kertaa on kyllä tajunnut, että ihmisillä ei välttämättä ole mitään hajuakaan siitä, että olen kirjoittanut kirjan. Kirjakaupassa puhuessani tajusin, että juontajan (kirjakaupan henkilökuntaa) täytyi luntata seinältä, kuka oikein olinkaan. Pari kertaa uudessa seurassa on tullut kommentteja "ai mikä kirja?" "ai ootsä julkassu jotain?" Toistaiseksi olen saanut näistä irti räkäistä huumoria, mutta samalla tajuan, että sen huumorin alla kytee turhautumisen tms kipinöitä, jotka yritän haudata tuhkaan.

Ehkäpä siksi onkin tärkeää, että kirjailijat puhuvat kokemuksistaan avoimesti. Minusta olisi hauska joskus istua muiden kirjailijoiden kanssa kaljalla ja kertoilla kukin vuorollaan kaikkia angstisia (tai muitakin) kokemuksia, ja nauraa niille (sillä lailla ne saa otettua haltuun tai jotain). Ehkä kaikilla olisi sen jälkeen sellainen olo, että kirjat ovat oikeasti tosi suuria asioita, mutta jotkut oheisilmiöt niiden rinnalla pieniä.

Oikeasti en koskaan odottanut tai toivonutkaan, että kirjani myötä minusta tulisi joku julkkis, mutta jotenkin toivoisi, että tietyissä tilanteissa saisi arvostusta ihan vaan vaikka kohteliaisuuden vuoksi. Mutta silti, kaiken tämän jälkeen olen iloinen siitä, etteivät ihmiset tunnista naamaani vaikkapa bussissa, kun sählään räjähtäneen näköisenä lastenrattaiden kanssa ja kiroan suupielestäni, kun pyörät eivät käänny, ja kaikki näkevät että rattaiden alaosassa on joku nolostuttava epäintellektuelli ilmaisjakelulehti...

Miina Supinen kirjoitti...

Hei Katja ja Elina, kiitos kommenteista! Jollakin tavalla helpottavaa kuulla että ei yksin ole miettinyt tällaista.

tyttö kirjoitti...

Onnittelut uudesta kirjasta, ja kiitokset hienosta blogista. Sille on tunnustus omassani. http://sinaoletratti.blogspot.com/2010/10/haasteita-ja-tunnustuksia.html

Anonyymi kirjoitti...

Mainio kirjoitus!

Katsoin äsken linkkaamasi haastattelun. Mahtaako kolmosen aamuteeveetoimituksella olla sellainen journalistinen linjaus, että toimittaja ei saa missään tapauksessa lukea kirjailijan kirjaa haastattelun taustoittamiseksi? Ainakin sinulle ja Riikalle esitetyistä kysymyksistä ilmeni tällainen asioiden ytimeen säälimättä porautuva ammattijournalistin ote.

Miina Supinen kirjoitti...
Kirjoittaja on poistanut tämän kommentin.
Miina Supinen kirjoitti...

Hei Tyttö! Kiitos palkinnosta ja onnitteluista. Ja kiitokset right back at you hienosta blogista, vilkaisin vähän ja alan seurata!

Ja hei Anonyymi, kyllä mä luulen että kirjat oli luettu etukäteen, vaikka ei kai se siltä kovin paljon vaikuta. Syynä voi ehkä olla se että kymmenen minuuttia suorana on niin lyhyt aika, ettei haastattelussa ehditä päästä asiaan. Luulen että toimituksen lähtökohta on se, että telkkarinkatsoja viis veisaa jostakin yksittäisestä kirjasta, ja keskustelun täytyy olla sen mukaista.

Ina kirjoitti...

Ihana postaus kommentteineen! Tämä on sitä kamaa, jota emme saa lukea naistenlehdistä ja jonka takia itse luen blogeja. ;D

Voi Miina, oisinpa nähnyt sut Turussa tai päässyt kustantajailtaan niin olisin omistautunut täysin vain sun fanittamiseen ja ihailuun! ;) Loistavan vilpitön tunnustus, josta on varmaan iloa ja vertaistukea muille kirjailijoille kaiken syksyn messuiluhärdellin keskellä.

Miina Supinen kirjoitti...

Moi Ina, kiitos, ystävällisesti sanottu! Tämän tapaiset ajatukset ovat kai tuttuja monille, siltä ainakin tämä keskustelu vaikuttaa. Juttelin RIikankin kanssa ja hänkin sanoi tietävänsä ilmiön.

Sitten kun lopulta tapaamme, voisimme vaikka käydä läpi lempikirjailijalistojamme ja kun löydämme yhteisen nimen, fanitamme häntä!

Miina Supinen kirjoitti...
Kirjoittaja on poistanut tämän kommentin.