keskiviikko 2. kesäkuuta 2010

Aika keksiä mielipiteitä

Hei taas pitkästä aikaa. Mitä kuuluu? Apatosauruksen maalle kuuluu hyvää. Kirja on nyt oikovedosvaiheessa eli viittä vaille valmis. Kantta suunnittelee lahjakas Elina Warsta, joka teki Lihiksenkin kannen.

Olen sopinut kirjan tiimoilta jo joitakin haastatteluja ja yritän parasta aikaa formuloida aiheesta ajatuksia ja mielipiteitä. Olin unohtanut miten työlästä omasta tuotannosta puhuminen olikaan. En tiedä itsekään kovin tarkkaan mistä ja miksi kirja tuli.

Sain hyvää harjoitusta, kun lahjakas Leena Parkkinen teki minusta mainosjutun WSOY:n Bulevardi-lehteen. Juttu on kiva ja advertoriaaleissa on sellainen mukava puoli, että omia puheitaan voi jossain määrin perua jälkeenpäin jos ne vaikuttavat tyhmiltä kirjallisessa muodossa.

Ajattelin joskus, että olisi hienoa, jos joku haastattelisi minua ja voisin puhua painetussa sanassa älykkäitä, mutta nyttemmin, kun sellaista todellakin tapahtuu, huomaan, että se on melko kauheaa. Toimittajien kanssa on hauska puhua, mutta jutut kertovat aina jostain kummallisesta hyypiöstä joka on tehnyt omituisen kirjan. Jutut ovat täynnä epätarkkuuksia ja epäolennaisuuksia.

Kaikki tuntemani kirjailijat jakavat tämän kokemuksen. Johanna Sinisalo on kirjoittanut siitä hauskan jutun vuosia sitten. Se löytyy täältä ja on ehdotonta luettavaa kaikille tuleville kirjallisille tähdille.

Allekirjoitan Sinisalon jokaisen sanan. Taiteilijaa jauhetaan hirvittävällä, hirvittävällä tavalla median säälimättömissä hampaissa. Aina kun kaksi julkkiskirjailijaa kohtaavat, he ruikuttavat tästä.

Minäkin ruikutan, mutta toisin kuin monet, en koskaan syytä toimittajia mistään. Olen tehnyt vuosia kulttuuritoimittajan töitä ja tiedän miksi jutut ovat sellaisia kuin ovat. Myötätuntoni on pikemminkin toimittajien puolella.

Toimittajat eivät ole yleensä tyhmiä tai ilkeitä. Sen sijaan heitä ei kiinnosta (eikä saakaan kiinnostaa) kirjailijan imagoprojekti. He ovat aina vain lukijoidensa puolella. Jos haastateltavan ego saa kolauksia jutun takia, se on eräänalainen collateral damage, jolle ei voi mitään. Journalistin ohjeiden ensimmäisellä sivulla sanotaan, että journalistista päätösvaltaa ei saa antaa toimituksen ulkopuolelle. Toimittajalla on yleensä parempi ymmärrys siitä mikä lukijoita kiinnostaa kuin haastateltavalla.

Plus että toimittajilla on useimmiten kiire. Jotkut kirjailijat pahastuvat siitä, jos toimittajat eivät ole lukeneet heidän kirjojaan, mutta niin se vain menee. Kaikki tuntemani toimittajat lukevat vapaa-aikanaan paljon työhön liittyviä kirjoja, mutta he eivät ehtisi koskaan nukkua, haastatella ketään tai kirjoittaa juttuja, jos he lukisivat kaiken.

Lisäksi on niin, että myönteisetkin jutut omasta itsestä tuntuvat oudoilta. Haastateltavat toivovat usein korjauksia moniin pikku yksityiskohtiin, joita he itse pitävät hyvin merkittävinä, mutta joita kukaan muu ei edes huomaisi.

Ja sitäpaitsi kirjailijat! Aina voi perustaa blogin! Omassa blogissa voi kehua omaa tuotantoaan mielin määrin! Esimerkiksi tämä äskettäin mainittu Apatosauruksen maa! Se on aivan äärimmäisen hyvä!

2 kommenttia:

hehku kirjoitti...

Omia haastatteluja on äärimmäisen kiusallista lukea, viisainta olisi jättää väliin kokonaan. Aivan supermahtavaa nähdä ensi viikonloppuna!

Miina Supinen kirjoitti...

Totta vie! Niin onkin mahtavaa nähdä, täällä on ollut yksinäistä ilman teitä!