Helsingin Kirjamessuilla oli hauskaa, vaikka en ehtinyt tällä kertaa pyöriä siellä kovinkaan paljon, enkä edes katsella esikoisten kärvistelyä. Torstaiaamun esiintyminen Anun ja Annen kanssa meni kai ihan ok. Paikalla oli melko paljon yleisöäkin, vaikka esiintymisaika oli vähän kehno. Mietin, että tulikohan yleisö raflaavan otsikon vuoksi - joka oli Feministikirjailijoiden salaliitto - ja pettyi kun mitään varsinaista salaisuutta ei paljastettu? Kaikki hyvät ja viisaat naiset pitävät tunnetusti toistensa puolta, mutta sehän ei ole mikään sisäpiiri eikä salaisuus. Kokemukseni mukaan myös useimmat kirjailijat auttavat ja ilahduttavat toisiaan sukupuolesta riippumatta. Usein esitetään sellainen ajatus, että nainen on naiselle susi, mutta sehän on ihan paskapuhetta. Ja sellainenkin ajatus esitetään, että kirjailijat ovat yrmeitä kusipäitä ja sekin on hölynpölyä.
Ainoa messuostokseni on Tove Janssonin elämäkerta.
Asiasta toiseen eli John Wayneen. Olen pitänyt täällä kotosalla pienimuotoista John Wayne -elokuvafestivaalia, luoja tietää miksi.
Olen sitä mieltä, että aika on ajanut Etsijöiden ohi. Sen sijaan Hyökkäys erämaassa on edelleen mainio. Siinä on (monen muun onnistuneen tekijän ohella) tosi näppärä käsikirjoitus. Jos sen purkaisi osiin, saisi varmaan ihanan nuolten ja ympyröiden kaavion johonkin Näin kirjoitan jouhevaa draamaa -luennon powerpointtin.
Muistelen joskus lukeneeni, että hyvässä elokuvakäsikirjoituksessa (tai miksei myös tietynlaisessa romaanissa) jokaisella henkilöllä on joka kohtauksessa jokin päämäärä. Hyökkäyksessä erämaassa näin todellakin on, ja päämäärät vaihtuvat ja törmäilevät toisiinsa niin että kipinät sinkoilee.
Hyökkäys erämaassahan kertoo postivaunusta, joka kuljettaa sekalaista ja keskenään eripuraista joukkoa villin lännen kaupungista toiseen kaupunkiin halki vaarallisen erämaan. Vaunun ahtaudessa kehkeytyy kaikenlaisia yhteiskunnallisia ja psykologisia kriisejä ja pakon sanelemia liittoutumia. Yksi matkustaja on viimeisillään raskaana, mutta ei huoli toisten apua koska on niin hienoa naista, toinen on vanki, mutta kuitenkin kaikkien kaveri, kolmas on koko ajan humalassa vaikka hänen lääkärintaitojaan tarvitaan jne. Jokaisella on joku ketunhäntä kainalossa. Ja vaunujen ulkopuolella vaanivat verenhimoiset apassit.
Olin niin vaikuttunut Hyökkäyksestä erämaassa, että aloin tutkia mistä käsikirjoitus on peräisin. Wikipedian mukaan elokuva perustuu Ernest Haycoxin Stagecoach-romaaniin, joka kuulemma on taas saanut innoituksensa Guy de Maupassantin Boule de Suifista. Haycoxista en ollut ennen kuullut, mutta pidän kovasti Maupassantista ja päättelin, että Boyle de Suif on vissiin novelli Rasvapallo. Luin sen uudestaan, eikä siinä kyllä kovin paljon ollut yhteistä Hyökkäyksen erämaassa kanssa, vaikka kummassakin on vaunut ja kiltti ilotyttö.
Osaako joku teistä ranskaa ja voiko kertoa kuulostaako Boule de Suif viehättävältä lempinimeltä? Rasvapallo on novellissa söpön ilotytön lempinimi, mutta suomeksi se ei kuulosta kovin kivalta. Entäs onko kukaan lukenut Ernest Haycoxia? Entä onko kenelläkään mielipiteitä John Waynesta tai apasseista tai hyvistä elokuvakäsikirjoituksista tai jostain? Olisi kivaa kuulla!
sunnuntai 26. lokakuuta 2008
keskiviikko 1. lokakuuta 2008
Messuista ja esikoisista
Olin eilen runoilijoista, lapsista ja rasistisesta koirasta koostuvassa seurueessa kiertämässä Töölönlahtea ja Sinikka Vuola hekumoi jo etukäteen, että Helsingin kirjamessuilla pääsee katsomaan kuinka esikoiskirjailijat kärvistelevät Hesarin lavalla. Sinikka on kirjoittanut viime vuonna ilmestyneen, erittäin kauniin runoteoksen Orkesteri jota emme kuule ja muistelee, että siinä lavalla tuntee itsensä legendaarisen tyhmäksi kanaksi orrella.
Tänä vuonna on ilmestynyt useampikin esikoiskirja, josta olen kiinnostunut, koska tekijä on tuttu ja lahjakas tyyppi. Kirjatkin ovat todennäköisesti hyviä, mutta en ole vielä ehtinyt lukea niitä kaikkia.
Anu Silfverberg on esikuvallisen hyvä toimittaja ja mm. feministisen lehden Tulvan perustajia. Hänen esikoisromaaninsa Kung Po kertoo erosta ja yllättävästi muodostuvasta perheestä.
Näyttelijä Matti Laineen esikoisdekkari Pudotus ilmestyi jo keväällä ja se kertoo sarjakuvapiirtäjästä, joka pakenee viuhuvia luoteja ja juo Kallion baareissa. Voin paljastaa, että olen tuntenut Matin jo silloin kun hän piirsi itse sarjakuvia eikä vielä päässyt Kallion baareihin! Dekkarin olen lukenut ja se on sympaattinen, mutta silti väkivaltainen.
Tunnen myös tiettyä hengenheimolaisuutta Tiina Raevaaraa (jonka surulliseksi ja vaikuttavaksi kuvattu esikoisromaani on nimeltään Eräänä päivänä tyhjä taivas) ja Marko Hautalaa (kauhudekkari Itsevalaisevat ei ole esikoinen, mutta hänen ensimmäinen suuren kustantajan julkaisema kirjansa) kohtaan, vaikka en tunne heitä, ellei blogien stalkkaamista lasketa tuntemiseksi. Hekin ovat nimittäin aloitelleet uraansa spekulatiivisen fiktion ja Usvan liepeillä samoihin aikoihin kuin minä.
Lopuksi kutsun teidät, hyvät Sokeripalan lukijat, Helsingin kirjamessuille 23.10. torstaina kello 10.30 seuraamaan Kullervo-lavalla käytävää keskustelua, jossa puhumme edellä mainittu Anu Silfverberg ja minä, Tulvan päätoimittajan Anne Moilasen haastattelemina. Keskustelun aiheena on ainakin aloittelevien kirjailijoiden hyväsisko-verkostot, että onko niitä ja ja jos on niin millaisia ne ovat.
Tänä vuonna on ilmestynyt useampikin esikoiskirja, josta olen kiinnostunut, koska tekijä on tuttu ja lahjakas tyyppi. Kirjatkin ovat todennäköisesti hyviä, mutta en ole vielä ehtinyt lukea niitä kaikkia.
Anu Silfverberg on esikuvallisen hyvä toimittaja ja mm. feministisen lehden Tulvan perustajia. Hänen esikoisromaaninsa Kung Po kertoo erosta ja yllättävästi muodostuvasta perheestä.
Näyttelijä Matti Laineen esikoisdekkari Pudotus ilmestyi jo keväällä ja se kertoo sarjakuvapiirtäjästä, joka pakenee viuhuvia luoteja ja juo Kallion baareissa. Voin paljastaa, että olen tuntenut Matin jo silloin kun hän piirsi itse sarjakuvia eikä vielä päässyt Kallion baareihin! Dekkarin olen lukenut ja se on sympaattinen, mutta silti väkivaltainen.
Tunnen myös tiettyä hengenheimolaisuutta Tiina Raevaaraa (jonka surulliseksi ja vaikuttavaksi kuvattu esikoisromaani on nimeltään Eräänä päivänä tyhjä taivas) ja Marko Hautalaa (kauhudekkari Itsevalaisevat ei ole esikoinen, mutta hänen ensimmäinen suuren kustantajan julkaisema kirjansa) kohtaan, vaikka en tunne heitä, ellei blogien stalkkaamista lasketa tuntemiseksi. Hekin ovat nimittäin aloitelleet uraansa spekulatiivisen fiktion ja Usvan liepeillä samoihin aikoihin kuin minä.
Lopuksi kutsun teidät, hyvät Sokeripalan lukijat, Helsingin kirjamessuille 23.10. torstaina kello 10.30 seuraamaan Kullervo-lavalla käytävää keskustelua, jossa puhumme edellä mainittu Anu Silfverberg ja minä, Tulvan päätoimittajan Anne Moilasen haastattelemina. Keskustelun aiheena on ainakin aloittelevien kirjailijoiden hyväsisko-verkostot, että onko niitä ja ja jos on niin millaisia ne ovat.
tiistai 23. syyskuuta 2008
Riivaus ja video
Luin pari viikkoa sitten A. S. Byatin Riivauksen. Se oli pikemminkin kiinnostava kuin tunnetasolla vaikuttava ja niin laaja ja syvä, että mietin sitä edelleen joka päivä. Riivaus kertoo kirjallisuudentutkijoista, jotka metsästävät kahden viktoriaanisen ajan runoilijan kirjeenvaihtoa ja paljastavat jännärityyliin menneisyyden salaisuuksia. Kehyskertomuksen lisäksi mukana on paljon näiden salaperäisten runoilijoiden runoja ja satuja ja ne ovat tyylikkäitä ja uskottavia pastisseja. Nyt minusta melkein tuntuu, että kirjastosta voisi löytää vaikka Christabel LaMotten satukirjan, jossa olisi lisää hänen tekstejään.
En ole opiskellut mitenkään kyllästymiseen asti taiteentutkimusta tai taidehistoriaa ja ehkä siksi "pakkomielteiset tutkijat penkovat pölyistä kirjastoa" -lajityyppi on minusta niin siisti. Tosin lajityypissä on paljon tylsiä pläjäyksiä. Kävin hiljattain katsomassa elokuvan Maalaukseen kadonnut nainen ja se oli esimerkiksi tosi heikko esitys. Pölyiset tutkijat -genren kirjat ja elokuvat seisovat tai kaatuvat täysin sen mukaan innostuuko lukija tai katsoja aiheena olevasta menneisyyden salaisuudesta. Riivausta lukiessa olin aivan tulisilla hiilillä kun jännäsin ovatko jotkut A. S. Byatin omasta päästään keksimät Randolph Ash ja Christabel LaMotte todellakin tunteneet toisensa ja peräti jopa rakastuneet ja voi kun nyt jostain löytyisi vielä yksi pölyinen päiväkirjan sivu, mutta Maalaukseen kadonnutta naista katsellessa ihmettelin, että mitä ne tutkijat oikein hössöttävät.
Toinen asia: Kävin viime talvena Kouvolan kirjastossa puhumassa Lihiksestä ja haastattelusta on nyt kymmenen minuutin pätkä täällä.
En ole opiskellut mitenkään kyllästymiseen asti taiteentutkimusta tai taidehistoriaa ja ehkä siksi "pakkomielteiset tutkijat penkovat pölyistä kirjastoa" -lajityyppi on minusta niin siisti. Tosin lajityypissä on paljon tylsiä pläjäyksiä. Kävin hiljattain katsomassa elokuvan Maalaukseen kadonnut nainen ja se oli esimerkiksi tosi heikko esitys. Pölyiset tutkijat -genren kirjat ja elokuvat seisovat tai kaatuvat täysin sen mukaan innostuuko lukija tai katsoja aiheena olevasta menneisyyden salaisuudesta. Riivausta lukiessa olin aivan tulisilla hiilillä kun jännäsin ovatko jotkut A. S. Byatin omasta päästään keksimät Randolph Ash ja Christabel LaMotte todellakin tunteneet toisensa ja peräti jopa rakastuneet ja voi kun nyt jostain löytyisi vielä yksi pölyinen päiväkirjan sivu, mutta Maalaukseen kadonnutta naista katsellessa ihmettelin, että mitä ne tutkijat oikein hössöttävät.
Toinen asia: Kävin viime talvena Kouvolan kirjastossa puhumassa Lihiksestä ja haastattelusta on nyt kymmenen minuutin pätkä täällä.
maanantai 1. syyskuuta 2008
Kirjoittajakoulutuksesta
Anne Leinonen kirjoittaa blogissaan Helsingin yliopiston ja Gummeruksen kirjailijakoulutuksesta. Rupesin kirjoittamaan kommenttilaatikkoon ajatuksiani aiheesta, mutta minullahan on omakin blogi.
Kirjoittajan kannalta tuollaiset käsiksenviilauspajat ovat varmaankin ihan jees ja monella tavalla hyödyllisiä, mutta en usko että mitenkään välttämättömiä. Luulen, että tässä kirjoittajakoulussa on sellaistakin ideaa taustalla, että sen avulla Gummerus toivoo löytävänsä hyviä käsiksiä. Niitä on ymmärtääkseni vaikeaa seuloa valtavista paperipinoista, jotka huojuvat kustannustoimittajien työhuoneissa.
Mutta se mikä minua vähän tökkii tämän tapaisissa kirjoittajakoulutuksissa, joissa on siis ideana tuunata yhteispelillä open kanssa käsikirjoitus julkaisukelpoiseksi, on se tyhmä suorituskeskeisyys. Näitä mainostetaan usein vähän sillä tavalla, että nytpä saat raapustuksiisi sellaisen buustin, että se menee kaupalliselta kustantajalta läpi. Lähtökohdan ymmärtää jos koulutuksen järjestäjänä on kustantamo, mutta tämän tapaisia järjestävät muutkin tahot. Tulee ihan mieleen se kun oli nuori harrastajateatterilainen, ja kaikkien mielestä elämän tärkein päämäärä oli läpäistä Teatterikorkean pääsykokeet ja sen jälkeen voikin suunnilleen kuolla onnellisena.
Hienompi päämäärä kirjoittajakoulutuksessa olisi paremman kirjoittamisen opetteleminen. Hyvä käsis ja julkaisukelpoinen käsis ovat tietysti usein sama käsis, joten ehkä tämä on saivartelua, mutta minusta on ihan outoa, että julkaisua mietitään siinä vaiheessa kun käsiksestä on olemassa vasta pari lukua.
Tällaisissa olisi ehkä hieman enemmän järkeä jos kustannussopimus tarkoittaisi ihmiselle leipäpuuta, mutta kirjojen kirjoittaminen on yleensä täällä meilläpäin taidetta taiteen vuoksi, eikä siihen ole mitään järkeä tuoda moista kaupallista penetraatiokeskeisyyttä. Ihan kuin ei olisi mitään väliä, että mistä se teksti kertoo ja millainen se muuten on, KUNHAN SE MENEE LÄPI!!
Muita kirjallisia tapahtumia viime aikoina on se, että luin aikaani seuraavana ihmisenä jo nyt Riikka Pulkkisen Rajan. Se oli tosi hyvä, viisas ja intensiivinen.
Kirjoittajan kannalta tuollaiset käsiksenviilauspajat ovat varmaankin ihan jees ja monella tavalla hyödyllisiä, mutta en usko että mitenkään välttämättömiä. Luulen, että tässä kirjoittajakoulussa on sellaistakin ideaa taustalla, että sen avulla Gummerus toivoo löytävänsä hyviä käsiksiä. Niitä on ymmärtääkseni vaikeaa seuloa valtavista paperipinoista, jotka huojuvat kustannustoimittajien työhuoneissa.
Mutta se mikä minua vähän tökkii tämän tapaisissa kirjoittajakoulutuksissa, joissa on siis ideana tuunata yhteispelillä open kanssa käsikirjoitus julkaisukelpoiseksi, on se tyhmä suorituskeskeisyys. Näitä mainostetaan usein vähän sillä tavalla, että nytpä saat raapustuksiisi sellaisen buustin, että se menee kaupalliselta kustantajalta läpi. Lähtökohdan ymmärtää jos koulutuksen järjestäjänä on kustantamo, mutta tämän tapaisia järjestävät muutkin tahot. Tulee ihan mieleen se kun oli nuori harrastajateatterilainen, ja kaikkien mielestä elämän tärkein päämäärä oli läpäistä Teatterikorkean pääsykokeet ja sen jälkeen voikin suunnilleen kuolla onnellisena.
Hienompi päämäärä kirjoittajakoulutuksessa olisi paremman kirjoittamisen opetteleminen. Hyvä käsis ja julkaisukelpoinen käsis ovat tietysti usein sama käsis, joten ehkä tämä on saivartelua, mutta minusta on ihan outoa, että julkaisua mietitään siinä vaiheessa kun käsiksestä on olemassa vasta pari lukua.
Tällaisissa olisi ehkä hieman enemmän järkeä jos kustannussopimus tarkoittaisi ihmiselle leipäpuuta, mutta kirjojen kirjoittaminen on yleensä täällä meilläpäin taidetta taiteen vuoksi, eikä siihen ole mitään järkeä tuoda moista kaupallista penetraatiokeskeisyyttä. Ihan kuin ei olisi mitään väliä, että mistä se teksti kertoo ja millainen se muuten on, KUNHAN SE MENEE LÄPI!!
Muita kirjallisia tapahtumia viime aikoina on se, että luin aikaani seuraavana ihmisenä jo nyt Riikka Pulkkisen Rajan. Se oli tosi hyvä, viisas ja intensiivinen.
torstai 31. heinäkuuta 2008
Millainen se viekotteleva hymy oikein on ja missä sen voi oppia?
Niin kuin jokainen normaali nainen, minäkin luen Anna ja Runotyttö-kirjat uudelleen myrskyisissä elämänvaiheissa. Niistä saa turvallisuutta tunnetasolla ja selkeitä elämänohjeita. Menestyksen avaimet ovat hyvä ryhti, hyvät mekot (musliinista, whatever that is), taiteellinen herkkyys, äärimmilleen kehittynyt omanarvontunto (manifestoituu hyvällä ryhdillä), turhanseisottaminen, piilovittuilu ja avoin vittuilu.
Suvi Aholan ja Satu Koskimiehen teoksessa Vihervaarvan ja Uuden Kuun tytöt (joka käsittelee sitä oudohkoa kirjallis-psykologista ilmiötä, että about jokainen suomalainen nainen rakastaa niitä kirjoja) sanotaan, että Anna-fanit ja Runotyttö-fanit ovat kaksi tykkänään eri ihmisjoukkoa. Se on taatusti totta, mutta minun on vaikea kuvitella ketään lasta, joka pitäisi enemmän Runotytöistä kuin Annoista. Anna-kirjat ovat hauskempia, realistisempia, sympaattisempia ja ylipäänsä parempia kuin Runotytöt. (Tai ainakin kolme ensimmäistä osaa ovat.) Runotytöissä on se teini-ikäiseen mieleen vetoava "kukaan ei ymmärrä minua koska olen muita syvällisempi" -meininki, mutta toisaalta luulisi sitä olevan Annoissakin vähintään riittämiin.
Nykyisin suuri osa Montgomeryn kirjojen lukemisen ilostani on sitä, että analysoin ja taivastelen niiden sisältöä, ja huomaan, että Runotytöt ovat oikeastaan kiinnostavampia kuin Annat juuri siksi, että ne ovat niin omituisia, kauhuromanttisia ja kolhoja. Emilia on niin hirveä biaach, että se alkaa olla jo kiehtovaa. Kaikissa Montgomeryn kirjoissa on herttaisen luonto-, ystävyys- ja mekkokuvauksen ohella selkäänpuukottava ja ilkeästi juoruileva vire, mutta Runotytöissä se menee hämmentävän pitkälle. Emilia joutuu kissatappeluun KAIKKIEN naisten kanssa. Ja mikä juttu se on, että KAIKKI miehet iästä, yhteiskunnallisesta asemasta, terveydentilasta ja persoonallisuudesta riippumatta käyvät kuumana Emiliaan? MILLAINEN se "viekotteleva hymy" oikein on? Yltiöromanttinen suhtautuminen kirjoittamiseen on myöskin aika kiinnostavaa, koska veikkaan, että Montgomery on kirjoittanut ne Emilian henkevät ja pakanallisen hekumalliset alppipolut ihan kieli poskessa. Tuskin Montgomery itse on suhtautunut kirjoittamiseen kovin romanttisesti, koska kirjoitti suosittuja sarjoja ja ainakin osan ilmeisesti lähinnä rahastusmielessä.
L. M. Montgomery on kirjoittanut paljon muitakin kirjoja kuin Annat ja Runotytöt, ja niitä löytyy ilmaisina nettikirjoina täältä. En ole lukenut muita kuin The Blue Castlen, joka on myös suomennettu, ja joka oli ihan kiva. Muistelen kuulleeni, että esimerkiksi Kilmeny of the Orchard olisi hyvä, joidenkin mielestä jopa Montgomeryn paras kirja. Se on minulla nyt kesken. Onko kukaan Sokeripalan lukija lukenut vähemmän tunnettuja Montgomeryn kirjoja? Olisi kiva kuulla niistä. Ja muitakin ajatuksia asian ääreltä.
Suvi Aholan ja Satu Koskimiehen teoksessa Vihervaarvan ja Uuden Kuun tytöt (joka käsittelee sitä oudohkoa kirjallis-psykologista ilmiötä, että about jokainen suomalainen nainen rakastaa niitä kirjoja) sanotaan, että Anna-fanit ja Runotyttö-fanit ovat kaksi tykkänään eri ihmisjoukkoa. Se on taatusti totta, mutta minun on vaikea kuvitella ketään lasta, joka pitäisi enemmän Runotytöistä kuin Annoista. Anna-kirjat ovat hauskempia, realistisempia, sympaattisempia ja ylipäänsä parempia kuin Runotytöt. (Tai ainakin kolme ensimmäistä osaa ovat.) Runotytöissä on se teini-ikäiseen mieleen vetoava "kukaan ei ymmärrä minua koska olen muita syvällisempi" -meininki, mutta toisaalta luulisi sitä olevan Annoissakin vähintään riittämiin.
Nykyisin suuri osa Montgomeryn kirjojen lukemisen ilostani on sitä, että analysoin ja taivastelen niiden sisältöä, ja huomaan, että Runotytöt ovat oikeastaan kiinnostavampia kuin Annat juuri siksi, että ne ovat niin omituisia, kauhuromanttisia ja kolhoja. Emilia on niin hirveä biaach, että se alkaa olla jo kiehtovaa. Kaikissa Montgomeryn kirjoissa on herttaisen luonto-, ystävyys- ja mekkokuvauksen ohella selkäänpuukottava ja ilkeästi juoruileva vire, mutta Runotytöissä se menee hämmentävän pitkälle. Emilia joutuu kissatappeluun KAIKKIEN naisten kanssa. Ja mikä juttu se on, että KAIKKI miehet iästä, yhteiskunnallisesta asemasta, terveydentilasta ja persoonallisuudesta riippumatta käyvät kuumana Emiliaan? MILLAINEN se "viekotteleva hymy" oikein on? Yltiöromanttinen suhtautuminen kirjoittamiseen on myöskin aika kiinnostavaa, koska veikkaan, että Montgomery on kirjoittanut ne Emilian henkevät ja pakanallisen hekumalliset alppipolut ihan kieli poskessa. Tuskin Montgomery itse on suhtautunut kirjoittamiseen kovin romanttisesti, koska kirjoitti suosittuja sarjoja ja ainakin osan ilmeisesti lähinnä rahastusmielessä.
L. M. Montgomery on kirjoittanut paljon muitakin kirjoja kuin Annat ja Runotytöt, ja niitä löytyy ilmaisina nettikirjoina täältä. En ole lukenut muita kuin The Blue Castlen, joka on myös suomennettu, ja joka oli ihan kiva. Muistelen kuulleeni, että esimerkiksi Kilmeny of the Orchard olisi hyvä, joidenkin mielestä jopa Montgomeryn paras kirja. Se on minulla nyt kesken. Onko kukaan Sokeripalan lukija lukenut vähemmän tunnettuja Montgomeryn kirjoja? Olisi kiva kuulla niistä. Ja muitakin ajatuksia asian ääreltä.
sunnuntai 27. heinäkuuta 2008
Ovatko nämä tonttuja? (Finnconista ja Novasta)
Käväisin viikonlopun scifi-kokoontumisajoissa perjantaina kuuntelemassa kunniavieraiden John M. Harrisonin ja Farah Mendlesohnin keskustelua ja osallistumassa Novan palkintojenjakoon.
Kunniavieraiden keskustelu oli kiva ja viihtyisä. Se rönsyili moniin kiinnostaviin teemoihin, kuten siihen onko Spike hyvä vai paha. Harrison sanoi että hyvä ja Mendlesohn että paha.
Harrison ja Mendelsohn kertoivat yleisölle kikan, jonka avulla kirjasta tulee kiivastahtinen pageturner, jota lukija ei voi laskea kädestään. Sankarille pitää kehittää paitsi eteenpäin vetävä koukku - eli siis se päämäärä, jota kohti hän pyrkii - myös takaapäin puskeva tekijä, eli jokin asia, jota hän joutuu pakenemaan. Sillä tavoin tarina pysyy koko ajan vinhassa liikkeessä.
Lisäksi kunniavieraat mm. purnasivat siitä, että fantasiakirjojen pahikset ovat degenertoituneet särmikkäiksi hyviksiksi. Kumpikin oli kurkkuaan myöten täynnä seksikkäitä vampyyreita. Mönkiäiset ja hirviöt ovat jo syrjäyttäneet tylsät miehet romanttisten kioskikirjojen alfauroksina (ainakin Amerikassa).
Sitten muutama sana Novasta, jonka tuomaristossa minulla oli ilo olla toista ja viimeistä kertaa: Ensinnäkin tänä vuonna oli minusta hyvää settiä. Neljä parasta olivat suorastaan vaikuttavia ja kaikki finalistit olivat tavalla tai toisella onnistuneita. Osallistujille on luvassa yleispalautetta ja finalisteille myös yksilöityä palautetta, joten opastan tädillisesti vain vähän. Tässä Sokeripalan kaksi teesiä aloittelevalle spefi-novellistille:
1) Yritä samaistua lukijaan, joka ei novellia aloittaessaan tiedä mistään mitään. Hän ei näe telepaattisesti kirjailijan ajatuksia, joissa tarina on kiinnostava ja looginen, henkilöhahmot eläviä ja miljöö värikäs. Kaikki oleellinen täytyy kirjoittaa. Monesti aloittelevia kirjoittajia muistutetaan siitä, että asioita ei saa selittää puhki, ja se onkin hyvä ohje, mutta rivien välistä ei pysty lukemaan mitään jos riveillä ei ole vihjeitä. Tekstistä ei saisi puuttua esimerkiksi osaa juonesta tai sellaista luonnekuvausta, jonka perusteella lukijakin oivaltaisi, että sankari on menneisyytensä riivaama (tai mitä nyt onkin). Novelli kannattaa luetuttaa etukäteen esilukijalla ja kysyä häneltä ymmärsikö hän mitä siinä tapahtui. (Ateljeekriitikon pitäisi tietysti tuntea jonkin verran lajityyppiä. Eräs Nova-finalisti kertoi vieneensä vampyyri-splatterinsa kotipuolensa kirjoittajapiiriin näytille. Siellä oli sanottu: "En oikein tajunnut - olivatko nämä tonttuja?")
2) Luota itseesi. Kirjoita siitä mikä kiinnostaa, sillä tavalla kuin osaat ja haluat. Paitsi että jokainen ihminen on laulun arvoinen, jokaisella ihmisellä on sisimässään paljon erinomaisia ja ainutlaatuisia lauluja. Jenkkiviihteen tai kuulaan taideproosan jäljittely ei ole yleensä kiinnostavaa, mutta pienetkin yksilölliset ajatukset ovat. Myöskään ei kannata yrittää kirjoittaa paremmin kuin osaa, koska yksinkertainen on yleensä kauniimpaa kuin epäonnistunut monimutkainen.
Novan voittaja ei päässyt paikalle eikä moni muukaan top 10:stä. Ehdin jutella harmillisen vähän osallistujien kanssa, mutta onneksi edes jotain. Eräs kirjoittaja oli tehnyt siskonsa kanssa kymmenen vuotta fantasiaromaania. Toivottavasti sen pääsee joskus ostamaan kaupasta! Kuulin myös, että viidenneksi tullut kilpailija on vasta 14- tai 15-vuotias, ja siihen ei voi sanoa muuta kuin että way to go.
Finnconista löytyy raportti ainakin Tero Ykspetäjän blogista täältä. Novan tulokset löytyvät täältä.
Kunniavieraiden keskustelu oli kiva ja viihtyisä. Se rönsyili moniin kiinnostaviin teemoihin, kuten siihen onko Spike hyvä vai paha. Harrison sanoi että hyvä ja Mendlesohn että paha.
Harrison ja Mendelsohn kertoivat yleisölle kikan, jonka avulla kirjasta tulee kiivastahtinen pageturner, jota lukija ei voi laskea kädestään. Sankarille pitää kehittää paitsi eteenpäin vetävä koukku - eli siis se päämäärä, jota kohti hän pyrkii - myös takaapäin puskeva tekijä, eli jokin asia, jota hän joutuu pakenemaan. Sillä tavoin tarina pysyy koko ajan vinhassa liikkeessä.
Lisäksi kunniavieraat mm. purnasivat siitä, että fantasiakirjojen pahikset ovat degenertoituneet särmikkäiksi hyviksiksi. Kumpikin oli kurkkuaan myöten täynnä seksikkäitä vampyyreita. Mönkiäiset ja hirviöt ovat jo syrjäyttäneet tylsät miehet romanttisten kioskikirjojen alfauroksina (ainakin Amerikassa).
Sitten muutama sana Novasta, jonka tuomaristossa minulla oli ilo olla toista ja viimeistä kertaa: Ensinnäkin tänä vuonna oli minusta hyvää settiä. Neljä parasta olivat suorastaan vaikuttavia ja kaikki finalistit olivat tavalla tai toisella onnistuneita. Osallistujille on luvassa yleispalautetta ja finalisteille myös yksilöityä palautetta, joten opastan tädillisesti vain vähän. Tässä Sokeripalan kaksi teesiä aloittelevalle spefi-novellistille:
1) Yritä samaistua lukijaan, joka ei novellia aloittaessaan tiedä mistään mitään. Hän ei näe telepaattisesti kirjailijan ajatuksia, joissa tarina on kiinnostava ja looginen, henkilöhahmot eläviä ja miljöö värikäs. Kaikki oleellinen täytyy kirjoittaa. Monesti aloittelevia kirjoittajia muistutetaan siitä, että asioita ei saa selittää puhki, ja se onkin hyvä ohje, mutta rivien välistä ei pysty lukemaan mitään jos riveillä ei ole vihjeitä. Tekstistä ei saisi puuttua esimerkiksi osaa juonesta tai sellaista luonnekuvausta, jonka perusteella lukijakin oivaltaisi, että sankari on menneisyytensä riivaama (tai mitä nyt onkin). Novelli kannattaa luetuttaa etukäteen esilukijalla ja kysyä häneltä ymmärsikö hän mitä siinä tapahtui. (Ateljeekriitikon pitäisi tietysti tuntea jonkin verran lajityyppiä. Eräs Nova-finalisti kertoi vieneensä vampyyri-splatterinsa kotipuolensa kirjoittajapiiriin näytille. Siellä oli sanottu: "En oikein tajunnut - olivatko nämä tonttuja?")
2) Luota itseesi. Kirjoita siitä mikä kiinnostaa, sillä tavalla kuin osaat ja haluat. Paitsi että jokainen ihminen on laulun arvoinen, jokaisella ihmisellä on sisimässään paljon erinomaisia ja ainutlaatuisia lauluja. Jenkkiviihteen tai kuulaan taideproosan jäljittely ei ole yleensä kiinnostavaa, mutta pienetkin yksilölliset ajatukset ovat. Myöskään ei kannata yrittää kirjoittaa paremmin kuin osaa, koska yksinkertainen on yleensä kauniimpaa kuin epäonnistunut monimutkainen.
Novan voittaja ei päässyt paikalle eikä moni muukaan top 10:stä. Ehdin jutella harmillisen vähän osallistujien kanssa, mutta onneksi edes jotain. Eräs kirjoittaja oli tehnyt siskonsa kanssa kymmenen vuotta fantasiaromaania. Toivottavasti sen pääsee joskus ostamaan kaupasta! Kuulin myös, että viidenneksi tullut kilpailija on vasta 14- tai 15-vuotias, ja siihen ei voi sanoa muuta kuin että way to go.
Finnconista löytyy raportti ainakin Tero Ykspetäjän blogista täältä. Novan tulokset löytyvät täältä.
maanantai 23. kesäkuuta 2008
Lastenkirjatuokiossa Mummon kone
Luen Novan finalisteja ja yritän laittaa niitä järjestykseen. Pinossa on parikymmentä novellia ja noin 300 liuskaa. Vielä tekstejä ei ole syytä tarkemmin luonnehtia, mutta kiinnostavia tapauksia on tullut jo vastaan. Kirjoitan ajatuksiani kilpailusta, kun tulokset on julkistettu heinäkuun lopulla Finnconissa.
Novan tuomaristoon kuuluu tänä vuonna myös lasten- ja nuortenkirjailija Jukka Laajarinne, ja nyt edessäni aukeaa kätevä aasinsilta kertoa hänen kirjoittamastaan ja Martti Ruokosen kuvittamasta lastenkirjasta Mummon kone. Kirja voitti hyvästä syystä joitakin vuosia sitten pohjoismaisen kuvakirjakilpailun.
Mummon kone on siitä erikoinen, että se ei tee oikein mitään vaikutusta kun sitä selailee itsekseen, paitsi ehkä sellaisen, että onpa oudon näköinen, mutta kun kirjan lukee ääneen lapselle, se herää hämmästyttävällä tavalla eloon. Olen lukenut sitä eräälle kolmevuotiaalle, ja sen vaikutus oli meihin molempiin hyvin elähdyttävä.
Mummon koneessa on jonkinlainen ainutlaatuinen tekstin rytmin ja visuaalisen toteutuksen yhdistelmä, jonka vaikutuksesta kirjaa ei voi lukea ääneen tylsän monotonisesti, vaikka olisi itse tylsän monotoninen ihminen. Kun kirja lähtee liikkeelle, se vie mukanaan, ja lopuksi on vain että oho mikä vauhti. Mummon kone ei ole kuitenkaan mitään levotonta kohellusta, vaan hallittu kyyti.
Samaisen kuvakirjakilpailun toinen voittaja oli Katri Kirkkopellon ja Suna Vuoren Hirveää, parkaisi hirviö, jolle on sittemmin tehty jatkoakin. Sekin on oikein ihana kirja, mutta paljon perinteisempi. Siinä on filosofiaa, kaunista kuvitusta ja liikuttavaa poikasen lohdutusta. Kuvittelisin, että moni aikuinen mieltyy Hirviö-kirjaan heti sitä selattuaan. Luulen, että lapsetkin pitävät siitä, mutta Mummon koneeseen verrattuna Hirveää, parkaisi hirviö on tehty enemmän aikuisten tasolta ja näkökulmasta. Mummon kone taas on sellainen harvinaisuus, jossa aikuiset tekijät ovat jotenkin päässeet kiinni lasten logiikkaan ja rytmiin. Tai siis niin arvelisin.
Aikuisten kirjoista olen lukenut viime aikoina James Ellroyn Mustaa dahliaa, joka vielä kesken, mutta vaikuttaa ihan kohtalaiselta, sekä Runotyttöä maineen polulla, joka on aina hyvä. Omat kirjalliset leimahdukset ovat olleet aika vähissä.
Novan tuomaristoon kuuluu tänä vuonna myös lasten- ja nuortenkirjailija Jukka Laajarinne, ja nyt edessäni aukeaa kätevä aasinsilta kertoa hänen kirjoittamastaan ja Martti Ruokosen kuvittamasta lastenkirjasta Mummon kone. Kirja voitti hyvästä syystä joitakin vuosia sitten pohjoismaisen kuvakirjakilpailun.
Mummon kone on siitä erikoinen, että se ei tee oikein mitään vaikutusta kun sitä selailee itsekseen, paitsi ehkä sellaisen, että onpa oudon näköinen, mutta kun kirjan lukee ääneen lapselle, se herää hämmästyttävällä tavalla eloon. Olen lukenut sitä eräälle kolmevuotiaalle, ja sen vaikutus oli meihin molempiin hyvin elähdyttävä.
Mummon koneessa on jonkinlainen ainutlaatuinen tekstin rytmin ja visuaalisen toteutuksen yhdistelmä, jonka vaikutuksesta kirjaa ei voi lukea ääneen tylsän monotonisesti, vaikka olisi itse tylsän monotoninen ihminen. Kun kirja lähtee liikkeelle, se vie mukanaan, ja lopuksi on vain että oho mikä vauhti. Mummon kone ei ole kuitenkaan mitään levotonta kohellusta, vaan hallittu kyyti.
Samaisen kuvakirjakilpailun toinen voittaja oli Katri Kirkkopellon ja Suna Vuoren Hirveää, parkaisi hirviö, jolle on sittemmin tehty jatkoakin. Sekin on oikein ihana kirja, mutta paljon perinteisempi. Siinä on filosofiaa, kaunista kuvitusta ja liikuttavaa poikasen lohdutusta. Kuvittelisin, että moni aikuinen mieltyy Hirviö-kirjaan heti sitä selattuaan. Luulen, että lapsetkin pitävät siitä, mutta Mummon koneeseen verrattuna Hirveää, parkaisi hirviö on tehty enemmän aikuisten tasolta ja näkökulmasta. Mummon kone taas on sellainen harvinaisuus, jossa aikuiset tekijät ovat jotenkin päässeet kiinni lasten logiikkaan ja rytmiin. Tai siis niin arvelisin.
Aikuisten kirjoista olen lukenut viime aikoina James Ellroyn Mustaa dahliaa, joka vielä kesken, mutta vaikuttaa ihan kohtalaiselta, sekä Runotyttöä maineen polulla, joka on aina hyvä. Omat kirjalliset leimahdukset ovat olleet aika vähissä.
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)