Naistenpäivämainos

Mainostan hyvissä ajoin Naisasialiito Unionin avoimien ovien päivää, joka pidetään naistenpäivänä 8.3 osoitteessa Bulevardi 11 A 1. En tiedä muuten ohjelmasta enkä löytänyt tähän hätään mitään linkkiä, mutta itse olen paikalla kello 13 juttelemassa Liha tottelee kuria -kirjastasta ja varmaankin erityisesti sen sukupuoliin liittyvistä teemoista. Tervetuloa!

Lapsuuden sankareita

Tunnen outoa velvollisuutta ostaa Neil Gaimanin kirjoja, vaikka ne ovat aika huonoja. Anansi Boysissa ja Tähtisumussa en ole koskaan päässyt paria ensimmäistä lukua pidemmälle ja Unohdetut jumalat oli minusta selvä malliesimerkki päältä kauniista kakusta ja missä oi missä oli Maanalaisen Lontoon punainen lanka? Ainoa Gaimanin romaani, josta pidän, on Hyviä enteitä, mutta sekin on yhteistyötä Terry Pratchettin kanssa ja muistuttaa erittäin paljon Kiekkomaailma-kirjojen hyviä kohtia. Kyllästyttää, kun Gaiman toistaa niitä omia rakkaita sisällöllisiä maneereitaan, erityisesti sellaista, että ajatelkaa hei jos joku mytologinen hahmo olisikin joku kaupan kassa tai bussikuski. Lisäksi Gaiman yrittää usein olla humoristinen, mutta ei oikein osaa.

Velvollisuus lisätä vaatimaton roposeni Neil Gaimanin kassaan johtuu varmaankin siitä, että Gaiman on lapsuuteni sankari enkä voi koskaan hylätä häntä täysin. Diggasin tietysti Sandmania silmät päästäni 15-vuotiaana, niinkuin jokainen terve teini-ikäinen. Olen lueskellut Sandmania välillä uudelleen, ja se pitää edelleen aika hyvin kutinsa. Sandmanin lisäksi monet Gaimanin novelleista ovat kivoja.

Ostin ja luin juuri suomeksi käännetyn novellivalikoiman Aarteita ja muistoesineitä. Pidän varsinkin kokoelman aloittavasta Vihreiden kirjainten arvoitus -novellista, joka on jonkinlaista Sherlock Holmes ja Suuret muinaiset -crossover-fanfictionia. (Sherlock Holmes ja Suuret muinaiset ovat minulle hyvin rakkaita hahmoja ja voi olla, että pidän novellista lähinnä siksi. Muistaakseni se on kyllä palkittu Hugollakin, joten kyllä siitä muutkin ovat pitäneet.) Vihreiden kirjainten arvoitus löytyy muuten englanniksi A Study in Emarald -nimisenä Neil Gaimanin kotisivulta. Neil Gaimanin kotisivu on varmaan internetin paras kirjailijan kotisivu. Sieltä löytyy kaikenlaista hauskaa moneksi päiväksi, jos vaikka sattuu olemaan töissä sellaisessa konttorissa, jossa voi simuloida työntekoa.

Haasteita

Sokeripala on haastettu kahdessa blogissa. Morre haastaa minut listaamaan kymmenen suosikkiblogiani, mutta en listaa, koska ne ovat salaisuus. Vaikka kailotan asioitani täällä world wide webissä, niin OIKEASTI, uskokaa tai älkää, olen salakähmäinen, enkä koskaan kerro täällä tai muuallakaan kaikkien tärkeimpiä asioita, esimerkiksi suosikkiblogeja, -kirjoja, -elokuvia, -biisejä tai -ajatuksia. Parhaat asiat menevät pilalle, jos ne kertoo liian huolettomasti. Herää tietysti kysymys, että miksi minulla on blogi, kun en pohjimmiltani halua kertoa mitään tärkeää. Syy on kaupallinen. Sokeripala on perustettu pääasiassa siksi, että Lihis menisi kuumille kiville. Lihiksen elinkaari kirjakaupoissa alkaa olla vähitellen illassaan ja nyt herää tietysti se kysymys, että mitä minä täällä enää heilun. Siihen en ole vielä keksinyt hyvää perustelua.

Mutta sen voin paljastaa, että luen esimerksiksi itsensä Morren blogia, jossa on kiinnostavia kirja-arvosteluja. Arvostan erittäin paljon hänen suhtautumistaan kirjallisuuteen. Se on intohimoinen, analyyttinen ja epäelitistinen. Kirjallisuuden äärellä on rasittavan paljon snobbailua ja teeskentelyä, mutta Morren postaukset ovat aitoja ja vilpittömän subjektiivisia. Olen ihmetellyt usein, että miksi kirja-arvostelut ovat monissa blogeissa aivan samantapaisia kuin lehtikritiikit, siis siinä mielessä, että ne yrittävät olla jotenkin vastaansanomattoman ja todistettavan oikeassa, vaikka oikeastaan blogien idea olisi olla niin subjektiivinen kuin lähtee. Tai siis: jos kirjoittaa lehtitekstiä, niin miksei saman tien myisi juttujaan lehteen? Toisaalta monissa blogeissa on erittäinkin subjektiivisia yhden tai parin lauseen heittoja luetusta, mutta niistä lukija ei yleensä saa paljon irti. Morre on siitä harvinainen, että hän perustelee tarkasti miksi fanittaa tai dissaa. Hänen bloginsa onkin ihan kuin juttelisi elävässä elämässä jonkun kirjallisuuden ystävän kanssa.

Ja Fredrika on haastanut minut päivän ekotekoon. Se olkoon se, että laitan tänä iltana papuja likoamaan yöksi ja aamulla keitän ne ja laitan pakastimeen. Ja sitten koko ruokakuntani syö papuja eläinproteiinin sijasta hyvin, hyvin kauan.

Kymmen parasta blogia -haaste menee eteenpäin J. Pekka Mäkelälle ja päivän ekoteko -haaste menee Anne Leinoselle.

McEwan, Marklund ja Nova

Olen ollut viime aikoina hidas päivittämään blogia. Kirjallinen elämäni on vähissä ja jos ei ole aikaa kirjoittaa kirjallisuutta, niin onko edes syytä pitää kirjallisuusblogia?

Olen tietysti lukenut kaikenlaista, mm. Ian McEwanin Amsterdamin, josta pidin. Se on ensimmäinen lukemani McEwanin kirja, koska minulla on ollut ennakkoluuloja. Olen joskus hieman selaillut McEwanin kirjoja, ja ne vaikuttivat tekovakavilta ja itsetietoisilta. Ja kävin myös katsomassa jonkin aikaa sitten McEwanin romaanin pohjalta tehdyn Sovituksen ja se oli ärsyttävä. (Siinä oli asetettu ei enempää eikä vähempää kuin kokonainen maailmansota kulissiksi pikkumaisten pikku henkilöiden pienille seksuaalisille turhaumille.) Mutta joka tapauksessa Amsterdam oli ihan kiva ja yllättävän kepeä. Siitä tuli vähän mieleen Somerset Maugham, kun oltiin brittiläisiä ja rikkaita ja kevytkenkäisiä ja yhtäkkiä kauheissa ongelmissa.

Luin myös Liza Marklundin Nobelin testamentin. Pidän Marklundin dekkareissa siitä, että Annika Bengzon on aina niin paskana, koska sen lukeminen on kathartista. Mutta se onkin ainoa hyvä asia mitä Marklundin kirjoista voi sanoa. Niissä on sellainen kauhea ominaisuus, että ne tarrautuvat lukijaan eikä lukemista voi lopettaa vaikka koko ajan huomaa, että kirja vie jotain sielusta. Marklundin lukemisesta tulee tosi ällöttävä ja pahoinpidelty olo. Tuntuu ihan samalta kuin olisi töllöttänyt jotain suomi 24 -keskustelua tai vauvalehden keskustelupalstaa tai pornoa koko päivän. On olemassa muitakin samanlaisia vaarallisia kirjoja, mutta onneksi ne ovat harvinaisia.

Tässä on raportti Kouvolan keikasta.

Muistutan myös Nova-novellikilpailusta, johon aloittelevien kirjoittajien kannattaa ehdottomasti osallistua, jos scifi/fantasia/kauhu-osasto kiinnostaa. Kyseinen hieno kilpailu on tarjonnut ensimmäisen kirjoitusfoorumin sellaisellekin kuuluisalle ja juhlitulle kirjailijalle kuin minä! Olen tänä vuonna toista kertaa tuomaristossa. (Jos joku muuten haaveilee kirjailijan urasta, mutta haave tuntuu epärealistiselta, kannattaa kaivaa esille takavuosien Kosmoskynästä Nova-novellini Yksisarvisen talli. Sen ja julkaisukelpoisen romaanin välillä on vain muutama vuosi ja sen jos minkään pitäisi antaa toivoa.) Novassa on iso tuomaristo ja sen takia sijoittukset ovat jossain määrin kompromisseja. Novelli voi olla hyvä, vaikka ei pärjäisi, mutta tämä ei ole kuitenkaan kääntäen verrannollista. Se, joka pärjää Novassa, tekee taatusti jotain oikein. Suosittelen kiinnittämään huomiota kielioppiin, oikeinkirjoitukseen ynnä muuhun perushommaan ja viimeistelyyn, koska kilpailuun osallistuu paljon aloittelijoita, joilla voi olla perusasiat vielä hakusessa. Viitseliäisyydellä voi päästä aika pitkälle Novassa.

Kirjailijailta Kouvolassa ja purnausta huonosta viihteestä

Juttelen Lihiksestä Kouvolan pääkirjastossa 7. tammikuuta kello 17.30. Tervetuloa kuuntelemaan, jos olette jossakin lähistöllä! Kirjastonhoitaja Kini Laine emännöi tällaisia kirjailijavierailuja joka kuukausi ja ne ovat kuulemani mukaan kivoja tilaisuuksia. Tässä lisätietoa tapahtumasta.



Kaipaan aina vain merirosvoja ja menneiden aikojen neitosia. Kuka kirjoittaisi hyvän romanttisen ja/tai jännittävän romaanin? Lukisin sen heti! Lapsena oli hauskaa lukea Kolmen muskettisoturin tapaisia kirjoja, mutta nyt kun on aikuinen, eikä mikä tahansa räpellys mene läpi, pettyy melkein aina. Olen lueskellut viime päivinä Ana Veloson romaania Kun kahvi kukkii. Se on eräänlainen Tuulen viemää 1800-luvun Brasiliassa ja siinä on kaikki elementit kunnossa paperilla (kaunis ja itsenäinen plantaasin valtiatar, mystinen ja komea orjien vapauttaja, seksiä trooppisen myrskyn myllertäessä, hienoja tanssiaisia, kohtaamisia öisissä puutarhoissa ym) mutta se on kirjoitettu niin latteasti, että kiinnostus ei säily. Kai se on vain hyväksyttävä, että hyvät sanankäyttäjät eivät halua kirjoittaa viihdettä, vaan laittavat sisältöönkin saman tien jotain omaperäistä kierrettä. Voi myöskin olla, että hyvin kirjoitettuja seikkailuja ja romansseja löytyy parhaiten lasten- ja nuortenosastoilta.

Edit. Lisäsin vielä kuvan kirjailijaillan mainosjulisteesta. Julisteen kuva on Veikko Somerpuron ottama ja se on varmaankin suosikki-promokuvani. Näytän krapulaiselta inuiitilta, mutta hyvin kauniilta sellaiselta, vai mitä?

Vaarallisia kuulia liikkeellä

Hyvää joulua ja onnellista uutta vuotta kaikille! Varokaa liiallista vihreiden kuulien syöntiä!

Menneen maailman maalari

En ehtinyt kirjastoon hakemaan ihania hattaroita, joten luin Kazuo Ishiguron romaanin Menneen maailman maalari. Kirja oli tosi hyvä ja suosittelen sitä voimakkaasti. Menneen maailman maalari sijoittuu toisesta maailmansodasta toipuvaan Japaniin ja kertoo vanhasta taidemaalarista, joka oli ennen sotaa kunnioitetty mielipidejohtaja, mutta sodan jälkeisessä ilmapiirissä hänen vakaumuksensa on väärä ja kunniaton.

Olen lukenut aiemmin Ishiguron kirjat Pitkän päivän ilta ja Me orvot. Niistä pidin vielä enemmän. Ne ovat jopa (hyvin pitkällä) lempikirjojeni listalla. Pitkän päivän illasta tehtiin myös elokuva, mutta sitä Sokeripala ei suosittele. Siinä on omahyväinen Anthony Hopkins ja se on muutenkin banaali.

Kaikissa lukemissani Ishiguron kirjoissa tuntuu olevan se yhtäläisyys, että tärkeimmät asiat ovat rivien välissä ja lukijan on itse pääteltävä millaisia tapahtumia tarinan ja henkilöiden taustalta löytyy. Henkilöt eivät edes mielessään mieti miten asiat "oikeasti" ovat, vaan ovat aina jollakin tavalla harhautuneita.

Menneen maailman maalaria lukiessa oli mukavaa avata japanilaisen keskustelukulttuurin koodia. Se on aivan selkeä kunhan sen hoksaa. Erittäin kohtelias ja varovainen puhe tarkoittaa normaalia kanssakäymistä. Asiallinen ja selkeä puheenparsi tarkoittaa töykeyttä. Ikkunasta ulos hiljaa katseleminen tarkoittaa "Painu helvettiin. Et saa koskaan anteeksi."