Liha tottelee kuria teatterissa

Riemuisia uutisia: Lihiksestä on tehty näytelmä, ja kantaesitys on adAstra-teatterissa Jyväskylässä 8. maaliskuuta. Näytelmän dramatisoi ja ohjaa Mirka Seppänen.

Lihiksen dramatisoinnista lavalle ja elokuvaksi on ollut vuosien mittaan silloin tällöin puhetta ja jotain alustavia suunnitelmia on joskus tehtykin, mutta tämä on ensimmäinen kerta kun ne todella toteutuvat. Jipii! (Teatterin nimi on sama kuin Lihiksen säkenöivän päähenkilön. Sen täytyy olla hyvä merkki.)

Oma lusikkani ei ole kovin syvällä tässä sopassa. Mirkalla ja adAstran jengillä on ollut vapaat kädet tehdä oma tulkintansa. Olen lukenut kässärin ja se on upea, menee suoraan asiaan ja pysyy siellä ja virtaviivaistaa tehokkaasti romaanin höperehtiviä sivupolkuja.

Mirka kertoi kiinnostavan asian Lihiksen dramatisoinnista. Esikoisromaanissani on nimittäin yksi ihan tietty haaste dramatisoijille (ja juuri se voi olla syy siihen että kirjaa ei ole aikaisemmin muokattu näytelmäksi). Tapahtumat ovat kamariteatteria, intiimejä ja intensiivisiä parin tai muutaman ihmisen välisiä kohtaamisia, mutta puitteet ovat tosi isot, välillä täyttä spektaakkelia. Näiden kahden elementin yhdistäminen lavalla on hieman vaikeaa, tai ainakin se vaatii dramatisoijalta rohkeutta tehdä muutoksia ja omia tulkintoja.

En ole koskaan tullut ajatelleeksi tätä, mutta niinhän se tosiaan on. Romaanin miljöö on täynnä avomerta, luksusasuntoja, salaisia puutarhoja, bdsm-luolia, erilaisia kaupunkeja ja ties mitä. Luulen, että tällainen piirre on nimenomaan ominainen tarinoilleni. Pidän itsekin kirjoissa ja elokuvissa usein juuri niistä kohdista, jossa ympärillä tapahtuu jotain tosi suurta (tyyliin Atlanta palaa) mutta henkilöt ovat niin rakastuneita/vihaisia/sekaisin/tyhmiä, että jäävät keskelle myrskyä/tulipaloa/zombie-maailmaloppua pussailemaan ja riitelemään. Joissain teoksissa sellaiset kohdat ovat tylsiä suvantoja, mutta monissa suosikkijutuissani ne ovat niitä kaikkein tärkeimpiä kohtia. Ajatelkaa vaikka Buffya, eihän se olisi yhtään niin vahvaa ihmissuhdedraamaa, jos maailmanloppu ei olisi koko ajan tulossa.

Esityspäivät löytyvät täältä. Viimeinen näytäntö näyttää olevan vappuaattona.

Jyväskylässä on  kirjamessut 23.3. - 24.3. ja olen siellä kertomassa Orvokki Leukaluun urakirjasta, joka ilmestyy maaliskuun alussa, joten maaliskuussa on mahdollista pitää kokonainen Miina Supis -festari Jyväskylässä. Kaikki sinne!

Mooses & Miina ne yhteen sopii

Olen mennyt pussauskoppiin Mooses Mentulan kanssa! Katsokaa mikä kaunokainen!

Tämä on siis WSOY:n ensimmäinen kääntöpokkari. Se sisältää novellikokoelmat Musta timantti ja Apatosauruksen maa. 

Kirjan pitäisi olla ihan kohtapuoleen kaupoissa. Tätä voi lukea vaikka bussissa, koska tarinat ovat lyhyitä ja selkeitä (ja mestarillisia: kannessakin sanotaan että "lyhyen muodon mestarit yksissä kansissa".) Musta timantti oli viime vuoden kiitellyimpiä teoksia ja Hesarin eskoiskirjapalkinnon ehdokas. Se on tiivis, vaivattoman tuntuinen kokoelma, jossa on hienoja irtiottoja arkitodellisuudesta. Apatosauruksen maa ilmestyi alun perin vuonna 2010. Siinä on pieniä, enemmän tai vähemmän kummallisia juttuja ja se on mielestäni tähänastisen urani taiteellinen huippu.

Tällä hetkellä olettaakseni Mentula ja ainakin minä olemme työn touhussa, koska kummaltakin tulee ensi vuoden alussa uudet kirjat. Minulta Orvokki Leukaluu -kokoelma ja Mentulalta Lappiin sijottuva romaani, josta kerrotaan vähän esimerkiksi täällä: http://yle.fi/uutiset/mooses_mentula_haki_varia_kirjaansa_lapista/6345993

Elämä on tuskallista ja masentavaa

Siivosin äsken kirjahyllyä. Vastaan tuli monia kirjoja, joista olen ajatellut blogata, mutta sitten en olekaan ehtinyt/muistanut/jaksanut/viitsinyt. Suuri osa lukemiskokemuksistani manifestoituu nykyisin jossakin lehdessä, ja kirjabloggaaminen on vähän jäänyt. Sokeripala on kuitenkin tavallaan kaikkein hauskin kirja-arvioiden areena. Täällä ei ole mitään journalistisia säädyllisyysvaatimuksia tai muita reunaehtoja.

Eräs kirjoista, joista minun piti kertoa, oli Michel Houellebecqin essee H.P. Lovecraft: Against the World, Against Life. Se on älykäs  ja hienosti kirjoitettu, ja suosittelen sitä kumman vain kirjailijan tuotannon ystäville ja muillekin. Houellebecq ei sano nähdäkseni Lovecraftista mitään ennenkokemattoman järistyttävää (kiinnostavimmat pointit liittyvät ehkä HPL:n foobiseen rasismiin ja sen metafyysisiin ulottuvuuksiin) mutta ajattelu ja kieli on niin eleganttia, että lukeminen on suuri nautinto.  En osaa ranskaa, ehkä se olisi ranskaksi vielä parempi. Kirja on lyhyt, sen lukaisee ihan yhdessä illassa.

Mieleeni on jäänyt ennen kaikkea kaksi asiaa. Ensinnäkin ensimmäinen virke. Se on niin hyvä, että kun luin sen ensimmäisen kerran, minun oli pakko laskea kirja kädestä ja kävellä vähän aikaa. "Life is painful and disaponting." Ei mitään pehmennyksiä: ei "often" tai "sometimes". Väitelauseen voi allekirjoittaa tai olla allekirjoittamatta, mutta... siis...oi.  Mikä pokka, mikä ylväs nöyryys, mikä tinkimättömyys! Siitä ei voi olla vaikuttumatta. Lause valaa kerralla pohjan koko teokselle ja sen aiheelle. Perusasiat (Lovecraftista, elämästä, esseen mittakaavasta) tulevat heti selviksi. Aoitus loi minuun syvän turvallisuuden tunteen. Tiesin, että nyt pelataan avoimin kortein. Olin niin iloinen! Sitäpaitsi ajattelen itsekin tuolla tavalla, vaikka sen ääneen lausuminen osoittaa nykyisin huonoa makua (Talouselämän mukaan se voi myös tuhota aivokudosta).

Toinen mieleeni jäänyt asia on Stephen Kingin esipuhe. Se oli häkellyttävän huono. En tajua kuka hullu on voinut pyytää häntä kirjoittamaan sen. Essee itsessään oli niin keskittynyttä, viritettyä, älyllisesti kunnianhimoista ja tarkkaa ajattelua, että kontrasti oli aivan typerryttävä. Esipuhe sisälsi löyhää jaarittelua jostain tyhmästä novelli-ideasta, jota King oli joskus pyöritellyt, mutta joka oli niin tyhmä ettei hän edes viitsinyt kirjoittaa sitä. Esipuhe kannattaa ehdottomasti lukea ihan äimistelymielessä.

Edeltävä ei ollut mitään Stephen Kingin solvaamista tai mitään "luen vain ranskalaisia älykköjä" -tyyppistä snobismia. Imuroin juuri monta Kingin kirjaa kunnioittavin elkein. Kingin omissa teoksissa se hänen oma juttunsa toimii tietysti mielettömän hyvin.

Sovituksia

Olen romaanikässärin kanssa sellaisessa vaiheessa, jossa arvelen, että kaikki ennen kesälomaa kirjoittamani on käyttökelvotonta shittiä, ja minun pitää naputtaa kaikki uudestaan ja eri tavalla. Toisaalta ajattelen, että ehkä minun pitäisi ottaa itseäni niskasta kiinni ja kiilottaa shitti kullaksi. En tosin tiedä millaisia alkemistisia voimannäytteitä se vaatisi.

Nyt minulla on päässäni kaksi tapaa kertoa suunnilleen sama tarina: toinen on melodramaattinen ja tunteellinen ja maalauksellinen tapa ja toinen on sen vastakohta, rämisevä ja hassu ja kipeä. Olisi hauskaa, jos romaaneistakin voisi tehdä erilaisia sovituksia. Näen että kumpikin romaani voisi olla hieno. Tietysti samaan kirjaan voi laittaa monenlaista kamaa, mutta ei ihan mitä vain. Toisin kuin usein kuulee väitettävän, romaani ei ole sika. Se ei todellakaan syö kaikkea. Erilaisten ainesten välillä pitää olla jokin harmonia, logiikka tai dialogi.

Tämä on toinen yksin kirjoittamani romaani, eikä tämä työ ole muuttunut ainakaan helpommaksi. Deadline ei ole mitenkään kohtuuttoman lähellä, mutta kuitenkin niin lähellä että nyt on pakko mennä eikä meinata. Mutta romaania ennen tulee Orvokki Leukaluu -kirja, sunnuntailapseni, jonka kirjoittaminen on pelkkää iloa.

Hyviä neuvoja

Huomenta! Sokeripala herää nyt horroksesta. Osallistun tässä alkajaisiksi Päivän saarna -meemiin.

Anne Leinonen laittoi blogiinsa kirjoittajan tärkeimmät ohjeet ja ehdotti, että muutkin listaisivat tärkeimmät oppinsa. Tässä Saara Henrikssonin viisauksia. Anne ja Saara käsittelivät jo melkein kaikki tärkeimmät asiat. Niihin ei ole paljon lisättävää, mutta tässä vielä muutama:


1) Don't panic (Linnunradan käsikirjasta. Tätä voi ajatella esim. yön pimeinä tunteina kun kässäri on levällään ja sudet ulvovat.)
2) Do, or do not. There is no try. (Yodalta. Tämä on ehkä lievästi noloa, mutta ajattelen tätä ainakin kerran viikossa.)
3) Kuinka norsu syödään? Pieninä paloina. (Sananlasku, joka auttaa kun kirjoittaa satoja sivuja samaa saatanan tylsää kirjaa.)

Ja sitten kaksi omaani:

4) Älä ajattele lukijoita, kun kirjoitat ensimmäistä versiota.
5) Ajattele lukijoita, kun editoit.

Sitten pari Miina Supisen elämä ja tuotanto -aiheista uutista:

1. Tulevan syksyn ohjelmassa on Orvokki Leukaluu -kirjan viimeistely (tai no viimeistely - siitä puuttuu vielä puolet). Orvokki Leukaluun Urakirja ilmestyy ensi vuonna! Jee! Tässä on kirjan ensimmäinen esittelyteksti, se on Mari Niemisen käsialaa.

URAPUTKEEN ORVOKKI LEUKALUUN OHJEIN! Suurtalouskokki seisoo himmeän teräksenhohtoisessa keittiössä sandaalit jalassa ja pilvenhattaraa muistuttava lakki päässä. Taustalla kuuluu suuren tiskikoneen jyly, joka tuo mieleen valtameren ikuiset aallot. Ammatinvalintapsykologi Orvokki Leukaluu tarjoaa kirjassaan kaiken, mitä oravanpyörään halajava tarvitsee: 40 selvitystä suomalaisille sopivien ammattien perimmäisestä luonteesta. Miitta Sorvalin näyttelemä ammattiauttaja Orvokki Leukaluu esiteltiin ensi kerran Radio Suomessa ja Yle Puheessa keväällä 2012. Molemmissa versioissa on tuplasti uutta, radiossa kuulumatonta materiaalia! Luonto ei ole villi, eräopas on.

2. Jyväskylässä aloitetaan Liha tottelee kuria -näytelmän harjoitukset. Lihiksen ohjaa ja dramatisoi lahjakas ja ihana Mirka Seppänen. Ensi-ilta on 8.3. ad Astra -teatterissa. Tämä on ollut unelmani jo pitkään. JEEEE!!! Superjännää!

Iltasatukirjoja

Viime postaus on aiheuttanut kävijäpiikin Sokeripalassa. Kiitos kaikille asiallisille kommentoijille! Olen lukenut kaikki kommentit ja miettinyt niitä huolellisesti.

Epäasiallisille kommentoijille nyt sellaista, että hajaantukaa. Täällä ei ole mitään katseltavaa. Jos ette oitis lopeta foliohattuilua, ilmoitan teistä Feministis-Fasistiselle Internationaalille, jossa olen itsekin viidennen tason ninja ja kultajäsen, ja sieltä lähetetään kimppuunne iskujoukko, johon kuuluvat Ylifeministi, Punavihermädättäjä, Suvaitsevaisto ja Lesbo. Heillä kaikilla on supervoimat.

Vakavasti puhuen: lopettakaa kiihkoilu, täällä ja muualla. Naiset eivät ole vihollisianne. Naisten oikeudet eivät tarkoita sitä, että oikeudet riistetään miehiltä. Parempaa maailmaa rakennetaan yhdessä, miehet ja naiset samassa rintamassa. Peace and love, over and out.

Siirrymme miellyttävämpiin asioihin, nimittäin lastenkirjoihin.

Meillä kotosalla on vihdoin päästy siihen vaiheeseen, että lapset ja minä pidämme samoista kirjoista. Muksut kuuntelevat jo pieniä romaaneja. Iltasatuhetket ovat minullekin monesti päivän parhaita lukuhetkiä.

Suosikkeja on tällä hetkellä kolme. Ensimmäinen on Astrid Lindgrenin Melukylässä on hauskaa. Muksut pitävät siitä, koska siinä on paljon yksityiskohtia ja koko ajan tapahtuu jotain pientä, mutta lapsen mielestä tärkeää. Melukylän lapsissa on jotain viehättävän pelkistettyä. Se on ikään kuin lasten Antti Tuuri -proosaa. Monissa Lindgrenin kirjoissa on paljon kaikenlaisia jännittäviä kierroksia, rikoksia, fantasiaa, vaaroja jne, mutta Melukylässä ollaan vain kotipiirissä, pihoilla ja koululla. Se suuren seikkailun henki ikään kuin väreilee lasten leikkien ympärillä.

Toinen suosikki on Carl Barksin Aku Ankat. Nyt kun luen niitä uudestaan, tajuan kuinka suuri vaikuttaja Aku Ankka on ollut minunkin elämässäni. Ne ovat opettaneet niin paljon elämästä, maailmasta, työstä, kaupungista, maaseudusta, kapitalismista, modernista valtiosta, rohkeudesta ja seikkailumielestä. Barks on todella hyvä, ihan millä tahansa sarjakuvan tai tarinankerronnan mittarilla. Hänen sarjakuvissaan on loputtomasti vauhtia, huumoria ja ajatuksen vapautta. Niistä tulee aina hyvälle mielelle. (ETA: Facebookissa juuri Juri Nummelin huomautti, että parhaat Barksit ovat niitä, joista ei tule hyvälle mielelle. Se on hyvä huomio. Monet hyvät sarjat ovat todella riipaisevia. --- Hieman hankalaa muuten tämä monimediaisuus, kun osa kommenteista tulee facebookiin.) Lapset tykkäävät tietysti eniten niistä jaksoista, joissa on eksoottisia maisemia ja hyppimistä, esim. tappurapääintiaaneja.

Kolmas suosikki on uusi kirja, Tuuve Aron kirjoittama ja Sanna Manderin kuvittama Topi ja Tallulah: Korson purppuraruusu. (disclaimer: Tuuve on kaverini ja tämä on siis kaverikritiikki, tai eihän tämä ole edes mikään kritiikki vaan suoraa fanitusta.) Kirja on tarkoitettu ehkä vähän vanhemmille lapsille kuin mitä meiltä löytyy, mutta hyvin se silti menee. Lapset nauravat ääneen melkein joka sivulla ja he puhuvat "Tallusta" pitkin päivää.

Olen miettinyt mistä niin suuri innostus voi johtua. Tarina on pienelle lapselle suhteellisen työläs seurattava - siinä on todellisuuden tasojen sekoittumista ja muuta sellaista, joka menee ihan taatusti yli hilseen. Ilo syntyy varmaankin eniten hauskoista nimistä ja siitä, että tarinan yksityiskohdissa on niin paljon värikkyyttä ja jännittävyyttä.

Tallussa on miekkoja, rubiineja, kultahampaita ja muuta sellaista esineistoä, joka on lasten mielestä kaikkein houkuttelevinta ja jännittävintä. Aikuiselle lukeminen on tietysti pelkkää iloa. Siinä on samaa lauseen napakkuutta ja eloisuutta kuin Tuuven aikuistenkirjoissakin.

Täytyy kysyä Tuuvelta aikooko hän kirjoittaa lisää lastenkirjoja. (Hänen seuraava kirjansa on aikuisten novellikokoelma Himokone). Kansa vaatii lisää Tallua!

Onko teillä, rakkaat lukijat, hyviä vinkkejä lasten ensimmäisiksi pitkiksi kirjoiksi? On kiva päästä lukemaan kaikki omat lapsuuden suosikit, mutta yhtä hauskaa olisi lukea uusia.

Pimppini on valloillaan

Hyvää naistenpäivää! Eilen ilmestyi antologiamme Pimppini on valloillaan, jossa käsittellään naisiin kohdistuvaa seksuaalista väkivaltaa. Mukana on 38 kirjoittajaa, tutkijoita, novellisteja ja runoilijoita. Tekijälista on tosi timanttinen! Mukana on kirjallisuutemme suuria nimiä ja nuoremman polven tähtiä. En rupea edes luettelemaan, koska sitten pitäisi luetella kaikki. Pimppikirjasta on syytä olla hyvillään, koska aihe on tärkeä ja monet tekstit aivan mahtavia. Mitenkään sietämättömän synkkää luettavaa teos ei ole. Monet jutut ovat vetäviä ja hauskojakin. (Minun novellini ei ole yhtään hauska, kerrankin niin.)

Antologian julkaisupäivänä Iltalehti antoi ymmärtää, että kirjan päätoimittaja Katja Kettu valehtelee häneen kohdistuneesta sieppausyrityksestä. Iltalehden toimittaja oli lähetetty julkaisupressiin esittämään syytöksiään ja piinaamaan Katjaa erittäin rumasti. Katja ei vastannut mitään, ja ymmärrän sen hyvin. Iltalehden lööppijulkisuus lietsoo juuri sellaista riepottelua, jota jokainen seksuaalisen väkivallan uhri pelkää kaikkein eniten. Omia vaikeita kokemuksia ei kukaan halua sosiaalipornoistaa.

Iltalehti mokasi nyt tosi raskaasti. Olen itsekin toimittaja, ja ymmärrän hyvin, että lehdistö ei ole, eikä missään nimessä saakaan olla, julkkisten pr-toimisto. Vapaa tiedonvälitys on äärettömän tärkeää ja hyvä toimittaja on tarpeen tullen ärhäkkä. Mutta tällainen alhainen vihjailu ja kiusaaminen on pelkästään väärin ja törkeää. Se ei palvele ketään, ei lukijoitakaan. Vihjailut ovat tietysti menneet osaan Iltalehden lukijakunnasta aivan täydestä. Netissä on nyt sellaisia juttuja, joista harkitsen tekeväni rikosilmoituksia. Niissä loukataan ja yllytetään väkivaltaan.

Peräänkuulutan Iltalehden vastuuta. Siellä tiedettiin aivan tarkasti mitä tällaisesta seuraisi. Lehteä tekevät ammatti-ihmiset ja he ymmärtävät hyvin kirkkaasti mitä naiselle ja hänen maineelleen tapahtuu tällaisten roskajuttujen seurauksena. Kukaan järkevä ihminen ei epäile, että kirjailija keksisi jutun päällekarkauksesta mainoskikkana.

Tämä oli erittäin hyvä keissi kuvaamaan sitä, miksi niin monet seksuaalisen väkivallan uhrit haluavat salata tapahtuneen. Siksipä tietenkin, etteivät moukat ja raakalaiset ala ilkkua ja häväistä ja syytellä, kun on jo valmiiksi paha mieli. Kiitos Iltalehti ja hyvää naistenpäivää, ääliöt. Tästä aiheesta on kirjoittanut blogeissaan kaksi Pimppikirjan muutakin kirjoittajaa: Laura Gustafsson jaEssi Tammimaa.

Iltalehden juttujen kirjoittajat ovat Jani Parkkari ja Risto Kunnas. Suosittelen että kirjailijat ja kustantajat laittavat heidät nyt ihan kylmän rauhallisesti mustalle listalle. He ovat erittäin todennäköisesti saaneet ohjeet esimiehiltään, ja lopullinen vastuu on tietysti lehden johdolla. Ihan kaikkeen ei tarvitse suostua, ei edes sellaisten ihmisten, joiden ammattiin liittyy julkisuus.

Tutkija Sari Näre sanoi julkaisupressissä mielenkiintoisen asian rikosten uhrin syyllistämistä, jolla on Suomessa erittäin vahva perinne. Hän sanoi, että asenteen juuria voi löytää historiasta, esimerkiksi kansalaissodasta. Kaikissa väkivalta- ja valtatilanteissa hahmotetaan, että eripuraiset henkilöt ovat jollakin tavoin tasaveroisia riitelijöitä.

"Riitaan tarvitaan aina kaksi" on jokaiselle tuttu lausahdus, vaikka tarkemmin ajatellen se ei sovi joka paikkaan. Jos nainen raiskataan, hän on itsekin siihen mukamas jotenkin osasyyllinen. Häpeän ja uhrin syyllisyyden (ja jonkinlaisen piilotetun "vahvuuden") tunne on tuttu varmaan monille väkivallan uhreille sukupuolesta riippumatta. Moni on kuullut läheisiltäänkin kommentin "Mutta mitäs sä itse teit?" Raiskauksissa uhrin syyllisyys voi ilmetä mitä kummallisimmista asioista, mm. siitä että on ollut väärässä paikassa, ei ole uskaltanut taistella vastaan, on järkyttynyt niin että ei ole toiminut viranomaisten kanssa loogisesti jne.

Silloin kun isompi tekee pahaa pienemmälle, tilanne ei ole tasaveroista riitelyä. Ja ihmisestä kyllä huomaa aivan selvästi milloin hän on halukas seksiin ja milloin ei.