Kävin kuumassa ja kosteassa Jyväskylässä.
Novellikisa Kuultavat oli sympaattinen tapahtuma, novellit hyviä ja keskenään erilaisia. Kilpailun voitti Tiina Raevaaran novelli Gordonin tarina kokoelmasta En tunne sinua vierelläni. Sen voi nyt kuunnella täällä. Pidin suuresti Gordonin tarinasta; siitä jäi samanlainen jälki kuin toden tuntuisesta unesta. Yleisön suosikki oli Eeva Rohaksen Aprikoosit. Aprikooseja en valitettavasti kuullut, koska olin vielä junassa kun se luettiin, mutta tekijä kuvaili sitä näin: "Mies ja nainen ovat rannalla ja lähtevät hakemaan hedelmiä. Sitten tulee kauheaa väkivaltaa!" Aprikoosit ilmestyy syksyllä Keltaiset tyypit -kokoelmassa.
Keskisuomen kirjailijat kestitsivät illalla novellisteja viinillä ja keitolla Kirjailijatalon terassilla. Keskustelimme trooppisessa yössä mm. Bader-Meinhofin sublimaatiosta lyriikan keinoin, naiskirjalijoiden representaatiosta mediassa ("ja sitten se kuvaaja sanoi: "Laitas ne kädet puun ympärille! Jalka tonne! Pillu tonne!") ja apurahoista.
Viikonloppuna piipahdin vielä Finnconissa. Monta kiinnostavalta vaikuttavaa ohjelmanumeroa jäi taas väliin muun säädön takia - kaikki sanoivat, että (esimerkiksi) kunniavieras Ellen Kushner oli mahtava, mutta ehdin kuulla vain pari sointua hänen maagisesta kitarastaan. En ole lukenut edes Kushnerin kirjoja, mutta ne ovat kuulemma hyviä. Saara Henriksson kuvailee niitä näin: "Ne ovat tosi hyviä ja sitten vähän sellaisia tyttöjen kirjoja. The Fall of the Kings on äärettömän eroottinen."
Nuortenkirjapaneelissa haukuimme Stephenie Meyeriä ja ylistimme Aili Somersaloa ja Tove Janssonia. (Kaikki olivat sitä mieltä, että muumit sopivat lähinnä aikuisille). Eija Lappalainen kertoi yleisölle, että hän tekee parasta aikaa kirjasarjaa Anne Leinosen kanssa ja sarja muistuttaa hieman Suzanne Collinsin jännää Nälkäpeliä. Utelin Sari Peltoniemen tekeillä olevasta kirjasta iltabileissä ja sekin kuulosti hyvin jännältä. Mutta en ole varma haluaisiko hän, että kailotan siitä täällä.
Nyt olen taas kotona ja kolumnin ja antologianovellin deadlinet nostavat päätään. Sitten kun ne on tehty, pöytä on pitkästä, pitkästä aikaa puhdas kaunokirjallisista projekteista. Se tuntuu äärimmäisen vapauttavalta ja innostavalta, vaikka voi tietysti olla että tunnen kohta järkyttävää kosmista tyhjyyttä.
Hyvät oletetut lukijat! Kertokaa jotakin lisää Jyväskylästä, jos olette olleet siellä! Tai vaikka muista kesäisen Suomemme hyvistä kulttuuritapahtumista.
maanantai 19. heinäkuuta 2010
tiistai 22. kesäkuuta 2010
Apatosauruksen maa on valmis!
Olen sijoittanut viimeisenkin pilkun Apatosauruksen maahan häikäisevän älykkään kustannustoimittajani Samuli Knuutin kanssa. Kirja lähtee nyt painoon ja sen pitäisi ilmestyä elokuun alussa.
Apatosauruksen maasta tuli hauska ja paikoitellen vähän karmiva. Apato on tyyliltään ja rakenteeltaan erilainen kuin esikoisromaanini Lihis; simppelimpi, monipuolisempi ja ehkä jotenkin linjakkaampi. Alunperin ajattelin, että kirjoittaisin ison romaanin, jonkinlaisen Lihis 2.0:n, mutta nyt olikin aika tehdä pieni ja kompakti tarinakokoelma.
Apaton tekeminen oli valehtelematta vittumaisen rankkaa. Olosuhteet kirjoittamiselle olivat aika kehnot ja uiskentelin välillä kirjailijana melko syvissä vesissä. Ilmeisesti toisen kirjan tekeminen on useimmille vähän tällaista.
Kirjoitin Apaton tarinoita aikana, jolloin kustantamoni WSOY oli järkyttävässä myllerryksessä. Se on tietysti vaikeuttanut minunkin työtäni ja kaikkien muidenkin, jotka ovat olleet mukana tekemässä Apatoa. Kirja ilmestyy sesonkina, joka jää historiaan WSOY:n murheen syksynä.
Södikan tilanteesta ja massiivisista irtisanomista on riidelty paljon julkisuudessa, enkä tietenkään tiedä kustannusalan muutoksista tai organisaation sisäisistä asioista tarpeeksi osoitellakseni syyttäviä sormia tai viisastellakseni siitä miten hommat pitäisi hoitaa. Tiedän vain että olen kaikkien muiden tapaan surullinen.
Mutta Apatosaurus on joka tapauksessa pian maailmassa ja siitä tuli aika jees!
Jos ken on Jyväskylässä 14. - 15. heinäkuuta, toivotan lämpimästi saapumaan Kuultavia-kilpailuun, jossa joukko tänä vuonna julkaisevia novellisteja lukee ääneen uutta tuotantoaan. Minä luen novellin nimeltä Kitkerä - aistimellinen teos.
Kuultavien jälkeen Jyväskylässä onkin sitten Finncon, joka on taas täynnä mielenkiintoista ohjelmaa. Minulla on ilo olla lauantaina iltapäivällä nuortenkirjapaneelissa, jossa on mukana myös muun muassa kunniavieras Sari Peltoniemi.
Apatosauruksen maasta tuli hauska ja paikoitellen vähän karmiva. Apato on tyyliltään ja rakenteeltaan erilainen kuin esikoisromaanini Lihis; simppelimpi, monipuolisempi ja ehkä jotenkin linjakkaampi. Alunperin ajattelin, että kirjoittaisin ison romaanin, jonkinlaisen Lihis 2.0:n, mutta nyt olikin aika tehdä pieni ja kompakti tarinakokoelma.
Apaton tekeminen oli valehtelematta vittumaisen rankkaa. Olosuhteet kirjoittamiselle olivat aika kehnot ja uiskentelin välillä kirjailijana melko syvissä vesissä. Ilmeisesti toisen kirjan tekeminen on useimmille vähän tällaista.
Kirjoitin Apaton tarinoita aikana, jolloin kustantamoni WSOY oli järkyttävässä myllerryksessä. Se on tietysti vaikeuttanut minunkin työtäni ja kaikkien muidenkin, jotka ovat olleet mukana tekemässä Apatoa. Kirja ilmestyy sesonkina, joka jää historiaan WSOY:n murheen syksynä.
Södikan tilanteesta ja massiivisista irtisanomista on riidelty paljon julkisuudessa, enkä tietenkään tiedä kustannusalan muutoksista tai organisaation sisäisistä asioista tarpeeksi osoitellakseni syyttäviä sormia tai viisastellakseni siitä miten hommat pitäisi hoitaa. Tiedän vain että olen kaikkien muiden tapaan surullinen.
Mutta Apatosaurus on joka tapauksessa pian maailmassa ja siitä tuli aika jees!
Jos ken on Jyväskylässä 14. - 15. heinäkuuta, toivotan lämpimästi saapumaan Kuultavia-kilpailuun, jossa joukko tänä vuonna julkaisevia novellisteja lukee ääneen uutta tuotantoaan. Minä luen novellin nimeltä Kitkerä - aistimellinen teos.
Kuultavien jälkeen Jyväskylässä onkin sitten Finncon, joka on taas täynnä mielenkiintoista ohjelmaa. Minulla on ilo olla lauantaina iltapäivällä nuortenkirjapaneelissa, jossa on mukana myös muun muassa kunniavieras Sari Peltoniemi.
tiistai 15. kesäkuuta 2010
Sherlock Holmes Suomessa
Ajatusten Tonava Juri Nummelin on toimittanut taas hauskan kirjan.
Minulta on mukana novelli nimeltä Kirotun purjelaivan tapaus. Se on mahdollisimman uskollinen Holmes-pastissi, mukana on vain aavistus parodista viritystä. Halusin kokeilla Arthur Conan Doylen tyylin jäljittelyä, vaikka se ei ollut edellytys ja kirjassa onkin monenlaisia vetoja. Yhdistävä tekijä on se, että Holmes-tarinat liittyvät jollakin tavalla Suomeen.
Tämä proggis oli minulle tosi mieluinen. Olen ollut suuri Holmesin ystävä jo vuosia ja punonut mielessäni useita teorioita ja lisäjuonia Holmesin tarinaan, esimerkiksi sellaisen, että Holmes ja Moriatry ovat sama henkilö. Kirotun purjelaivan tapaus ei tosin esittele tätä teoriaa.
Valmentauduin lukemalla jonkin aikaa pelkkää ACD:a (ja välillä vähän Holmes/Watson-slashia). Monesti luin ennen nukahtamista ja jatkoin lukemista unessa. Kun kielen rytmi ja tarinoiden tunnelma olivat valmiina sormenpäissäni, kehitin rikosmysteerin, pengoin hieman tausta-aineistoa, häiritsin Merikeskus Wellamon tutkijoita ja naputin jutun melkein yhdellä istumalla. Tälläkin kertaa kävi niin, että juoni alkoi elää kunnolla vasta kun pääsin näppikselle.
Kirjan on kustantanut Turbator, ja sitä saa kustantajalta tai luullakseni Akateemista tilaamalla. Mukana on monia hyviä kirjoittajia, esimerkiksi Juha-Pekka Koskinen, joka juttelee Holmesista omassa blogissaan.
Minulta on mukana novelli nimeltä Kirotun purjelaivan tapaus. Se on mahdollisimman uskollinen Holmes-pastissi, mukana on vain aavistus parodista viritystä. Halusin kokeilla Arthur Conan Doylen tyylin jäljittelyä, vaikka se ei ollut edellytys ja kirjassa onkin monenlaisia vetoja. Yhdistävä tekijä on se, että Holmes-tarinat liittyvät jollakin tavalla Suomeen.
Tämä proggis oli minulle tosi mieluinen. Olen ollut suuri Holmesin ystävä jo vuosia ja punonut mielessäni useita teorioita ja lisäjuonia Holmesin tarinaan, esimerkiksi sellaisen, että Holmes ja Moriatry ovat sama henkilö. Kirotun purjelaivan tapaus ei tosin esittele tätä teoriaa.
Valmentauduin lukemalla jonkin aikaa pelkkää ACD:a (ja välillä vähän Holmes/Watson-slashia). Monesti luin ennen nukahtamista ja jatkoin lukemista unessa. Kun kielen rytmi ja tarinoiden tunnelma olivat valmiina sormenpäissäni, kehitin rikosmysteerin, pengoin hieman tausta-aineistoa, häiritsin Merikeskus Wellamon tutkijoita ja naputin jutun melkein yhdellä istumalla. Tälläkin kertaa kävi niin, että juoni alkoi elää kunnolla vasta kun pääsin näppikselle.
Kirjan on kustantanut Turbator, ja sitä saa kustantajalta tai luullakseni Akateemista tilaamalla. Mukana on monia hyviä kirjoittajia, esimerkiksi Juha-Pekka Koskinen, joka juttelee Holmesista omassa blogissaan.
keskiviikko 2. kesäkuuta 2010
Aika keksiä mielipiteitä
Hei taas pitkästä aikaa. Mitä kuuluu? Apatosauruksen maalle kuuluu hyvää. Kirja on nyt oikovedosvaiheessa eli viittä vaille valmis. Kantta suunnittelee lahjakas Elina Warsta, joka teki Lihiksenkin kannen.
Olen sopinut kirjan tiimoilta jo joitakin haastatteluja ja yritän parasta aikaa formuloida aiheesta ajatuksia ja mielipiteitä. Olin unohtanut miten työlästä omasta tuotannosta puhuminen olikaan. En tiedä itsekään kovin tarkkaan mistä ja miksi kirja tuli.
Sain hyvää harjoitusta, kun lahjakas Leena Parkkinen teki minusta mainosjutun WSOY:n Bulevardi-lehteen. Juttu on kiva ja advertoriaaleissa on sellainen mukava puoli, että omia puheitaan voi jossain määrin perua jälkeenpäin jos ne vaikuttavat tyhmiltä kirjallisessa muodossa.
Ajattelin joskus, että olisi hienoa, jos joku haastattelisi minua ja voisin puhua painetussa sanassa älykkäitä, mutta nyttemmin, kun sellaista todellakin tapahtuu, huomaan, että se on melko kauheaa. Toimittajien kanssa on hauska puhua, mutta jutut kertovat aina jostain kummallisesta hyypiöstä joka on tehnyt omituisen kirjan. Jutut ovat täynnä epätarkkuuksia ja epäolennaisuuksia.
Kaikki tuntemani kirjailijat jakavat tämän kokemuksen. Johanna Sinisalo on kirjoittanut siitä hauskan jutun vuosia sitten. Se löytyy täältä ja on ehdotonta luettavaa kaikille tuleville kirjallisille tähdille.
Allekirjoitan Sinisalon jokaisen sanan. Taiteilijaa jauhetaan hirvittävällä, hirvittävällä tavalla median säälimättömissä hampaissa. Aina kun kaksi julkkiskirjailijaa kohtaavat, he ruikuttavat tästä.
Minäkin ruikutan, mutta toisin kuin monet, en koskaan syytä toimittajia mistään. Olen tehnyt vuosia kulttuuritoimittajan töitä ja tiedän miksi jutut ovat sellaisia kuin ovat. Myötätuntoni on pikemminkin toimittajien puolella.
Toimittajat eivät ole yleensä tyhmiä tai ilkeitä. Sen sijaan heitä ei kiinnosta (eikä saakaan kiinnostaa) kirjailijan imagoprojekti. He ovat aina vain lukijoidensa puolella. Jos haastateltavan ego saa kolauksia jutun takia, se on eräänalainen collateral damage, jolle ei voi mitään. Journalistin ohjeiden ensimmäisellä sivulla sanotaan, että journalistista päätösvaltaa ei saa antaa toimituksen ulkopuolelle. Toimittajalla on yleensä parempi ymmärrys siitä mikä lukijoita kiinnostaa kuin haastateltavalla.
Plus että toimittajilla on useimmiten kiire. Jotkut kirjailijat pahastuvat siitä, jos toimittajat eivät ole lukeneet heidän kirjojaan, mutta niin se vain menee. Kaikki tuntemani toimittajat lukevat vapaa-aikanaan paljon työhön liittyviä kirjoja, mutta he eivät ehtisi koskaan nukkua, haastatella ketään tai kirjoittaa juttuja, jos he lukisivat kaiken.
Lisäksi on niin, että myönteisetkin jutut omasta itsestä tuntuvat oudoilta. Haastateltavat toivovat usein korjauksia moniin pikku yksityiskohtiin, joita he itse pitävät hyvin merkittävinä, mutta joita kukaan muu ei edes huomaisi.
Ja sitäpaitsi kirjailijat! Aina voi perustaa blogin! Omassa blogissa voi kehua omaa tuotantoaan mielin määrin! Esimerkiksi tämä äskettäin mainittu Apatosauruksen maa! Se on aivan äärimmäisen hyvä!
Olen sopinut kirjan tiimoilta jo joitakin haastatteluja ja yritän parasta aikaa formuloida aiheesta ajatuksia ja mielipiteitä. Olin unohtanut miten työlästä omasta tuotannosta puhuminen olikaan. En tiedä itsekään kovin tarkkaan mistä ja miksi kirja tuli.
Sain hyvää harjoitusta, kun lahjakas Leena Parkkinen teki minusta mainosjutun WSOY:n Bulevardi-lehteen. Juttu on kiva ja advertoriaaleissa on sellainen mukava puoli, että omia puheitaan voi jossain määrin perua jälkeenpäin jos ne vaikuttavat tyhmiltä kirjallisessa muodossa.
Ajattelin joskus, että olisi hienoa, jos joku haastattelisi minua ja voisin puhua painetussa sanassa älykkäitä, mutta nyttemmin, kun sellaista todellakin tapahtuu, huomaan, että se on melko kauheaa. Toimittajien kanssa on hauska puhua, mutta jutut kertovat aina jostain kummallisesta hyypiöstä joka on tehnyt omituisen kirjan. Jutut ovat täynnä epätarkkuuksia ja epäolennaisuuksia.
Kaikki tuntemani kirjailijat jakavat tämän kokemuksen. Johanna Sinisalo on kirjoittanut siitä hauskan jutun vuosia sitten. Se löytyy täältä ja on ehdotonta luettavaa kaikille tuleville kirjallisille tähdille.
Allekirjoitan Sinisalon jokaisen sanan. Taiteilijaa jauhetaan hirvittävällä, hirvittävällä tavalla median säälimättömissä hampaissa. Aina kun kaksi julkkiskirjailijaa kohtaavat, he ruikuttavat tästä.
Minäkin ruikutan, mutta toisin kuin monet, en koskaan syytä toimittajia mistään. Olen tehnyt vuosia kulttuuritoimittajan töitä ja tiedän miksi jutut ovat sellaisia kuin ovat. Myötätuntoni on pikemminkin toimittajien puolella.
Toimittajat eivät ole yleensä tyhmiä tai ilkeitä. Sen sijaan heitä ei kiinnosta (eikä saakaan kiinnostaa) kirjailijan imagoprojekti. He ovat aina vain lukijoidensa puolella. Jos haastateltavan ego saa kolauksia jutun takia, se on eräänalainen collateral damage, jolle ei voi mitään. Journalistin ohjeiden ensimmäisellä sivulla sanotaan, että journalistista päätösvaltaa ei saa antaa toimituksen ulkopuolelle. Toimittajalla on yleensä parempi ymmärrys siitä mikä lukijoita kiinnostaa kuin haastateltavalla.
Plus että toimittajilla on useimmiten kiire. Jotkut kirjailijat pahastuvat siitä, jos toimittajat eivät ole lukeneet heidän kirjojaan, mutta niin se vain menee. Kaikki tuntemani toimittajat lukevat vapaa-aikanaan paljon työhön liittyviä kirjoja, mutta he eivät ehtisi koskaan nukkua, haastatella ketään tai kirjoittaa juttuja, jos he lukisivat kaiken.
Lisäksi on niin, että myönteisetkin jutut omasta itsestä tuntuvat oudoilta. Haastateltavat toivovat usein korjauksia moniin pikku yksityiskohtiin, joita he itse pitävät hyvin merkittävinä, mutta joita kukaan muu ei edes huomaisi.
Ja sitäpaitsi kirjailijat! Aina voi perustaa blogin! Omassa blogissa voi kehua omaa tuotantoaan mielin määrin! Esimerkiksi tämä äskettäin mainittu Apatosauruksen maa! Se on aivan äärimmäisen hyvä!
maanantai 1. maaliskuuta 2010
Arvonnan voittajat ja Roald Dahlin kauhea lapsuus
Liha tottelee kuria -pokkarin voittivat arvonnassa Night Crawler ja Hreathemus! Onnea voittajille ja kiitos kaikille hyvistä vastauksista. Aion kokeilla noista monia, mutta EN Rasputinia ENKÄ Kikkaa sängyssä. Mikä teitä vaivaa, Marko ja Annelina?!
Voittajat - voisitteko lähettää osoitteenne sähköpostiin miina.supinen at gmail.com? Kertokaa samalla jos haluatte omistuskirjoituksen itsellenne tai jollekulle toiselle.
Asiasta toiseen eli Roald Dahliin. Luin äskettäin hänen omaelämäkerralliset teoksensa Poika ja Yksinlentoon. Nyt minua kiinnostaisi lukea Dahlin lastenkirjoja ja novelleja uusien tietojeni valossa. Olen lukenut monia Dahlin kirjoja vuosien mittaan ja muistelen että ne ovat aika makaabereja. Yllättävää kyllä Dahl vaikuttaa muisteluksissaan kaikkea muuta kuin makaaberilta mieheltä. Hän on oikein mukavan tuntuinen. Vähän leuhka ehkä, mutta ovathan ne hänen omat muistelmansa. Olin aina kuvitellut, että Dahl olisi ollut sellainen Batmanin Jokerin tyyppinen persoona. Ehkä muistan ne lastenkirjat rajumpina kuin ne olivatkaan?
Tavallaan Poika antaa paljonkin psykologisoinnin mahdollisuuksia jos miettii sitä miksi Dahlin kirjoissa on niin paljon hirviömäisiä aikuisia. Pojasta nimittäin noin puolet käsittelee sitä, kuinka opettajat, rehtori ja vanhemmat oppilaat hakkasivat Dahlia ja hänen kavereitaan kepillä sisäoppilaitoksessa. Dahl kertoi, että hän tuntee edelleen sydämensykkeensä takapuolensa arvissa, jos istuu pitkään paikallaan. Loput kirjasta kuvasi sitä, kuinka Dahlille ja hänen kavereilleen tehtiin kitarisanpoistoja ja muita lääketiteellisiä toimenpiteitä ilman puudutusta.
Yksinlentoon kertoo Dahlin vaiheista toisen maailmansodan lentäjäsankarina. Sotaa kuvataan sellaisena vähän rankempana ja ankeampana partioretkenä. Ehkä se todella tuntui siltä sen ajan brittinuorukaisista? He olivat selvästi hyvät tutut kärsimyksen ja mielivallan kanssa jo ennen sotaakin.
Yläasteen englanninopettajani yritti tuputtaa minulle aikoinaan luettavaksi alkuperäiskielistä Poikaa englannin oppimisen nimissä. Yrittiköhän hän vihjata, että minun pitäisi käyttäytyä paremmin tunnilla?
Voittajat - voisitteko lähettää osoitteenne sähköpostiin miina.supinen at gmail.com? Kertokaa samalla jos haluatte omistuskirjoituksen itsellenne tai jollekulle toiselle.
Asiasta toiseen eli Roald Dahliin. Luin äskettäin hänen omaelämäkerralliset teoksensa Poika ja Yksinlentoon. Nyt minua kiinnostaisi lukea Dahlin lastenkirjoja ja novelleja uusien tietojeni valossa. Olen lukenut monia Dahlin kirjoja vuosien mittaan ja muistelen että ne ovat aika makaabereja. Yllättävää kyllä Dahl vaikuttaa muisteluksissaan kaikkea muuta kuin makaaberilta mieheltä. Hän on oikein mukavan tuntuinen. Vähän leuhka ehkä, mutta ovathan ne hänen omat muistelmansa. Olin aina kuvitellut, että Dahl olisi ollut sellainen Batmanin Jokerin tyyppinen persoona. Ehkä muistan ne lastenkirjat rajumpina kuin ne olivatkaan?
Tavallaan Poika antaa paljonkin psykologisoinnin mahdollisuuksia jos miettii sitä miksi Dahlin kirjoissa on niin paljon hirviömäisiä aikuisia. Pojasta nimittäin noin puolet käsittelee sitä, kuinka opettajat, rehtori ja vanhemmat oppilaat hakkasivat Dahlia ja hänen kavereitaan kepillä sisäoppilaitoksessa. Dahl kertoi, että hän tuntee edelleen sydämensykkeensä takapuolensa arvissa, jos istuu pitkään paikallaan. Loput kirjasta kuvasi sitä, kuinka Dahlille ja hänen kavereilleen tehtiin kitarisanpoistoja ja muita lääketiteellisiä toimenpiteitä ilman puudutusta.
Yksinlentoon kertoo Dahlin vaiheista toisen maailmansodan lentäjäsankarina. Sotaa kuvataan sellaisena vähän rankempana ja ankeampana partioretkenä. Ehkä se todella tuntui siltä sen ajan brittinuorukaisista? He olivat selvästi hyvät tutut kärsimyksen ja mielivallan kanssa jo ennen sotaakin.
Yläasteen englanninopettajani yritti tuputtaa minulle aikoinaan luettavaksi alkuperäiskielistä Poikaa englannin oppimisen nimissä. Yrittiköhän hän vihjata, että minun pitäisi käyttäytyä paremmin tunnilla?
maanantai 22. helmikuuta 2010
Liha tottelee kuria -arvonta
Romaanistani Liha tottelee kuria on ilmestynyt kolmas painos!
Kirja julkaistiin alunperin syksyllä 2007 ja se löysi niin hyvin lukijansa, että myi tasaisen tappavaa vauhtia varsinaisen sesonkinsa jälkeenkin. Toista painosta on tällä hetkellä noin sata kappaletta jäljellä, mutta mistään kirjakaupan hyllyltä sitä ei ole voinut enää aikoihin bongata. Nyt kirjasta on tehty pokkariversio.
Haluaisin lahjoittaa pari kappaletta Lihistä teille Sokeripalan lukijoille, jos joku ei ole sitä lukenut tai vaikkapa haluaisi antaa sen lahjaksi. Juliastan siis pienen lukija-arvonnan alkaneeksi!
Kysyn: Mikä on parasta taustamusiikkia kuntosalitreeniin, seksiin ja/tai sisustamiseen?
Kaikki jotka vastaavat tähän Lihiksen teemoja syleilevään kysymykseen kommenttiosastolla ovat mukana arvonnassa. Laittakaa vastaus anonyyminä ja nimenne sijasta jokin nimimerkki. Ilmoitan maaliskuu alussa kaksi voittajanimimerkkiä, jotka voivat meilata minulle osoitteensa. Lupaan lähettää pokkarin vaikka kuuhun asti. Osallistukaa sankoin joukoin!
Olen suorittanut romaanini pitkän hännän kunniaksi myös hieman egogooglausta. (Yritän yleensä välttää sitä, koska siitä tulee äärettömän dorka olo koko loppupäiväksi). Löysin pari Lihis-kritiikkiä, joita en ollut aikaisemmin huomannut. Yhteiskuntapolitiikka-lehden Katja Heikkiläisen arvostelu on hyvin kattava ja punnittu ja siinä on löydetty kirjasta vaikka mitä hienoja nyansseja. Arvostelussa kerrotaan aika paljon juonesta, joten jos joku haluaa tutustua kirjaan aivan puhtaalta pöydältä niin ehkä sitä ei kannata lukea. K-blogin arvio on ilahduttava, koska siinä sanotaan, että Liha tottelee kuria oli iloinen yllätys ja parempi kuin maineensa. (Lihis on kautta aikain kärsinyt siitä, että sen synopsis kuulostaa hieman idiottimaiselta.)
Kirja julkaistiin alunperin syksyllä 2007 ja se löysi niin hyvin lukijansa, että myi tasaisen tappavaa vauhtia varsinaisen sesonkinsa jälkeenkin. Toista painosta on tällä hetkellä noin sata kappaletta jäljellä, mutta mistään kirjakaupan hyllyltä sitä ei ole voinut enää aikoihin bongata. Nyt kirjasta on tehty pokkariversio.
Haluaisin lahjoittaa pari kappaletta Lihistä teille Sokeripalan lukijoille, jos joku ei ole sitä lukenut tai vaikkapa haluaisi antaa sen lahjaksi. Juliastan siis pienen lukija-arvonnan alkaneeksi!
Kysyn: Mikä on parasta taustamusiikkia kuntosalitreeniin, seksiin ja/tai sisustamiseen?
Kaikki jotka vastaavat tähän Lihiksen teemoja syleilevään kysymykseen kommenttiosastolla ovat mukana arvonnassa. Laittakaa vastaus anonyyminä ja nimenne sijasta jokin nimimerkki. Ilmoitan maaliskuu alussa kaksi voittajanimimerkkiä, jotka voivat meilata minulle osoitteensa. Lupaan lähettää pokkarin vaikka kuuhun asti. Osallistukaa sankoin joukoin!
Olen suorittanut romaanini pitkän hännän kunniaksi myös hieman egogooglausta. (Yritän yleensä välttää sitä, koska siitä tulee äärettömän dorka olo koko loppupäiväksi). Löysin pari Lihis-kritiikkiä, joita en ollut aikaisemmin huomannut. Yhteiskuntapolitiikka-lehden Katja Heikkiläisen arvostelu on hyvin kattava ja punnittu ja siinä on löydetty kirjasta vaikka mitä hienoja nyansseja. Arvostelussa kerrotaan aika paljon juonesta, joten jos joku haluaa tutustua kirjaan aivan puhtaalta pöydältä niin ehkä sitä ei kannata lukea. K-blogin arvio on ilahduttava, koska siinä sanotaan, että Liha tottelee kuria oli iloinen yllätys ja parempi kuin maineensa. (Lihis on kautta aikain kärsinyt siitä, että sen synopsis kuulostaa hieman idiottimaiselta.)
lauantai 30. tammikuuta 2010
Kirjoja, joita voi lukea yhdellä silmällä
Vietän nykyisin päiväni enimmäkseen pienehkössä huoneessa 3 ja 1-vuotiaan kanssa. Tilanne asettaa suuria laatuvaatimuksia kirjallisuudelle.
Mitään kunnollista ei kannata yrittää lukea. Siitä seuraisi vain järkyttävä vitutus. Jos virke on pitkä, sitä ei pääse koskaan kerralla loppuun, ja jos kirja herättää jonkin tunteen tai ajatuksen, sitä ei ehdi käsitellä mielessään. Lukeminen keskeytyy yleensä kymmenen sekunnin sisällä. Jos lukurauha kestää kerrallaan useita minuutteja, alan epäillä että lapset ovat tuhoamassa kiinteistöä ja joudun keskeyttämään tarkistaakseni asian.
Yhdellä silmällä luettavien kirjojen laatuvaatimukset ovat nämä:
a) kirjan pitää olla jollakin tavalla mukava, kiinnostava, jännä tai hauska ja siinä pitää olla hyvä, eteenpäinvievä poljento tai juoni, niin että sen pariin tulee aina vain palanneeksi
b) lauseiden pitää olla lyhyitä ja kielen loogista ja yksinkertaista
c) kirja ei saa sisältää syvällisiä tai vaikeasti omaksuttavia ajatuksia
d) kirja ei saa olla missään nimessä kovin hyvä, koska silloin tunnen halua keskittyä siihen (huomaan joskus, että jos alan tosissani pitää jostain kirjasta, suljen sen heti ja jatkan vasta kun lapset nukkuvat)
Lehtiteksti, elämäkerrat ja simppelit tietokirjat toimivat hyvin. Kaunokirjallisuus on hankalampaa, koska sen pitäisi olla tavallaan hyvää, mutta sitten ei kuitenkaan liian hyvää.
Tällä hetkellä luen John Croganin kirjaa nimeltä Marley ja minä, ja se kertoo laimeahkosti, mutta tavallaan ihan kivasti labradorinnoutajan ja sen omistajien elämästä. Olen lukenut myös Karen Marie Mooningia, Marian Keyesiä, Holly Blackia, Helen Fieldingiä, Charlaine Harrisia ja joskus, kun univelka on aivan mieletön, olen lukenut Nora Robertsia. (En tajua miksi paljastan tällaista internetissä. Saatan kuulla korvissani kuinka auktoriteettini Imagen kirjakolumnistina murenee.) Myös Stephen King, Josephine Tey ja Quentin Patrick toimivat, ja monet muutkin, mutta nämä tulivat ensinnä mieleen. Luin vähän aikaa sitten Robert Harrisin Haamukirjoittajaa, mutta tykkäsin siitä niin paljon, että säästin sen iltalukemiseksi rauhallisempiin hetkiin.
Tämä kaikki saattaa kuulostaa jostakin kirjanystävästä hirvittävältä kirjallisuuden alentamiselta ja pyhäinhäväistykseltä. Miksi lukea kirjoja, jos ei pidä niistä? No. Asiahan on niin, että mielummin luen jotain kuin en mitään. Luulen, että käytän kirjoja nyt vähän samaan tapaan kuin jotkut telkkaria. Siis sillä tavoin, että kirja on yleensä kotona auki, ja vilkuilen sitä vähän muiden hommien ohessa. Ja iltaisin luen pelkästään timantinkovia, älyllisiä klassikoita. TIETYSTI.
Jos joku osaa suositella simppeleitä ja hyviä, mutta ei liian hyviä kirjoja, niin vinkit olisivat hyvin tervetulleita!
Mitään kunnollista ei kannata yrittää lukea. Siitä seuraisi vain järkyttävä vitutus. Jos virke on pitkä, sitä ei pääse koskaan kerralla loppuun, ja jos kirja herättää jonkin tunteen tai ajatuksen, sitä ei ehdi käsitellä mielessään. Lukeminen keskeytyy yleensä kymmenen sekunnin sisällä. Jos lukurauha kestää kerrallaan useita minuutteja, alan epäillä että lapset ovat tuhoamassa kiinteistöä ja joudun keskeyttämään tarkistaakseni asian.
Yhdellä silmällä luettavien kirjojen laatuvaatimukset ovat nämä:
a) kirjan pitää olla jollakin tavalla mukava, kiinnostava, jännä tai hauska ja siinä pitää olla hyvä, eteenpäinvievä poljento tai juoni, niin että sen pariin tulee aina vain palanneeksi
b) lauseiden pitää olla lyhyitä ja kielen loogista ja yksinkertaista
c) kirja ei saa sisältää syvällisiä tai vaikeasti omaksuttavia ajatuksia
d) kirja ei saa olla missään nimessä kovin hyvä, koska silloin tunnen halua keskittyä siihen (huomaan joskus, että jos alan tosissani pitää jostain kirjasta, suljen sen heti ja jatkan vasta kun lapset nukkuvat)
Lehtiteksti, elämäkerrat ja simppelit tietokirjat toimivat hyvin. Kaunokirjallisuus on hankalampaa, koska sen pitäisi olla tavallaan hyvää, mutta sitten ei kuitenkaan liian hyvää.
Tällä hetkellä luen John Croganin kirjaa nimeltä Marley ja minä, ja se kertoo laimeahkosti, mutta tavallaan ihan kivasti labradorinnoutajan ja sen omistajien elämästä. Olen lukenut myös Karen Marie Mooningia, Marian Keyesiä, Holly Blackia, Helen Fieldingiä, Charlaine Harrisia ja joskus, kun univelka on aivan mieletön, olen lukenut Nora Robertsia. (En tajua miksi paljastan tällaista internetissä. Saatan kuulla korvissani kuinka auktoriteettini Imagen kirjakolumnistina murenee.) Myös Stephen King, Josephine Tey ja Quentin Patrick toimivat, ja monet muutkin, mutta nämä tulivat ensinnä mieleen. Luin vähän aikaa sitten Robert Harrisin Haamukirjoittajaa, mutta tykkäsin siitä niin paljon, että säästin sen iltalukemiseksi rauhallisempiin hetkiin.
Tämä kaikki saattaa kuulostaa jostakin kirjanystävästä hirvittävältä kirjallisuuden alentamiselta ja pyhäinhäväistykseltä. Miksi lukea kirjoja, jos ei pidä niistä? No. Asiahan on niin, että mielummin luen jotain kuin en mitään. Luulen, että käytän kirjoja nyt vähän samaan tapaan kuin jotkut telkkaria. Siis sillä tavoin, että kirja on yleensä kotona auki, ja vilkuilen sitä vähän muiden hommien ohessa. Ja iltaisin luen pelkästään timantinkovia, älyllisiä klassikoita. TIETYSTI.
Jos joku osaa suositella simppeleitä ja hyviä, mutta ei liian hyviä kirjoja, niin vinkit olisivat hyvin tervetulleita!
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)