Sherlock Holmes Suomessa

Ajatusten Tonava Juri Nummelin on toimittanut taas hauskan kirjan.



Minulta on mukana novelli nimeltä Kirotun purjelaivan tapaus. Se on mahdollisimman uskollinen Holmes-pastissi, mukana on vain aavistus parodista viritystä. Halusin kokeilla Arthur Conan Doylen tyylin jäljittelyä, vaikka se ei ollut edellytys ja kirjassa onkin monenlaisia vetoja. Yhdistävä tekijä on se, että Holmes-tarinat liittyvät jollakin tavalla Suomeen.

Tämä proggis oli minulle tosi mieluinen. Olen ollut suuri Holmesin ystävä jo vuosia ja punonut mielessäni useita teorioita ja lisäjuonia Holmesin tarinaan, esimerkiksi sellaisen, että Holmes ja Moriatry ovat sama henkilö. Kirotun purjelaivan tapaus ei tosin esittele tätä teoriaa.

Valmentauduin lukemalla jonkin aikaa pelkkää ACD:a (ja välillä vähän Holmes/Watson-slashia). Monesti luin ennen nukahtamista ja jatkoin lukemista unessa. Kun kielen rytmi ja tarinoiden tunnelma olivat valmiina sormenpäissäni, kehitin rikosmysteerin, pengoin hieman tausta-aineistoa, häiritsin Merikeskus Wellamon tutkijoita ja naputin jutun melkein yhdellä istumalla. Tälläkin kertaa kävi niin, että juoni alkoi elää kunnolla vasta kun pääsin näppikselle.

Kirjan on kustantanut Turbator, ja sitä saa kustantajalta tai luullakseni Akateemista tilaamalla. Mukana on monia hyviä kirjoittajia, esimerkiksi Juha-Pekka Koskinen, joka juttelee Holmesista omassa blogissaan.

Aika keksiä mielipiteitä

Hei taas pitkästä aikaa. Mitä kuuluu? Apatosauruksen maalle kuuluu hyvää. Kirja on nyt oikovedosvaiheessa eli viittä vaille valmis. Kantta suunnittelee lahjakas Elina Warsta, joka teki Lihiksenkin kannen.

Olen sopinut kirjan tiimoilta jo joitakin haastatteluja ja yritän parasta aikaa formuloida aiheesta ajatuksia ja mielipiteitä. Olin unohtanut miten työlästä omasta tuotannosta puhuminen olikaan. En tiedä itsekään kovin tarkkaan mistä ja miksi kirja tuli.

Sain hyvää harjoitusta, kun lahjakas Leena Parkkinen teki minusta mainosjutun WSOY:n Bulevardi-lehteen. Juttu on kiva ja advertoriaaleissa on sellainen mukava puoli, että omia puheitaan voi jossain määrin perua jälkeenpäin jos ne vaikuttavat tyhmiltä kirjallisessa muodossa.

Ajattelin joskus, että olisi hienoa, jos joku haastattelisi minua ja voisin puhua painetussa sanassa älykkäitä, mutta nyttemmin, kun sellaista todellakin tapahtuu, huomaan, että se on melko kauheaa. Toimittajien kanssa on hauska puhua, mutta jutut kertovat aina jostain kummallisesta hyypiöstä joka on tehnyt omituisen kirjan. Jutut ovat täynnä epätarkkuuksia ja epäolennaisuuksia.

Kaikki tuntemani kirjailijat jakavat tämän kokemuksen. Johanna Sinisalo on kirjoittanut siitä hauskan jutun vuosia sitten. Se löytyy täältä ja on ehdotonta luettavaa kaikille tuleville kirjallisille tähdille.

Allekirjoitan Sinisalon jokaisen sanan. Taiteilijaa jauhetaan hirvittävällä, hirvittävällä tavalla median säälimättömissä hampaissa. Aina kun kaksi julkkiskirjailijaa kohtaavat, he ruikuttavat tästä.

Minäkin ruikutan, mutta toisin kuin monet, en koskaan syytä toimittajia mistään. Olen tehnyt vuosia kulttuuritoimittajan töitä ja tiedän miksi jutut ovat sellaisia kuin ovat. Myötätuntoni on pikemminkin toimittajien puolella.

Toimittajat eivät ole yleensä tyhmiä tai ilkeitä. Sen sijaan heitä ei kiinnosta (eikä saakaan kiinnostaa) kirjailijan imagoprojekti. He ovat aina vain lukijoidensa puolella. Jos haastateltavan ego saa kolauksia jutun takia, se on eräänalainen collateral damage, jolle ei voi mitään. Journalistin ohjeiden ensimmäisellä sivulla sanotaan, että journalistista päätösvaltaa ei saa antaa toimituksen ulkopuolelle. Toimittajalla on yleensä parempi ymmärrys siitä mikä lukijoita kiinnostaa kuin haastateltavalla.

Plus että toimittajilla on useimmiten kiire. Jotkut kirjailijat pahastuvat siitä, jos toimittajat eivät ole lukeneet heidän kirjojaan, mutta niin se vain menee. Kaikki tuntemani toimittajat lukevat vapaa-aikanaan paljon työhön liittyviä kirjoja, mutta he eivät ehtisi koskaan nukkua, haastatella ketään tai kirjoittaa juttuja, jos he lukisivat kaiken.

Lisäksi on niin, että myönteisetkin jutut omasta itsestä tuntuvat oudoilta. Haastateltavat toivovat usein korjauksia moniin pikku yksityiskohtiin, joita he itse pitävät hyvin merkittävinä, mutta joita kukaan muu ei edes huomaisi.

Ja sitäpaitsi kirjailijat! Aina voi perustaa blogin! Omassa blogissa voi kehua omaa tuotantoaan mielin määrin! Esimerkiksi tämä äskettäin mainittu Apatosauruksen maa! Se on aivan äärimmäisen hyvä!

Arvonnan voittajat ja Roald Dahlin kauhea lapsuus

Liha tottelee kuria -pokkarin voittivat arvonnassa Night Crawler ja Hreathemus! Onnea voittajille ja kiitos kaikille hyvistä vastauksista. Aion kokeilla noista monia, mutta EN Rasputinia ENKÄ Kikkaa sängyssä. Mikä teitä vaivaa, Marko ja Annelina?!

Voittajat - voisitteko lähettää osoitteenne sähköpostiin miina.supinen at gmail.com? Kertokaa samalla jos haluatte omistuskirjoituksen itsellenne tai jollekulle toiselle.

Asiasta toiseen eli Roald Dahliin. Luin äskettäin hänen omaelämäkerralliset teoksensa Poika ja Yksinlentoon. Nyt minua kiinnostaisi lukea Dahlin lastenkirjoja ja novelleja uusien tietojeni valossa. Olen lukenut monia Dahlin kirjoja vuosien mittaan ja muistelen että ne ovat aika makaabereja. Yllättävää kyllä Dahl vaikuttaa muisteluksissaan kaikkea muuta kuin makaaberilta mieheltä. Hän on oikein mukavan tuntuinen. Vähän leuhka ehkä, mutta ovathan ne hänen omat muistelmansa. Olin aina kuvitellut, että Dahl olisi ollut sellainen Batmanin Jokerin tyyppinen persoona. Ehkä muistan ne lastenkirjat rajumpina kuin ne olivatkaan?

Tavallaan Poika antaa paljonkin psykologisoinnin mahdollisuuksia jos miettii sitä miksi Dahlin kirjoissa on niin paljon hirviömäisiä aikuisia. Pojasta nimittäin noin puolet käsittelee sitä, kuinka opettajat, rehtori ja vanhemmat oppilaat hakkasivat Dahlia ja hänen kavereitaan kepillä sisäoppilaitoksessa. Dahl kertoi, että hän tuntee edelleen sydämensykkeensä takapuolensa arvissa, jos istuu pitkään paikallaan. Loput kirjasta kuvasi sitä, kuinka Dahlille ja hänen kavereilleen tehtiin kitarisanpoistoja ja muita lääketiteellisiä toimenpiteitä ilman puudutusta.

Yksinlentoon kertoo Dahlin vaiheista toisen maailmansodan lentäjäsankarina. Sotaa kuvataan sellaisena vähän rankempana ja ankeampana partioretkenä. Ehkä se todella tuntui siltä sen ajan brittinuorukaisista? He olivat selvästi hyvät tutut kärsimyksen ja mielivallan kanssa jo ennen sotaakin.

Yläasteen englanninopettajani yritti tuputtaa minulle aikoinaan luettavaksi alkuperäiskielistä Poikaa englannin oppimisen nimissä. Yrittiköhän hän vihjata, että minun pitäisi käyttäytyä paremmin tunnilla?

Liha tottelee kuria -arvonta

Romaanistani Liha tottelee kuria on ilmestynyt kolmas painos!

Kirja julkaistiin alunperin syksyllä 2007 ja se löysi niin hyvin lukijansa, että myi tasaisen tappavaa vauhtia varsinaisen sesonkinsa jälkeenkin. Toista painosta on tällä hetkellä noin sata kappaletta jäljellä, mutta mistään kirjakaupan hyllyltä sitä ei ole voinut enää aikoihin bongata. Nyt kirjasta on tehty pokkariversio.

Haluaisin lahjoittaa pari kappaletta Lihistä teille Sokeripalan lukijoille, jos joku ei ole sitä lukenut tai vaikkapa haluaisi antaa sen lahjaksi. Juliastan siis pienen lukija-arvonnan alkaneeksi!

Kysyn: Mikä on parasta taustamusiikkia kuntosalitreeniin, seksiin ja/tai sisustamiseen?

Kaikki jotka vastaavat tähän Lihiksen teemoja syleilevään kysymykseen kommenttiosastolla ovat mukana arvonnassa. Laittakaa vastaus anonyyminä ja nimenne sijasta jokin nimimerkki. Ilmoitan maaliskuu alussa kaksi voittajanimimerkkiä, jotka voivat meilata minulle osoitteensa. Lupaan lähettää pokkarin vaikka kuuhun asti. Osallistukaa sankoin joukoin!

Olen suorittanut romaanini pitkän hännän kunniaksi myös hieman egogooglausta. (Yritän yleensä välttää sitä, koska siitä tulee äärettömän dorka olo koko loppupäiväksi). Löysin pari Lihis-kritiikkiä, joita en ollut aikaisemmin huomannut. Yhteiskuntapolitiikka-lehden Katja Heikkiläisen arvostelu on hyvin kattava ja punnittu ja siinä on löydetty kirjasta vaikka mitä hienoja nyansseja. Arvostelussa kerrotaan aika paljon juonesta, joten jos joku haluaa tutustua kirjaan aivan puhtaalta pöydältä niin ehkä sitä ei kannata lukea. K-blogin arvio on ilahduttava, koska siinä sanotaan, että Liha tottelee kuria oli iloinen yllätys ja parempi kuin maineensa. (Lihis on kautta aikain kärsinyt siitä, että sen synopsis kuulostaa hieman idiottimaiselta.)

Kirjoja, joita voi lukea yhdellä silmällä

Vietän nykyisin päiväni enimmäkseen pienehkössä huoneessa 3 ja 1-vuotiaan kanssa. Tilanne asettaa suuria laatuvaatimuksia kirjallisuudelle.

Mitään kunnollista ei kannata yrittää lukea. Siitä seuraisi vain järkyttävä vitutus. Jos virke on pitkä, sitä ei pääse koskaan kerralla loppuun, ja jos kirja herättää jonkin tunteen tai ajatuksen, sitä ei ehdi käsitellä mielessään. Lukeminen keskeytyy yleensä kymmenen sekunnin sisällä. Jos lukurauha kestää kerrallaan useita minuutteja, alan epäillä että lapset ovat tuhoamassa kiinteistöä ja joudun keskeyttämään tarkistaakseni asian.

Yhdellä silmällä luettavien kirjojen laatuvaatimukset ovat nämä:

a) kirjan pitää olla jollakin tavalla mukava, kiinnostava, jännä tai hauska ja siinä pitää olla hyvä, eteenpäinvievä poljento tai juoni, niin että sen pariin tulee aina vain palanneeksi
b) lauseiden pitää olla lyhyitä ja kielen loogista ja yksinkertaista
c) kirja ei saa sisältää syvällisiä tai vaikeasti omaksuttavia ajatuksia
d) kirja ei saa olla missään nimessä kovin hyvä, koska silloin tunnen halua keskittyä siihen (huomaan joskus, että jos alan tosissani pitää jostain kirjasta, suljen sen heti ja jatkan vasta kun lapset nukkuvat)

Lehtiteksti, elämäkerrat ja simppelit tietokirjat toimivat hyvin. Kaunokirjallisuus on hankalampaa, koska sen pitäisi olla tavallaan hyvää, mutta sitten ei kuitenkaan liian hyvää.

Tällä hetkellä luen John Croganin kirjaa nimeltä Marley ja minä, ja se kertoo laimeahkosti, mutta tavallaan ihan kivasti labradorinnoutajan ja sen omistajien elämästä. Olen lukenut myös Karen Marie Mooningia, Marian Keyesiä, Holly Blackia, Helen Fieldingiä, Charlaine Harrisia ja joskus, kun univelka on aivan mieletön, olen lukenut Nora Robertsia. (En tajua miksi paljastan tällaista internetissä. Saatan kuulla korvissani kuinka auktoriteettini Imagen kirjakolumnistina murenee.) Myös Stephen King, Josephine Tey ja Quentin Patrick toimivat, ja monet muutkin, mutta nämä tulivat ensinnä mieleen. Luin vähän aikaa sitten Robert Harrisin Haamukirjoittajaa, mutta tykkäsin siitä niin paljon, että säästin sen iltalukemiseksi rauhallisempiin hetkiin.

Tämä kaikki saattaa kuulostaa jostakin kirjanystävästä hirvittävältä kirjallisuuden alentamiselta ja pyhäinhäväistykseltä. Miksi lukea kirjoja, jos ei pidä niistä? No. Asiahan on niin, että mielummin luen jotain kuin en mitään. Luulen, että käytän kirjoja nyt vähän samaan tapaan kuin jotkut telkkaria. Siis sillä tavoin, että kirja on yleensä kotona auki, ja vilkuilen sitä vähän muiden hommien ohessa. Ja iltaisin luen pelkästään timantinkovia, älyllisiä klassikoita. TIETYSTI.

Jos joku osaa suositella simppeleitä ja hyviä, mutta ei liian hyviä kirjoja, niin vinkit olisivat hyvin tervetulleita!

It's alive...!

Tervehdin teitä, arvoisat Sokeripalan lukijat. Jos teitä enää on. Pahoittelen hiljaisuutta.

Olen ollut kiireinen kirjoittamisen ja elämän kanssa ja Sokeripala on jäänyt paitsioon. Pian alkoikin jo tuntua siltä, että tänne olisi niin paljon kiintoisaa raportoitavaa, että postauksesta tulisi kilometrin pituinen. Kuka sellaista jakasaisi lukea? Ja sitäpaitsi minun piti laittaa tiskit koneeseen ja kirjoittaa novellikokoelma. Ja bloggaamiskynnys vain kasvoi.

Mutta nyt aion jatkaa niin kuin ei mitään.

Ja sen sijaan että rasittaisin teitä kilometrin pituisella raportilla urastani kirjaillisuuden säkenöivällä alppipolulla, kirjoitan lyhyesti tilaustöistä ja vuorovaikuuteisuudesta.

Kirjoittajapiirini tapasi hiljattain Tampereella, ja Leinosen Anne kertoi eräästä kirjailijaystävästään (en ole ihan varma haluaisiko hän, että kerron hänen nimensä internetissä, joten en kerro - voit paljastaa itsesi jos satut lukemaan tämän ja haluat.) Hän oli mennyt kustantamoonsa ja esitellyt kymmenen ideaa ja pyytänyt kustantajaa valitsemaan sen mistä he haluavat romaanin. Kustannustoimittaja oli valinnut ja kirjailija oli ruvennut hommiin.

Tämä anekdootti jakoi kirjoittajapiirimme mielipiteitä. Osan mielestä se kuulosti kätevältä tavalta aloittaa romaani. Osan mielestä ei. Rupesimme sitten puhumaan Mike Pohjolasta, joka kehittää vuorovaikutteisista kirjaa, jossa lukijat voivat päättää kesken matkaa mihin tarina vie. Osa kirjoittajapiiristämme tuumi että viimeistään silloin taiteilijuus ja kaunokirjallisuuden kirjoittamisen keskeinen idea kärsii. Minusta ideassa saattaa olla kyllä puolensakin.

Mitähän te hyvät Sokeripalan lukijat (olettaen että teitä enää on) olette mieltä tämän tapaisista taiteellisen työn rajoista?

Työrauha

Olen taas naputellut savu päästä nousten kaiket vapaahetkeni ja nyt naisia miellyttävä tarina on valmis ja lähetetty tilaajalle. Siinä on villihevosia, pahoja kakkuja ja komea karjapaimen. Vampyyreita en valitettavasti saanut sopimaan.

Apatosauruksen maa on ollut hieman vastatuulessa ja julkaisuajankohta on edelleen vähän epäselvä. Kyllä se kaiken järjen mukaan melko pian saatetaan kansiin, mutta parempi, etten sano enempää ennen kuin sydänveri, jolla kustannussopimukset allekirjoitetaan, on kokonaan kuivunut.

Tekeillä on taas yksi tyttöjen novelli, jossa ei saa esiintyä alkoholia eikä eksplisiittistä seksiä, ja pari kiinnostavaa antologiaprojektia.

Eräs ystävällinen toimittaja kysyi minulta alkuviikosta tuntuuko minusta WSOY:n kirjailijana, että minulla ei ole työrauhaa. No, minullahan ei ole työrauhan häntääkään, koska olen mennyt lisääntymään, mutta sehän ei ole millään tavalla kustantajani syy. Vakavasti puhuttuna tästä WSOY:n hässäkästä haluaisin sanoa vain sen, että yksi argumentti julkisessa keskustelussa on ollut tosi tyhmä. Nimittäin se, että Sofi Oksasella ei ole oikeutta rääpöstellä kirjailijoiden ongelmia, koska on itse niin menestynyt, kiitos Södikan. Oksanen on menestynyt pääasiassa oman työnsä ansoista ja toisekseen on ihailtavaa että menestynyt kirjailija pitää pienempienkin puolta.

Käytännössä, kustantajasta riippumatta, kustannusmaailma on melkoisen höhlä paikka kirjailijan kannalta. Bisnes toimii läpi talouden nousu- ja laskukaudet sellaisella logiikalla, jossa kustantajat ja kirjakauppiaat onnistuvat tekemään rahaa, mutta kirjailijat eivät. Raha ei ole tietenkään useimmille kirjailijoille tärkein motivaattori, ja vain hyvin harvat ja rohkeat uskaltavat jättää toimeentulonsa pelkän luovan kirjoittamisen varaan. Mutta kaikille kirjailijoille on tärkeää, että kirja löytää lukijansa. Itselläni on käynyt onnellisesti, koska Lihis löysi yleisönsä ja liikkuu edelleen, mutta monet hyvät kirjat jäävät pimentoon. Ne julkaistaan aivan kuin tyhjyyteen. Jonkin ajan kuluttua kustantaja ilmoittaa, että kirjailija voi itse ostaa painoksen tai sitten kirja menee Kirjatorien alennuslaarien kautta paperinkeräykseen.