Sokeripala on ollut viime aikoina vähän ns. perseestä, koska täällä on ollut lähinnä mainoksia allekirjoittaneen töistä. Pahoittelen, ja kerron vain erittäin pikaisesti, että Vapaa kirjoittajakoulu alkaa 19.9., kurssiaikataulu on vihdoin lyöty lukkoon ja mukaan mahtuu vielä. Tässä ovat opetuspäivämäärät:
ma 19.9.
ma 3.10.
ma 17.10.
ma 31.10.
ma 14.11
ma 28.11
ma 12.12.
Lisätietoa saa Oriveden opistolta. Lisätietoa on myös tuossa pari postausta alempana. Tervetuloa!
Sitten muihin asioihin: Osallistuin viime viikolla Helsingin Taiteiden yössä kirjablogipaneeliin, jonka erikoisuus oli se, että panelistit istuivat näyteikkunassa. Olin sinä iltana kuumeinen ja flunssainen ja legendaarisen univelkainen, ja muistikuvani koko illasta ovat hataria, mutta sen muistan, että esikoiskirjailja ja toimittaja Pekka Hiltunen kysyi, mistä kirjoista aion blogata seuraavaksi. Sanoin, että Jukka Laajarinteen Leikkiminen kielletty -pamfletista ja Antti Nylénin Halun ja epäluulon esseistä. Joten nyt se tulee: Leikkiminen kielletty ja Halun ja epäluulon esseet ovat kumpikin hyvin tärkeitä kirjoja ja voivat muuttaa lukijan elämän (tai ainakin elämää).
Leikkiminen kielletty kertoo valaisevasti lasten oikeuksista tai oikeastaan niiden surkeasta puutteesta. Lapsia kytätään tiukemmin kuin koskaan ennen, heidän ainoan nuoruutensa tuhlataan koulussa ja liian työläissä ja tylsissä harrastuksissa, heitä viedään kodeistaan (huostaanotetaan), huumataan (lääkitään) ja suljetaan erilaisiin laitoksiin. Laajarinteen mukaan nämä "lasten hyväksi" tehtävät toimenpiteet ovat monesti täysin mielivaltaisia, epäoikeudenmukaisia ja julmia. Oikeastaan, jos asiaa yhtään tarkemmin ajattelee, kaikki lapsemme elävät totalitarismissa. Jo lähtötilanne on heille melkoisen epäreilu ja saattaa kaikki uhmaikäisten ja teinien raivokohtaukset ymmärrettävään valoon. Hitaat, tympeät ja huomiokyvyttömät jättiläiset herättävät heidät kesken unien, päättävät mitä ja milloin he saavat syödä ja pukea ja vievät heitä minne haluavat...
Kirjassa on monia hyvin riipaisevia kohtia, esimerkiksi sellainen, joissa huomautetaan, että useimmat adhd-lapset osaavat mainiosti keskittyä, jos he tekevät itselleen mielekkäitä tehtäviä. Miksi vika on lapsen aivoissa, eikö pikemminkin koulussa? Huostaanotoista on myös paljon tiukkaa asiaa. Laajarinne huomauttaa, että monesti huostaanottojen perusteena on koulunkäyntiongelmat eivätkä kotiongelmat. Lopuksi kirjassa ehdotetaan paria juttua paremman ja vapaamman maailman rakentamiseksi: esimerkiksi lapsia pitäisi kasvattaa tunneissa mitattuna vähemmän ja kasvatushenkilökuntaa pitäisi lisätä kunnolla. "Näin aikuisetkin saisivat mielekästä tekemistä ja pysyisivät poissa pahanteosta." Leikkiminen kielletty kertoo eniten kasvatuksen ja koulutuksen ongelmista, mutta samalla koko yhteiskunnasta ja ajattelumme filosofisista perusteista, ja se on erittäin harvinainen ja kaunis kannanotto vapauden, rauhan, rakkauden ja ihmimillisen elämän puolesta. Olen varma, että tämän luettuaan vanhemmat ovat paljon kiltimpiä lapsilleen koko loppupäivän ja ties vaikka loppuelämän! Tällainen kirja on todella tarpeen, koska tätä nykyä julkinen lastenkasvatuspuhe tuntuu peräänkuuluttavan pelkästään kuria ja niitä iänikuisia tärkeitä rajoja.
Halun ja epäluulon esseet sitten. Se teki minuun vielä suuremman vaikutuksen kuin Nylénin esikoiskirja, vaikka kumpikin on samasta puusta veistettyjä (tai niin kuin kustantaja asian esittää: Halun ja epäluulon esseet ei ole vaikea toinen kirja, vaan lisää sitä samaa.) Ehkä se johtui siitä, että täällä kertaa lukukokemukseeni ei vaikuttanut vastaavanlainen mediahuomio, jota Vihan ja katkeruuden esseet sai (hyvästä syystä) osakseen. Nylénin esikoinen oli aikoinaan ikään kuin esiluettu ja pureskeltu siinä vaiheessa kun sain sen luettavakseni.
Halun ja epäluulon esseissä on kiinnostavia tekstejä popista, mutta minusta tärkeintä antia oli ekologiaan ja eläinten oikeuksiin liittyvät esseet. Nylénin ajatuksia on minusta vaikea kuvailla. Yritin kertoa niistä hiljattain eräälle piinkovalle ja monessa liemessä keitetylle kuusikymppiselle ateistiselle feministirouvalle: tämä Nylén on sellainen älykäs ja liekehtivä ajattelija, ja hän on katolilainen ja säälii ja haluaa puolustaa naisia ja eläimiä. Voitte kuvitella tuhahduksen syvyyttä. Ilmeisesti aika moni ateisti on sitä mieltä, että Nylén on ärsyttävä moralisti. Mietin vaan, ovatko he lukeneet hänen kirjojaan.
Minusta uskonnollinen vakaumus yhteiskunnallisten mielipiteiden taustalla on hyvin rehellinen ja ymmärrettävä pohja. Muutenkin Nylén selvittää kautta linjan tosi hyvin oman ajattelunsa ja mielipiteidensä perusteita. Sillä tavalla lukija voi seurata ajattelun logiikkaa; se pitää ikään kuin aina kutinsa (vaikka lukija itse ei allekirjoittaisi sitä). Muistan kuinka riemastunut olin aikoinaan Nylénin esikoiskirjaa lukiessa, kun kirjailija paalutti omia lähtökohtiaan jotenkin tähän tapaan (paitsi kaunopuheisemmin): "minusta on hirveää elää maailmassa, jossa on olemassa miehiä, jotka tappoivat Bambin äidin." Vihdoinkin rehellistä puhetta!
Laajarinteen ja Nylénin kirjat eivät ole kumpikaan täysin pessimistisiä. Niillä on elämää voimistava vaikutus. Kumpikin muistuttaa siitä, että olemassaolon ei ole pakko olla pelkkää eksistentiaalista angstia, passiivista, henkisesti juuretonta sellumista. Voimme aivan hyvin myös vähän ryhdistäytyä ja tehdä valintoja hyvän ja pahan välillä. Lisäksi kumpikin kirja on melko radikaali siinä, että yhteiskunnallisten muutosten välttämättömyyttä ei perustella rationaalisen järjen, tieteen ja mitattavien asioiden ehdoilla. Silti niitä voi perustella.
Se vielä, että kumpikin on kirjoitettu hienolla ja vetävällä kielellä, ja niiden lukeminen on oikein viihtyisää.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti