tiistai 18. tammikuuta 2011

Missä pilkut ovat?

Luen parasta aikaa Olli Jalosen romaania 14 solmua Greenwichiin. Se on hyvin elegantti ja merkillinen ja tuo hieman mieleen Peter Hoegin, mutta en ole aivan varma kannatanko Jalosen kitsastelua välimerkkien käytössä. (Ehkä kannatankin. En ole vielä päättänyt.) Virkkeet ovat pitkiä, ameebamaisia ja joskus virallisen kieliopin vastaisia.

Muistelen, että joskus vuosia sitten joku vaari pahoitti mielensä jonkin romaanin pilkuttomuudesta, pilkutti sen itse ja lähetti takaisin kustantamoon paheksuvan kirjeen kanssa. Asiasta nousi hieman julkista keskustelua. Lopputulema oli se, että proosassa on pilkkuja juuri sen verran kuin kirjailija ja kustannustoimittaja haluavat. (Muistaako joku tämän anekdootin paremmin? Lähettikö se vaari itse asiassa kirjan radio-ohjelmaan?)

Normeja rikkova välimerkkien käyttö tai muu kielellinen kapinointi on tietysti sallittua ja joskus kannatettavaakin, mutta minusta sen pitäisi olla tosi hyvin perusteltua. Välimerkit ovat lukijalle pysähtymisen ja ajatusten keräämisen paikkoja, ja jos niitä on vähän tai ne ovat kummallisissa paikoissa, lukija alkaa rasittua ja ärsyyntyä. Kirjailijalla on tietysti lupa rasittaa lukijaa vaikka kuinka julmasti, ei siinä mitään, mutta ei syyttä suotta, eikä varsinkaan pelkästä kiusaamisen ilosta.

(Huomautan painokkaasti tässä välissä, että en puhu enää Jalosen kirjoista. Niiden mahdollinen rasittavuus on täysin perusteltua.)

Kielen normeja rikkova proosa on hienointa silloin, kun lukija onnistuu omaksumaan kielen logiikan suhteellisen nopeasti ja pystyy lukemaan koko teoksen juuri siinä rekisterissä. Lukukokemus on silloin yhtä aikaa sujuva ja vaativa, ikään kuin monimutkaisen tanssikoreografian puhdas suorittaminen. Luulen että kaikissa hyvissä kirjoissa on ainakin vähän omaperäinen kielellinen logiikka. Jos lukijoiden kokemus siitä logiikasta on nautinnollinen, aletaan puhua siitä myyttisestä "hyvästä lauseesta".

Sain itse aikoinani kielenhuoltokoulutusta toimittajan työn tarpeisiin. Sen takia olen kai omaksunut sen ihanteen, että paras kieli on kristallinkirkasta, tarkkaa ja hyvin selkeää siinä mihin se viittaa. Mutta se on tietysti makuasia. Mitä te olette mieltä, hyvät Sokeripalan lukijat?

18 kommenttia:

Saara Henriksson kirjoitti...

Pilkuttaminen ei ole helppoa. Mikä minusta on puheen rytmin kaltainen hengähdystauko, on kustannustoimittajan (ja suomen kieliopin) mukaan graavi pilkkuvirhe. Kun pilkkuja viljelee fiilispohjalta, johdonmukaisuuta ei synny, ei tyylikeinoa. Tässäkin kommentissa on luultavasti pilkkuvirheitä :-)

Saara Henriksson kirjoitti...
Blogin hallinnoija on poistanut tämän kommentin.
Kini kirjoitti...

Hyvä Miina!
Mie olen kans tosi tarkka ja en tykkää lukea tekstiä, missä ei oo pilkut kohillaa, saati ettei oo isoja kirjaimia!?
Jos saa vaikkapa sähköpostia, missä on välimerkit miten sattuu eikä oo isoja kirjaimia, niin kyllä se kertoo kirjoittajasta aika paljon.
Kirjan lukeminen on sitten jo eri juttu, missä kappalejakokin on ihanan helpottavaa lukijalle...

Miina Supinen kirjoitti...

Moi Saara, ehkä sä voisit tehdä saman kuin ja Jari Järvelä, eli laita romaanin ensimmäiselle sivulle merkintä että "Kirjailija vastaa kaikista pilkuista".

Moi Kini, joo, sama, tosin olen huomannut, että kun nykyisin ihmisen elämään kuuluu niin älyttömän paljon erilaista naputtelua, tekstareita ja chattia ja kaikkea, niin rima on kyllä pudonnut. Joskus kiireessä menee sellaisia lyhyitä ilmoitusluonteisia meilejä, joissa lukee suunnilleen vaikka että "sopii m".

Anonyymi kirjoitti...

Pilkuttomuus on yleensä ärsyttävää, ja tuntuu kikkailulta, varsinkin jos lauseet ovat pitkiä. Toisaalta myös puolen sivun mittaiset multipilkutetut virkeet tuntuvat myös kikkailulta.

Toisaalta Cormac McCarthyn suomeksi käännetyissä kirjassa Tie pilkuttomuus toimii. Tukee kirjan tunnelmaa. En tiedä onko kyseessä ollut kääntäjän valinta vai perustuuko pilkuttomuus alkuperäistekstin ratkaisuihin.

Unknown kirjoitti...

Vaihtelu virkistää. Eli tykkään sekä selkeästä, nasevasta tekstistä että korullisemmasta. Jos pilkut eivät ole paikallaan, herättää se aina hiukan "ulkotekstillistä" huomiota, ts. tiputtaa ulos kirjan maailmasta kiinnittämään huomiota kirjailijan toimintaan. Mutta taiten tehtynä sekin voi toimia. Eli itse olen tyytyväinen, kun kaikki kirjallisuus ei mahdu samaan muottiin, vaan lukijana on valinnan- ja vaihtelun varaa.

Maija Haavisto kirjoitti...

Nyt osui herkkään paikkaan tähän blogimerkintään törmääminen. Sain juuri tarkistettavaksi esikoisromaanini taittoversion ja täytyy todeta, ettei kustannustoimittajani osaa pilkuttaa sen paremmin kuin minäkään (ei siis ole tullut mukaan uusia virheitä, mutta omia virheitäni kyllä vilisee silmissä).

Olen kirjoittanut työkseni yli 10 vuotta, mutta silti minulta jää jonkin verran pilkkuja pois, erityisesti ja-sanaa ennen. Menee vaan liian vaikeaksi. Englannin kielen pilkuttamisen koen luovemmaksi ja vapauttavammaksi. Kun kirjoitan paljon englanniksi, ehkä se vaikuttaa suomeenkin.

Onneksi tietokirjani menevät sentään erittäin ammattimaisen kielenhuollon läpi, mutta toivottavasti kukaan ei saa syvää ahdistusta, jos romaanistani puuttuu pilkkuja.

Ina kirjoitti...

Olipas loistava yhteenveto pilkuttamisen jalosta taidosta kaunokirjallisuudessa. Just näin se on: jos kirjailija päättää lähteä täysin omiin sfääreihin kieliopin ulottumattomiin, se sietää tehdä niin hyvin, että lukija pääsee maailmaan mukaan ja kokee ratkaisun perustelluksi.

Esimerkkejä: menen vieläkin euforiaan Olli Jalosen Poikakirjasta. Se on täydellinen esimerkki siitä, miten oma kielellinen maailma luodaan oikein ja lukijaa rasittamatta. Greenwichiä en ole vielä uskaltanut lukea - se odottaa edelleen hyllyssä, koska jo alku tuntui jotenkin hankalalta. Vanhempani vannovat sen olevan viime vuosien hienoimpia kotimaisia romaaneja, joten odotan kommenttiasi mielenkiinnolla.

Ja vielä epäonnistunut esimerkki: Saramago. En kestänyt puoliväliä pidempään sitä täydellistä välimerkittömyyttä ja sivun mittaisia lauseita. Hienoa kieltä, suurta filosofiaa, merkittävää maailmankirjallisuutta epäilemättä, mutta en päässyt sisään. Enkä aio kokeilla uudelleen.

Luru kirjoitti...

Minussa taitaa olla vähän pilkunviilaajan vikaa, sillä nykykirjallisuutta lukiessani ihmettelen toisinaan, eikö välimerkkejä voisi käyttää suomen kielen oikeinkirjoitussääntöjen mukaan. Ymmärrän toki, että vapaus rikkoa rajoja kuuluu kirjailijan luovaan arsenaaliin, mutta usein pilkuttomuus ei tunnu kovinkaan ihmeelliseltä tyylikeinolta vaan vain... no, pilkkujen puuttumiselta.

Valkoinen Kirahvi kirjoitti...

Pilkutus on tosiaan taitolaji. Pidän Saramgon pilkutuksesta. Siitä, miten pilkut putoilevat hengityksen tahtiin ja luovat rytmin, jota on vaikea jäljitellä. Westön rytmistä pidän myös. Jalosen kirjassakin pilkut putoilivat pääasiassa luontevasti. Joskus vie useamman luvun ennen kuin valkenee pilkun paikka ja rytmi.

En kannata vanhaa, oppikirjamaista pilkutusta kaunokirjallisessa tekstissä. Ja on se aika karua lainata nobelistin teos kirjastosta ja huomata jonkun pilkuttaneen sen uudestaan, mieluummin ehkä se makkaraviipale kirjan välissä kuin kielinikkarin pilkutusvinkit.

Raili M kirjoitti...

Sattumalta olen parhaillaan melkein lopussa Jalosen Greenwichissä ja pidän siitä hurjasti. Nimenomaan kielestä. Jossain kohdassa muistan ajatelleeni, että kai tuohon pilkku kuuluisi, mutta hyvältä vaikuttaa ilmankin.
Saramagoakin olen lukenut sujuvasti pilkuttomuudesta huolimatta. En taida olla kovin tiukka pilkkuihminen.

Hassua kyllä yksi asia on sentään Jalosen kirjassa pikkuisen häirinnyt, eikäs se liity pilkkuihin millään lailla. Purjehtijana en ymmärrä, miten pitkältä purjehdukselta kurjissa keleissä tullaan perille jalkalihakset surkastuneina. Veneessähän jalat tekevät töitä koko ajan.
Kaiken kaikkiaan kuitenkin: ihana kirja.

Erja Metsälä kirjoitti...

Kyllä mullakin pilkut on varmaan useinkin väärissä paikoissa, mutta se ei harmita niin paljon kuin yhdyssanavirheet. Se on niin ärsyttävää, että niitä aina tulee tehtyä ja vielä arsyttävämpää, kun ne huomaa sitten vasta ajan päästä!

Olli Jalosen 14 solmua Greenwichiin-kirjasta pidin tosi paljon. Kieli on hienoa ihan sinälläänkin ja kun lisäksi olen hieman heikkona kaikkiin karttoihin ja maantieteeseen liittyviin sanoihin, niin jopa osui. Mutta yksi tietty toistuva, erikoinen sanajärjestys huvitti. Aina oikein painokkaassa kohdassa lauseet meni jotenkin niin, että aloitus oli kieltomuodossa ja teonsana jäi viimeiseksi. Tyylin; En tästä nyt ihan varma ole, mutta en toki voi tätä sanomattakaan jättää.

Ja Ina, toivottavasti et jättänyt Saramagolta kesken kirjaa Oikukas kuolema. Sen kanssa taistelin aluksi, en olisi millään jaksanut lukea kun teksti oli niin poukkoilevaa ja hengästynyttä. Mutta kirjan lopussa oli palkinto, yksi kauneimmista rakkaustarinoista mitä olen ikinä lukenut!

Riikka L kirjoitti...

Heh. Tein Saramagosta varoittavan esimerkin lukiolaisille, jotka ihmettelivät, mihin pilkkuja tarvitaan. Suurin osa ärsyyntyi Saramagon kielestä ja kävi pilkkusääntöjen kimppuun uudella innolla.

Mette kirjoitti...

Minä sain aikoinani vaikeita hengitysongelmia William Faulknerin kirjasta "Villipalmut". Minä nimittäin lukiessani hengitän kirjan lauseiden tahtiin, ja Faulknerilla oli useiden sivujen mittaisia lauseita. Vähemmästäkin henki loppuu.

Kirsi Hietanen/Kirsin kirjanurkka kirjoitti...

Onpa isketty oikein kielen ja kirjallisuuden ytimeen! :)
Professionaalina pilkunviilaajana voin sanoa, että pilkulla on paikkansa, mutta kaunokirjallisuus, etenkin lyriikka, on niin omalakistaan, että siinä eivät kielenhuollon pelisäännöt ole voimassa. Pahasti tökkii ja menee aamukahvi keuhkoon, jos Hesarin toimittaja tekee pilkkuvirheitä (ja valitettavan usein nykyään tekee), mutta kirjallisuutta olen oppinut lukemaan "virheistä" piittaamatta. Westön suomennosten pilkutuksesta taisi ainakin taannoin olla keskustelua, siitä ehkä Järveläkin on mainion mottonsa kehittänyt? Parhaiten on jäänyt mieleen vuosikymneten takaa romaani Sadan vuoden yksinäisyys, jossa taisi olla kolmen sivun mittainen virke. Pilkkuja kyllä oli, mutta sitä armahtavaa pistettä sai sitten odottaa.

Unknown kirjoitti...

Pilkkuihmisenä olen viime aikoina pohtinut paljon pilkkujen käyttöä kaunokirjallisuudessa. Vaikka asiateksteissä toivon välimerkkien olevan paikoillaan, kaunokirjallisuudessa kirjailijoille on sallittava enemmän liikkumavaraa. Mutta kuinka paljon kirjailijat miettivät noita pilkkuja? Harkitsevatko he tarkkaan, mihin pilkkunsa pistävät?

Luin hiljattain Antti Tuurin Radan ja hämmästelin poikkeuksellisen runsasta puolipisteen käyttöä. Nyt täytyy tutkia Tuurin muita kirjoja ja puolipisteitä niissä. Puolipiste on kyllä mainio väimerkki, mutta liika on liikaa.

Miina Supinen kirjoitti...

Onpa kiinnostavaa keskustelua, kiitos kaikille. Naurattaa kun ajattelen koululaisia pilkuttamassa Saramagoa. Melkoinen pokka opettajalla! Hyvä Riikka! Ja tosiaan, taiteessa saa minustakin tehdä mitä lystää, vaikka keksiä omat välimerkit jos haluaa.

Valkoinen Kirahvi kirjoitti...

Huh, onneksi olen saanut nauttia oman Saramagoni aivan ilman pilkuttajan hengitystä. Kauhistuttava ajatus! Kirjailijan rytmi kun on aivan huikea ilman pilkutustakin ja mukailee puherytmiä. En itse lähtisi nobelistin tekstiä operoimaan aivan äkkiseltään :)