perjantai 7. lokakuuta 2011

Taiteesta ja viihteestä ja hopeatiukusista

Päivän epistolassa taide ja viihde. Voiko niitä, ja kannattaako niitä, erottaa toisistaan? Toisen viihde on toisen taidetta ja toisinpäin, veteen piirretty viiva, blaa blaa. Mitä te olette mieltä?

Itse erotan taiteen ja viihteen aivan selvästi. Tarvitsen kumpaakin ja kummallakin on tehtävä maailmassa. En välttämättä mieti lukiessani olenko taiteen vai viihteen äärellä, mutta kirjoittaessa huomaa aina kummasta on kysymys.

Viihteen kirjoittaminen on paljon vaikeampaa. Viihteessä on paljon sääntöjä, joita pitää osata noudattaa, mutta sellaisella tavalla että lukija ei huomaa sitä, ainakaan kovin paljon. Jos viihteen merkkipoijut näkyvät, tulos on banaali, ja kukaan ei pidä siitä. Toisaalta viihteen kirjoittaminen on vähän tasaisempaa, prosessi on luotettavampi ja lopputuloksena useammin käyttökelpoista tekstiä.

Taide on maanisimmassa luomisvaiheessa (ensimmäisen käsikirjoitusversion vaiheessa) paljon helpompaa, koska siinä ei tarvitse eikä edes voi ajatella sääntöjä tai mitään muutakaan. Kirjoittaminen on silloin pelkkää avautumista ja antautumista alitajunnalle ja omalle sisäiselle rytmille (sekä universumin laululle ja keijukaisten hopeatiukusille.) Vaikeus on se, että prosessi ei ole oikein omissa hyppysissä eikä lopputuloksesta ei ole minkäänlaisia takeita. Ja lisäksi tämä antautuminen on tietysti hyvin pelottavaa.

Näitä on vähän vaikea sanallistaa. Tietysti kaikenlaisessa kirjoittamisessa on paljon yhtäläisyyksiä, ja lopulta kirjoittaminen on aina puurtamista ja yksityiskohtien hiomista, pelkkiä sanoja, joita pitää sommitella halutun vaikutelman välittämiseksi. Se on aina pedanttia ja asiallista väkertämistä.

Kommenttilaatikossa Tirlittan kysyi voisinko kertoa yhteiskirjoittamisesta ja miten välttää mahdollisia sudenkuoppia. Tässä seuraa nyt kaksi videota, jotka kertovat Rautasydämestä ja valottavan asiaa. Niissä Jan Erola haastattelee Annea ja minua. Kaiken kaikkiaan sanoisin, että sudenkuopat vältetään sopivalla yhdistelmällä joustavuutta ja päättäväisyyttä.



Tässä Anne kertoo, että on joskus jopa käynyt oikeassa rautakaupassa:



Kysykää kommenttilaatikossa jos jokin asia kiinnostaa! Kerron mielelläni lisää, ja niin varmasti Annekin. Olemme myös tavattavissa Helsingin kirjamessuilla 27. -30. lokakuuta.

11 kommenttia:

Kirsti Ellilä kirjoitti...

En ole kahdenkymmenen vuoden aikana pystynyt erottamaan näitä asioita kunnolla toisistaan, muuten kuin äärimmäisen itsestään selvissä kohdissa. En omassa kirjoittamisessa varsinkaan. Millenium-trilogian kohdalla tiedän, että se oli viihdettä, vaikken viihtynytkään. Mutta oliko esim. Liha tottelee kuria viihdettä vai taidetta? Joskus tuntuu, että varmin tapa erottaa viihde taiteesta on tarkkailla kirjan ulkomuotoa. Kansipaperi kertoo ainakin ääritapausten kohdalla kummasta kulloinkin on ollut kustantajan mielestä kysymys.

Miina Supinen kirjoitti...

Minulla kyllä aktivoituu hieman eri kohta aivoista viihteen ja taiteen äärellä. Lihiksen kaltaiset tapaukset ovat hankalia, niissä on riski pettyä jos odottaa jompaa kumpaa. Toisen taide on todellakin toisen viihdettä ja mitään universaalia jakoa ei minusta voi tehdä. Kustantajan näkemyksen näkee tosiaankin kansipaperista.

Miina Supinen kirjoitti...

Taide saattaa olla myöskin vähän turhan latautunut sana. Sen sijasta voisi monesti puhua vaikka kirjailijan yksilöllisestä äänestä. Nimittäin hyvässä viihdekirjassa ei ole pelkkää omaa ääntä, siinä pitää olla myös aika paljon sellaista "yleispätevää ääntä". Tosin kyllä kaikessa luettavaksi tarkoitetussa tekstissä pitää olla jonkin verran "yleispätevää ääntä". Kai se sitten on veteen piirretty viiva.

ina kirjoitti...

mulle oli kiinnostava ja uusi ajatus, että viihteen kirjoittaminen on vaikeampaa. en tiedä miksi, mutta jotenkin kai kuvittelin, että viihteessä genren tietyt rajat tai viitekehykset ohjaisivat ammattikirjoittajaa - taiteessa taas oltaisiin jotenkin enemmän sydänverellä ja tuskalla liikkeellä tietämättä itsekään mitä lopputulemana on. ;) (huom: lasken taiteeksi myös komedian, vaikka puhun kirjoittajan tuskasta.) olen näemmä kliseiden vanki.

taiteen ja viihteen eroa en tiedä aina itsekään, mutta työelämän ohessa jaksan lukea lähinnä kirjoja, jotka jotenkin imaisee mukaan. jos kirjan maailmassa viihtyminen on viihdettä, niin fine. jos taas tuntuu, että tiedän ekan kymmenen sivun jälkeen mihin kirja päätyy tai kieli on
kökköä, pidän sitä huonolla tavalla ennustettavana - näin mulle käy usein vahvojen genre-kirjojen kohdalla.

Miina Supinen kirjoitti...

Joo, Ina, kyllä mäkin sen vähän samalla tavalla hahmotan kuin sinä. Mutta ei se sydänveri ole välttämättä varsinaisesti vaikeaa, vaikka se voi olla henkisesti raskasta. Vähän sama kuin että benji-hyppy ei ole vaikeaa, sen kun vaan sukeltaa ilmaan. Tässä keskustelussa vilisee väistämättä kliseitä, kun puhutaan sydänverestä ja hypyistä tyhjyyteen yms, mutta jotain totuuden hiventä niissä kai niissä voi olla (ainakin joillain kirjoittajilla) Ja pakko puhua kliseillä jos koko asiasta yrittää saada jotain tolkkua. Voi muuten olla, että viihteen kirjoittaminen muuttuu helpommaksi, jos sitä tekee pitkään. Ehkä.

Kirsti Ellilä kirjoitti...

Minusta myös viihde on hyvin latautunut sana, ja sitä myös kriitikot käyttävät joskus, kun jostain syystä haluavat lyödä kirjailijaa oikein kipeästi.

Tavallaan allekirjoitan ajatuksen, että viihteen tekeminen on ainakin vaikeaa, jos ei vaikeinta. Siis hyvän viihteen. Viihteen lukija on tavallaan lapsenkaltainen lahjomattomuudessaan. Viihdekirjahan luetaan vain viihtymisen vuoksi. Jos se ei viihdytä, se jää kesken. Vakavaa kaunokirjallisuutta voidaan lukea ihan periaatteen vuoksi, jotta saadaan lausua kirjasta päteviä mielipiteitä työpaikan kahvipöydässä ja vaikuttaa fiksuilta. Tumpelompikin kirja luetaan, varsinkin jos jokin arvovaltainen taho on kertonut, että tämä on taidetta...

Kata MELANDER kirjoitti...

Mutta mitä tehdä, kun kirjoittaminen jumittaa. Haluaisi palavasti kirjoittaa, juonenkäänteetkin ovat valmiina, mutta tekstiä ei tule. Vinkkejä?

ina kirjoitti...

älkää ottako tätä mainoksena, annan vinkin siksi, että tiedän monien saaneen kirjasta apua: anu silfverbergin ja elina hirvosen 100 sivua -teos voi auttaa jumiin. kirjassa on konkreettisia kirjoitusharjoituksia (olen testannut osaa, toimivat) ja ennen kaikkea kirjailijoiden haastatteluja, jotka olivat musta riemastuttavia - yleisin neuvo jumista pääsemiseen oli kyllä ihan vaan istua peffalleen ja kirjoittaa, ensin mitä tahansa. kirjaa saa varmaan kirjastostakin, netistä esim. täältä: http://www.booky.fi/kirja/silfverberg_anu/100_sivua_kirjoittamisen_opas/9789516928091

jotenkin koko sana viihde pitäisi tyhjentää kaikista arvolatauksista. alkaa olla vaikea erottaa viihdettä jostain muusta - onhan uutislähetyksetkin viihteellistyneet. hyvä viihde on erittäin arvokasta kaikille väsyneille ja uupuneille ihmisille, en mä ainakaan jaksa lukea arki-iltasin kaiken aikaa sota ja rauha - tyyppistä Suurta Kirjallisuutta. nuorena jaksoin kyllä: sen takia pitäiskin panostaa nuorison klassikkotuntemukseen. ;)

Miina Supinen kirjoitti...

Minäkin suosittelen Sataa sivua. Myöskin suosittelen, että heittää välillä sen juonen ja henkilöt ja kaikki muutkin suunnitelmat menemään ja kirjoittaa vain jotain päiväkirjan tyyppistä. Siitä voi tulla sellaista ikään kuin pohjakuntoa, ja yhtäkkiä huomaakin, että tekee mieli kirjoittaa vähän jotain kunnon juttuakin.

Minäkin toivoisin, että viihteestä voisi puhua ilman arvolatausta. Jollakin tavalla erilaisia kulttuurituotteita on kiinnostava analysoida ja eritellä, ja on harmi, jos ei uskalleta puhua taiteesta ja viihteestä, kun pelätään että toinen kuulostaa jotenkin paskantärkeältä ja toinen turhanpäiväiseltä.

ina kirjoitti...

Tommi Melender kirjoitti tästä muuten musta erinomaisen kolumnin viime Parnassoon. Hän totesi, ettei osaa lukea viihtyäkseen vaan harrastaa muita asioita kun haluaa viihtyä. Siitä tuleekin tietysti tuomituksi snobiksi, mutta musta sekin on ihan hyvä pointti: ihmiset hakevat kirjoista eri asioita ja hyvä niin. Ei kai sitä tarvitse sen kummemmin selitellä. Hyvä, että vielä luetaan, edes jotain.

Anonyymi kirjoitti...

Itse olen kirjoittanut sekä taide- että viihdegenressä.

Voin vakuuttaa, että viihde on vaikeampaa.

Taidepuolella voi antaa itselleen paljon anteeksi, ja muutkin antavat, kunhan vain muistat sanoa, että tässä tavoiteltiinkin tietoisesti kökköyttä tai "tutkittiin" tekstin "halkeamia".

Viihteessä eivät selitykset auta, sen backuppina ei ole sellaista ammattimerkityksellistäjien laumaa (esim kirjallisuudentutkijat) kuin taiteella.

Erityisesti aidon hauskuuden tekeminen on todella vaikeaa. Jokainen osaa nauraa hyvälle vitsil
le mutta keksipä sellainen itse. Tai edes hauska repliikki.

Jokaisen kannattaisi kokeilla viihteen kirjoittamista, se on silmät avaava kokemus. On hirveää tuhlausta että viihde ei saa arvoistaan arvostusta. Viihde on todella taitolaji.