Olen feminististen ajatusten vallassa ja ajatellut lahjakkaita, mutta alistettuja naisia. Luin vähän aikaa sitten jutun Kari Uusikylän kirjasta nimeltä Naislahjakkuus. (Itse kirjaa en ole ehtinyt saada käsiini). Siinä haastatellaan eri alojen lahjakkaita naisia. Haastatteluista käy ymmärtääkseni ilmi, että lahjakkaiden naisten menestys tyssää yleensä päänsisäisiin esteisiin eli itseluottamuksen ja omanarvontunteen puutteeseen.
Lisäksi luin tänään Hesarista Kati Tervon Kesäpäiväkirjan arvostelun. Sitäkään teosta en ole vielä lukenut, mutta arvostelussa sanottiin, että se on oikein hyvä. Kati Tervo on jo keski-ikäinen rouva, mutta hän ei ole aikaisemmin joutanut kirjoittamaan, koska on omistautunut kodin ja perheen hoitamiselle ja muusan tehtäville. Hän on paitsi hoitanut kotihommat, myös haukkonut sohvalla henkeään lukiessaan miehensä Jari Tervon romaanikäsistä. En tiedä miksi, mutta tuo jälkimmäinen tieto on jotenkin edellistä häritsevämpi. Ei sillä etteivätkö Jari Tervon kirjat olisi erinomaisia.
Tällainen kuvio on tietysti tuttu kaikilta elämänaloilta ja päiväkodista asti. Pojat pelaavat fudista ja tytöt haukkovat henkeään kentän laidalla. Diggailussa ei ole mitään vikaa, ja taitavia fudiksenpelaajia ja kirjailijoita on syytäkin ihailla, mutta on harmillista, että monet tytöt eivät oivalla tehdä itse mitään. Itsestähän se on viime kädessä kiinni ja oma syy jos ei ryhdy toimeen, mutta toisaalta itsetuntoa on vaikea rakentaa aivan tyhjästä. Auttaisikohan se, jos vanhemmat, opettajat ja puolisot arvostaisivat tyttöjen luovia pyrintöjä enemmän?
Ja sitten tietysti herää kysymys naisten kotoisista tehtävistä. J. K. Rowling on joskus jossain todennut, että nainen ehtii tehdä seuraavista kolmesta asiasta kaksi: 1) pitää kodin siistinä, 2) kirjoittaa kirjoja ja 3) kasvattaa lapsensa. Täällä Suomen oloissa listaan täytyy lisätä neljäskin asia, nimittäin päivätöissä käyminen. Vaikea yhtälö, vaikka yksi onkin ilmeinen putoaja.
Kukaan ei anna kirjailijalle aikaa, jota kirjoittaminen vaatii, vaan kirjailijan on pakko ottaa se itse. Aika on yleensä ainakin osittain pois toisten ihmisten passaamisesta ja viihdyttelemisestä. Hyvä kysymys onkin sitten se, että onko kirjailijalla oikeus tuhertaa jotain mahdollisesti hyvinkin epämääräistä skeidaa sen sijaan, että tiskaisi ja/tai toisi kunnollista tiliä kotiin. (Jari Tervo varmaan tuo kotiinsa hyvää tiliä, mutta useimmat kirjailijat eivät.) Tähän omantunnonkysymykseen kirjoittavan ihmisen on vastattava läheisilleen ja ennen kaikkea itselleen. Vaikka tämä ei ole mitenkään sukupuoleen liittyvä ongelma, näppituntumani on sellainen, että kirjoittamiseen liittyvä itsekkyys on on yleensä hieman luontevampaa miehille kuin naisille.
Perhettään laiminlyövä nero on ällöttävä otus, mutta niin on kyllä ällöttävä sellainenkin otus, joka palvelee kaikkia ja kaikkea ja raataa ja puunaa ja lopuksi ruikuttaa, että olisin kyllä ollut minäkin nero, mutta kun piti puunata. Sokeripala julistaa: Lopettakaa puunaus, hyvät naiset, ja kehittäkää luovia taipumuksianne! Este on ennen kaikkea päänsisäinen! Kukaan ei voi vapaassa Suomessamme riistää naiselta oikeutta toteuttaa itseään! Olisi tietysti hauskaa, jos joku vielä siivoaisi kämpän ja haukkoisi henkeä sohvalla, mutta se ei ole mitenkään välttämätöntä.
Niin ja sitten tietysti loppuun sellainen huomio, että puunaaminen on aivan hyvää tekemistä, jos sitä haluaa tehdä mielummin kuin esim. kirjoittaa tai pelata fudista.
tiistai 29. huhtikuuta 2008
perjantai 18. huhtikuuta 2008
Klonkku/jaettu ilo -dilemma
Luin äskettäin Katja Kallion kirjasen Elokuvamuisti. Siinä on miniesseitä (tai miten niitä nyt parhaiten luonnehtisi) joissa Kallio kertoo vaikuttavista elokuvaelämyksistään. Kirja oli paikotellen aika kiva ja siitä syntyi vahva aavistus, että tekijällä olisi ollut paljon enemmänkin kiinnostavaa sanottavaa aiheesta. Toisaalta oli tietysti kätevää, kun kirjan pienet tekstit ehti lukea samalla kun hääräsi perheen iltatoimia ja jäi aikaa lukea Fingerpori-albumikin. Jään joka tapauksessa odottamaan toiveikkaana Kalliolta uutta elokuvakirjaa.
Kallio kuvaili Elokuvamuistissa taipumustaan suojella rakkaimpia elokuvakokemuksiaan. Jos joku elokuva on oikein ihana, hän ei kerro siitä kenellekään, ja jos siitä tulee puhe, hän yrittää kääntää keskustelun toisille urille. Kallio tunsi olevansa pohjimmiltaan niljakas otus, joka haluaisi vangita elokuvan huoneeseensa ja sivellä sitä ja kuiskailla sille että kukaan ei ymmärrä sinua niin kuin minä, my precious. Ajatus siitä, että usuttaisi toisia katsomaan elokuvaa on yhtä sopimaton kuin se, että olisi vastarakastunut ja sanoisi tutuille, että uusi mieheni on tosi jees, menkää tekin testaamaan ja kertokaa mielipiteenne.
Tunnistan itsessäni samaa klonkkumaista tendenssiä. Joskus aikaisemminkin täällä kirjoittelin, että parhaista - tai pikemminkin ankarimmin fanitetuista - jutuista täytyy olla aika hiljaa, koska ne menevät herkästi pilalle. Jos joudun helvettiin, se on varmasti äidinkielentunti, jossa luokkakaverit laukovat ikuisesti epäkunnioittavia heittoja ja vääriä mielipiteitä jostain oppimäärään kuuluvasta ihanasta kirjasta.
Toisaalta tässäkin asiassa on kaksi puolta. Itselleni - ja varmaan myös Katja Kalliolle, ainakin Elokuvamuistista päätellen - on myös usein suuri ilo jakaa kokemuksia ja jutella kirjoista tai elokuvista. Joidenkin teosten kohdalla jaettu ilo on moninkertainen. Joskus yhteinen tunnelma teoksen ympärillä on paljon parempikin kuin itse teos. Jos kukaan muu ei olisi lukenut vaikka Harry Pottereita en taatusti olisi lukenut niitä toista kertaa tai ainakaan odottanut uusia osia niin innokkaasti.
Joskus klonkkutendenssi ja jakamisen ilo menevät vähän päällekäin. Sellainen kahtalainen kokemus minulla oli aikaisemmin tällä viikolla, kun osallistuin Teeman uuteen Popkult-ohjelmaan (se tulee kesällä, mainostan sitten lähempänä). Juttelin neljästä hienosta kirjasta, nimittäin Aleksis Kiven Seitsemästä veljeksestä, Bram Stokerin Draculasta, Hanna Haurun Tyhjien sielujen saaresta ja Tove Janssonin Reilusta pelistä. Oli tosi hauskaa paneutua kirjoihin uudestaan, miettiä niitä ja jutella niistä toimittaja Olli Laineen kanssa, mutta nyt kun ne kirjat pyörivät täällä pitkin kämppää, minun ei tee mieli avata niitä, koska tunnen että olen jotenkin hölöttänyt ne väliaikaisesti rikki.
Mihin te Sokeripalan mahdollisest lukijat asetutte klonkku/jaettu ilo on paras ilo -akselilla?
Kallio kuvaili Elokuvamuistissa taipumustaan suojella rakkaimpia elokuvakokemuksiaan. Jos joku elokuva on oikein ihana, hän ei kerro siitä kenellekään, ja jos siitä tulee puhe, hän yrittää kääntää keskustelun toisille urille. Kallio tunsi olevansa pohjimmiltaan niljakas otus, joka haluaisi vangita elokuvan huoneeseensa ja sivellä sitä ja kuiskailla sille että kukaan ei ymmärrä sinua niin kuin minä, my precious. Ajatus siitä, että usuttaisi toisia katsomaan elokuvaa on yhtä sopimaton kuin se, että olisi vastarakastunut ja sanoisi tutuille, että uusi mieheni on tosi jees, menkää tekin testaamaan ja kertokaa mielipiteenne.
Tunnistan itsessäni samaa klonkkumaista tendenssiä. Joskus aikaisemminkin täällä kirjoittelin, että parhaista - tai pikemminkin ankarimmin fanitetuista - jutuista täytyy olla aika hiljaa, koska ne menevät herkästi pilalle. Jos joudun helvettiin, se on varmasti äidinkielentunti, jossa luokkakaverit laukovat ikuisesti epäkunnioittavia heittoja ja vääriä mielipiteitä jostain oppimäärään kuuluvasta ihanasta kirjasta.
Toisaalta tässäkin asiassa on kaksi puolta. Itselleni - ja varmaan myös Katja Kalliolle, ainakin Elokuvamuistista päätellen - on myös usein suuri ilo jakaa kokemuksia ja jutella kirjoista tai elokuvista. Joidenkin teosten kohdalla jaettu ilo on moninkertainen. Joskus yhteinen tunnelma teoksen ympärillä on paljon parempikin kuin itse teos. Jos kukaan muu ei olisi lukenut vaikka Harry Pottereita en taatusti olisi lukenut niitä toista kertaa tai ainakaan odottanut uusia osia niin innokkaasti.
Joskus klonkkutendenssi ja jakamisen ilo menevät vähän päällekäin. Sellainen kahtalainen kokemus minulla oli aikaisemmin tällä viikolla, kun osallistuin Teeman uuteen Popkult-ohjelmaan (se tulee kesällä, mainostan sitten lähempänä). Juttelin neljästä hienosta kirjasta, nimittäin Aleksis Kiven Seitsemästä veljeksestä, Bram Stokerin Draculasta, Hanna Haurun Tyhjien sielujen saaresta ja Tove Janssonin Reilusta pelistä. Oli tosi hauskaa paneutua kirjoihin uudestaan, miettiä niitä ja jutella niistä toimittaja Olli Laineen kanssa, mutta nyt kun ne kirjat pyörivät täällä pitkin kämppää, minun ei tee mieli avata niitä, koska tunnen että olen jotenkin hölöttänyt ne väliaikaisesti rikki.
Mihin te Sokeripalan mahdollisest lukijat asetutte klonkku/jaettu ilo on paras ilo -akselilla?
tiistai 1. huhtikuuta 2008
Kirjailijailta Leppävaaran kirjastossa
Tervetuloa Leppävaaran kirjaston kirjailijailtaan 15. huhtikuuta kello 18. Vieraina ovat Anu Kaipainen ja minä ja haastattelijoina Merja Komonen ja Esko Nick. Tapahtumaan on vapaa pääsy.
sunnuntai 16. maaliskuuta 2008
Kannattaako kirjailijan blogata?
Robin Hobb on ankarasti sitä mieltä, että ei. Kirjailija, joka bloggaa, ei saa tarinoitaan valmiiksi, koska kommentoi koko työpäivänsä ajan virtuaalisten kavereittensa kissanpentuja ja ruokareseptejä. Mielestäni Hobb on jossain määrin oikeassa ja samaa mieltä tuntuu olevan George R. R. Martin, joka onkin tainnut kommentoida kissanpentuja pidemmän kaavan kautta, koska Tulen ja jään laulu täydentyy tooodella hitaasti.
Internet on kieltämättä ihan saatanasta. Saan aina itse parhaiten töitä tehdyksi, jos nettiyhteys on jostain syystä epäkunnossa. Tietysti bloggaamisen lisäksi on tuhansia ja taas tuhansia muitakin tapoja viivytellä jos ei jaksa tarttua hommiin.
Kirjailijoiden blogeissa on myös sellainen ongelma, että ne saattavat repiä rikki hauraan mielikuvan kirjailijasta, joka on syntynyt ihanaa tuotantoa lukiessa. En tiedä harmittaako ketään muuta lukea palvotun neron jokapäiväisiä mietteitä pyykinpesusta, mutta minusta se on todella traumatisoivaa. Kuten aiemmin kerroin, ihailin nuorempana kovasti Neil Gaimania. Olin muodostanut hänestä päähäni tyylikkään goottiunelman ja arvatkaa miltä tuntui, kun luin hänen blogistaan, että hän harrasti kuminauhajumppaa ennen kirjakiertuetta, koska oli päässyt mahaa kertymään! Onneksi olin silloin jo elämän koulima aikuinen. Jos olisin lukenut kuminauhajumpasta 15-vuotiaana, olisin hukuttautunut Vantaankoskeen. Neil Gaiman ei ole ainoa kirjailija, josta tiedän enemmän kuin haluaisin.
Toisaalta pidän kovasti monista kirjailijoiden blogeista ja seuraan useita, eikä niiden lukeminen yleensä vie kohtuuttomasti aikaa tai muutenkaan pilaa päivää. Sokeripalakaan ei vie työaikaani, koska päivitän melko harvoin. Uskon, että bloggaamisesta on monenlaista hyötyäkin kirjailijalle: se voi tarjota rohkaisevaa tunnetta viiteryhmästä ja lukijoista, tuoda kirjoille lisää lukijoita (ainakin itse olen hankkinut kirjoja sen perusteella, että tekijä on tuttu netin kautta) ja jos kirjailijan persoonaa tai teoksia riepotellaan julkisuudessa, niin ainakin joku julkisuuden kolkka pysyy hänen omissa käsissään.
Ja lopuksi Robin Hobbista vielä vähän: Arvelisin hänen olevan niitä kirjailijoita, jotka vannovat ennen kaikkea yksinäisen puurtamisen nimiin, eivätkä näe (netti)yhteisöllisyydessä arvoa. Muistelen lukeneeni, että Hobb ei koskaan näytä viimeistelmättömiä tekstejään kenellekään muulle kuin kustannustoimittajalle. Lisäksi hän vastustaa todella jyrkästi fan fictionia - ylipäänsä ja varsinkin omiin kirjoihinsa pohjautuvaa - vaikka monet kirjailijat pitävät sitä pikemminkin kunnianosoituksena. Robin Hobbhan on siis se, joka on kirjoittanut loistavan Näkijän taru -fantasiatrilogian, kohtuullisen loistavan Liveship Traders -trilogian ja väsähtäneen Lordi Kultainen -trilogian. Parhaillaan hän kirjoittaa Solider Son -trilogiaa, jota en ole lukenut, mutta joka on kuulemma aika puuduttava.
Olisi mukava kuulla mielipiteitänne bloggaamisen ja blogien seuraamisen iloista ja haitoista, mutta jos kukaan ei kommentoi, oletan, että olette kirjoittamassa suurta suomalaista romaania tai tekemässä jotain muuta tärkeää.
Internet on kieltämättä ihan saatanasta. Saan aina itse parhaiten töitä tehdyksi, jos nettiyhteys on jostain syystä epäkunnossa. Tietysti bloggaamisen lisäksi on tuhansia ja taas tuhansia muitakin tapoja viivytellä jos ei jaksa tarttua hommiin.
Kirjailijoiden blogeissa on myös sellainen ongelma, että ne saattavat repiä rikki hauraan mielikuvan kirjailijasta, joka on syntynyt ihanaa tuotantoa lukiessa. En tiedä harmittaako ketään muuta lukea palvotun neron jokapäiväisiä mietteitä pyykinpesusta, mutta minusta se on todella traumatisoivaa. Kuten aiemmin kerroin, ihailin nuorempana kovasti Neil Gaimania. Olin muodostanut hänestä päähäni tyylikkään goottiunelman ja arvatkaa miltä tuntui, kun luin hänen blogistaan, että hän harrasti kuminauhajumppaa ennen kirjakiertuetta, koska oli päässyt mahaa kertymään! Onneksi olin silloin jo elämän koulima aikuinen. Jos olisin lukenut kuminauhajumpasta 15-vuotiaana, olisin hukuttautunut Vantaankoskeen. Neil Gaiman ei ole ainoa kirjailija, josta tiedän enemmän kuin haluaisin.
Toisaalta pidän kovasti monista kirjailijoiden blogeista ja seuraan useita, eikä niiden lukeminen yleensä vie kohtuuttomasti aikaa tai muutenkaan pilaa päivää. Sokeripalakaan ei vie työaikaani, koska päivitän melko harvoin. Uskon, että bloggaamisesta on monenlaista hyötyäkin kirjailijalle: se voi tarjota rohkaisevaa tunnetta viiteryhmästä ja lukijoista, tuoda kirjoille lisää lukijoita (ainakin itse olen hankkinut kirjoja sen perusteella, että tekijä on tuttu netin kautta) ja jos kirjailijan persoonaa tai teoksia riepotellaan julkisuudessa, niin ainakin joku julkisuuden kolkka pysyy hänen omissa käsissään.
Ja lopuksi Robin Hobbista vielä vähän: Arvelisin hänen olevan niitä kirjailijoita, jotka vannovat ennen kaikkea yksinäisen puurtamisen nimiin, eivätkä näe (netti)yhteisöllisyydessä arvoa. Muistelen lukeneeni, että Hobb ei koskaan näytä viimeistelmättömiä tekstejään kenellekään muulle kuin kustannustoimittajalle. Lisäksi hän vastustaa todella jyrkästi fan fictionia - ylipäänsä ja varsinkin omiin kirjoihinsa pohjautuvaa - vaikka monet kirjailijat pitävät sitä pikemminkin kunnianosoituksena. Robin Hobbhan on siis se, joka on kirjoittanut loistavan Näkijän taru -fantasiatrilogian, kohtuullisen loistavan Liveship Traders -trilogian ja väsähtäneen Lordi Kultainen -trilogian. Parhaillaan hän kirjoittaa Solider Son -trilogiaa, jota en ole lukenut, mutta joka on kuulemma aika puuduttava.
Olisi mukava kuulla mielipiteitänne bloggaamisen ja blogien seuraamisen iloista ja haitoista, mutta jos kukaan ei kommentoi, oletan, että olette kirjoittamassa suurta suomalaista romaania tai tekemässä jotain muuta tärkeää.
keskiviikko 5. maaliskuuta 2008
Kirjoittajapiiri on paras piiri
Pääsin pitkästä aikaa osallistumaan kirjoittajapiirini tapaamiseen, ja se oli niin hauskaa, että ylistelen nyt seuraavaksi vähän kirjoittajapiirejä.
Kirjoittavista ystävistä ja heidän palautteestaan ja tuestaan on ollut ainakin minulle paljon iloa ja hyötyä. Aloitin kirjoittamisharrastukseni yksin ja tietysti kaikki tärkeimmät kirjoittamiseen liittyvät tilanteet tapahtuvat yksin kotona, mutta olen suhteellisen varma, etten olisi koskaan esimerkiksi kirjoittanut kokonaista kirjaa, jos en olisi löytänyt muita kirjoittajia ympärilleni.
Kirjoittajapiirissämme on vajaa kymmenenkunta jäsentä ja silloin kun homma toimii hyvin, yksittäiseen tapaamiseen ehtii vähintään puolet porukasta. Tuomme lyhyehköjä tekstejä tai katkelmia toistemme luettaviksi ja annamme niistä palautetta. Meillä on myös tapana jakaa kirjoitustehtäviä. Keksimme ne pikaisesti tapaamisten päätteeksi vapaan assosiaation menetelmällä ja valitsemme tyylin, aiheen, genren tms. Tehtävästä voi kirjoittaa halutessaan seuraavaksi kerraksi.
Aika moni ryhmästämme tekee ainakin välillä jotakin magnum opusta julkaisu päämääränään, mutta näennäisesti hyödyttömät harjoitukset vaikuttavat edelleen tarpeellisilta. Ensimmäisessä tapaamisessamme kauan sitten eräs ryhmäläinen sanoi, että rajoitukset luovat mahdollisuuksia. Se on minusta erittäin totta. Jos edessä on valkoinen dokumentti, johon voi kirjoittaa mitä vain, esim. juuri sen mitä sydän sanoo ja mitä maailma on vailla, on melko varmaa, että ruudulle ei ilmesty mitään ainakaan täällä meilläpäin. Sen sijaan aiheesta kirjoittaminen on kevyempää ja helpompaa. Joskus käy jopa niin, että tehtävät laajenevat kokonaisiksi novelleiksi tai näytelmiksi tms. Ne myös saattavat parhaimmillaan vähän laajentaa kirjoittajan repertuaaria ja rikkoa maneereja.
Palautteesta on usein konkreettista hyötyä tekstien työstämisessä, mutta ehkä kaikkein suurin hyöty on se, että ryhmässä saa vahvistusta omalle kirjoittamisharrastukselleen. Ainakin minulla tulee aina vain sellaisia masentavia what's the point -hetkiä, jolloin mietin, että olisi varmaankin tärkeämpää viettää aikaa ihmisten seurassa, katsella Frendien uusintoja tai etsiä kaksihaaraisia hiuksia kuin kirjoittaa. Silloin auttaa, kun muistelee toisia kirjoittajia ja ajattelee, että voi näyttää taas tekstinsä heille.
Kirjoittajapiireissä on tietysti myös paljon mahdollisia ongelmia, ja luulen, että on viime kädessä ihan herrassa sattuuko koolle sopiva joukko ihmisiä, jotka voivat auttaa ja tukea toisiaan sössimättä koko hommaa. Kirjoittajapiirin elinehto on se, että ryhmäläiset ovat motivoituneita. Lisäksi heidän olisi hyvä olla suurin piirtein saman tasoisia, ja tietysti kohteliaita ja joustavia, koska mikään ei tapa luovuutta yhtä tehokkaasti kuin vääntö ja riitely. Myöskin olen sitä mieltä, että toimiva kirjoittajapiiri on suhteellisen asialleen omistautunut, eikä pelkästään syö pullaa ja juoruile tai bondaa sielullisten kipupisteidensä äärellä.
Siinä vaiheessa kun jokin oikein mittava kirjoitushomma lähtee käyntiin, tapaamisten melko spontaanit ja ylimalkaiset kommentit eivät ole kovin hyödyllisiä, vaan arvoonsa nousee pikemminkin yksittäinen luottolukija. Kaiken kaikkiaan minusta on tärkeää olla vaatimatta toisilta piiriläisiltä liikaa, koska kukaan ei ehdi ja jaksa tuskailla toisen luovasta prosessista omansa lisäksi. Mutta sopivan kevyesti otettuna kirjoittajaryhmä on aivan loistava asia. Menkää heti perustamaan oma! Ja jos joku meidän ryhmäläinen lukee tämän, niin terveisiä ja tiedoksi, että Kitkerä - Aistimellinen teos on jo melkein valmis.
Kirjoittavista ystävistä ja heidän palautteestaan ja tuestaan on ollut ainakin minulle paljon iloa ja hyötyä. Aloitin kirjoittamisharrastukseni yksin ja tietysti kaikki tärkeimmät kirjoittamiseen liittyvät tilanteet tapahtuvat yksin kotona, mutta olen suhteellisen varma, etten olisi koskaan esimerkiksi kirjoittanut kokonaista kirjaa, jos en olisi löytänyt muita kirjoittajia ympärilleni.
Kirjoittajapiirissämme on vajaa kymmenenkunta jäsentä ja silloin kun homma toimii hyvin, yksittäiseen tapaamiseen ehtii vähintään puolet porukasta. Tuomme lyhyehköjä tekstejä tai katkelmia toistemme luettaviksi ja annamme niistä palautetta. Meillä on myös tapana jakaa kirjoitustehtäviä. Keksimme ne pikaisesti tapaamisten päätteeksi vapaan assosiaation menetelmällä ja valitsemme tyylin, aiheen, genren tms. Tehtävästä voi kirjoittaa halutessaan seuraavaksi kerraksi.
Aika moni ryhmästämme tekee ainakin välillä jotakin magnum opusta julkaisu päämääränään, mutta näennäisesti hyödyttömät harjoitukset vaikuttavat edelleen tarpeellisilta. Ensimmäisessä tapaamisessamme kauan sitten eräs ryhmäläinen sanoi, että rajoitukset luovat mahdollisuuksia. Se on minusta erittäin totta. Jos edessä on valkoinen dokumentti, johon voi kirjoittaa mitä vain, esim. juuri sen mitä sydän sanoo ja mitä maailma on vailla, on melko varmaa, että ruudulle ei ilmesty mitään ainakaan täällä meilläpäin. Sen sijaan aiheesta kirjoittaminen on kevyempää ja helpompaa. Joskus käy jopa niin, että tehtävät laajenevat kokonaisiksi novelleiksi tai näytelmiksi tms. Ne myös saattavat parhaimmillaan vähän laajentaa kirjoittajan repertuaaria ja rikkoa maneereja.
Palautteesta on usein konkreettista hyötyä tekstien työstämisessä, mutta ehkä kaikkein suurin hyöty on se, että ryhmässä saa vahvistusta omalle kirjoittamisharrastukselleen. Ainakin minulla tulee aina vain sellaisia masentavia what's the point -hetkiä, jolloin mietin, että olisi varmaankin tärkeämpää viettää aikaa ihmisten seurassa, katsella Frendien uusintoja tai etsiä kaksihaaraisia hiuksia kuin kirjoittaa. Silloin auttaa, kun muistelee toisia kirjoittajia ja ajattelee, että voi näyttää taas tekstinsä heille.
Kirjoittajapiireissä on tietysti myös paljon mahdollisia ongelmia, ja luulen, että on viime kädessä ihan herrassa sattuuko koolle sopiva joukko ihmisiä, jotka voivat auttaa ja tukea toisiaan sössimättä koko hommaa. Kirjoittajapiirin elinehto on se, että ryhmäläiset ovat motivoituneita. Lisäksi heidän olisi hyvä olla suurin piirtein saman tasoisia, ja tietysti kohteliaita ja joustavia, koska mikään ei tapa luovuutta yhtä tehokkaasti kuin vääntö ja riitely. Myöskin olen sitä mieltä, että toimiva kirjoittajapiiri on suhteellisen asialleen omistautunut, eikä pelkästään syö pullaa ja juoruile tai bondaa sielullisten kipupisteidensä äärellä.
Siinä vaiheessa kun jokin oikein mittava kirjoitushomma lähtee käyntiin, tapaamisten melko spontaanit ja ylimalkaiset kommentit eivät ole kovin hyödyllisiä, vaan arvoonsa nousee pikemminkin yksittäinen luottolukija. Kaiken kaikkiaan minusta on tärkeää olla vaatimatta toisilta piiriläisiltä liikaa, koska kukaan ei ehdi ja jaksa tuskailla toisen luovasta prosessista omansa lisäksi. Mutta sopivan kevyesti otettuna kirjoittajaryhmä on aivan loistava asia. Menkää heti perustamaan oma! Ja jos joku meidän ryhmäläinen lukee tämän, niin terveisiä ja tiedoksi, että Kitkerä - Aistimellinen teos on jo melkein valmis.
sunnuntai 24. helmikuuta 2008
Naistenpäivämainos
Mainostan hyvissä ajoin Naisasialiito Unionin avoimien ovien päivää, joka pidetään naistenpäivänä 8.3 osoitteessa Bulevardi 11 A 1. En tiedä muuten ohjelmasta enkä löytänyt tähän hätään mitään linkkiä, mutta itse olen paikalla kello 13 juttelemassa Liha tottelee kuria -kirjastasta ja varmaankin erityisesti sen sukupuoliin liittyvistä teemoista. Tervetuloa!
perjantai 8. helmikuuta 2008
Lapsuuden sankareita
Tunnen outoa velvollisuutta ostaa Neil Gaimanin kirjoja, vaikka ne ovat aika huonoja. Anansi Boysissa ja Tähtisumussa en ole koskaan päässyt paria ensimmäistä lukua pidemmälle ja Unohdetut jumalat oli minusta selvä malliesimerkki päältä kauniista kakusta ja missä oi missä oli Maanalaisen Lontoon punainen lanka? Ainoa Gaimanin romaani, josta pidän, on Hyviä enteitä, mutta sekin on yhteistyötä Terry Pratchettin kanssa ja muistuttaa erittäin paljon Kiekkomaailma-kirjojen hyviä kohtia. Kyllästyttää, kun Gaiman toistaa niitä omia rakkaita sisällöllisiä maneereitaan, erityisesti sellaista, että ajatelkaa hei jos joku mytologinen hahmo olisikin joku kaupan kassa tai bussikuski. Lisäksi Gaiman yrittää usein olla humoristinen, mutta ei oikein osaa.
Velvollisuus lisätä vaatimaton roposeni Neil Gaimanin kassaan johtuu varmaankin siitä, että Gaiman on lapsuuteni sankari enkä voi koskaan hylätä häntä täysin. Diggasin tietysti Sandmania silmät päästäni 15-vuotiaana, niinkuin jokainen terve teini-ikäinen. Olen lueskellut Sandmania välillä uudelleen, ja se pitää edelleen aika hyvin kutinsa. Sandmanin lisäksi monet Gaimanin novelleista ovat kivoja.
Ostin ja luin juuri suomeksi käännetyn novellivalikoiman Aarteita ja muistoesineitä. Pidän varsinkin kokoelman aloittavasta Vihreiden kirjainten arvoitus -novellista, joka on jonkinlaista Sherlock Holmes ja Suuret muinaiset -crossover-fanfictionia. (Sherlock Holmes ja Suuret muinaiset ovat minulle hyvin rakkaita hahmoja ja voi olla, että pidän novellista lähinnä siksi. Muistaakseni se on kyllä palkittu Hugollakin, joten kyllä siitä muutkin ovat pitäneet.) Vihreiden kirjainten arvoitus löytyy muuten englanniksi A Study in Emarald -nimisenä Neil Gaimanin kotisivulta. Neil Gaimanin kotisivu on varmaan internetin paras kirjailijan kotisivu. Sieltä löytyy kaikenlaista hauskaa moneksi päiväksi, jos vaikka sattuu olemaan töissä sellaisessa konttorissa, jossa voi simuloida työntekoa.
Velvollisuus lisätä vaatimaton roposeni Neil Gaimanin kassaan johtuu varmaankin siitä, että Gaiman on lapsuuteni sankari enkä voi koskaan hylätä häntä täysin. Diggasin tietysti Sandmania silmät päästäni 15-vuotiaana, niinkuin jokainen terve teini-ikäinen. Olen lueskellut Sandmania välillä uudelleen, ja se pitää edelleen aika hyvin kutinsa. Sandmanin lisäksi monet Gaimanin novelleista ovat kivoja.
Ostin ja luin juuri suomeksi käännetyn novellivalikoiman Aarteita ja muistoesineitä. Pidän varsinkin kokoelman aloittavasta Vihreiden kirjainten arvoitus -novellista, joka on jonkinlaista Sherlock Holmes ja Suuret muinaiset -crossover-fanfictionia. (Sherlock Holmes ja Suuret muinaiset ovat minulle hyvin rakkaita hahmoja ja voi olla, että pidän novellista lähinnä siksi. Muistaakseni se on kyllä palkittu Hugollakin, joten kyllä siitä muutkin ovat pitäneet.) Vihreiden kirjainten arvoitus löytyy muuten englanniksi A Study in Emarald -nimisenä Neil Gaimanin kotisivulta. Neil Gaimanin kotisivu on varmaan internetin paras kirjailijan kotisivu. Sieltä löytyy kaikenlaista hauskaa moneksi päiväksi, jos vaikka sattuu olemaan töissä sellaisessa konttorissa, jossa voi simuloida työntekoa.
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)