Verkkainen, notkea nallekarhu

Rautasydämen kässäri on kohta valmis. Anne vaikuttaa tapansa mukaan coolilta, ja minä olen syönyt kaikki suormenkynteni. Kirja menee ennen lomia taittoon ja sen pitäisi ilmestyä elokuun loppupuolella.

Moni on kysynyt millaista on kirjoittaa romaania yhdessä. Se on oikein hienoa. Anne on tehnyt Eija Lappalaisen kanssa useita kirjoja, esimerkiksi juuri ilmestyneen dystopiascifiseikkailun Routasisarukset, mutta minulla on kyseessä ensimmäinen kerta. (Tässä on Annen ja Eijan kirjan hieno kansi, jonka on tehnyt Sami Saramäki.)

On se vähän vaikeaakin. Kahdestaan tekeminen vähentää työmäärää, mutta ei valitettavasti puolita sitä, koska se tuo mukaanaan uusia pulmia. Joskus on vaikea hahmotaa kokonaisuutta, kun toinen vie tarinaa tuntemattomaan suuntaan. Samoin tyylin yhtenäisenä pitäminen on välillä melko tarkkaa puuhaa.

Hyviä puolia on vaikka kuinka. On ollut jännittävää tajuta, että kirjasta on tulossa enemmän kuin osiensa summa. Kumpikaan meistä ei olisi yksin osannut eikä varmaan halunnutkaan tehdä Rautasydämen kaltaista romaania. On ollut ihanaa kun joku toinen ihminen välittää romaanin maailmasta ja henkilöistä yhtä paljon kuin minä. Jokaisesta ideasta ja ongelmasta voi puhua heti.

Tässä eräänlainen minikokoinen Rautasydän - making of -dokumentti, joka antaa jonkinlaista kuvaa yhteistyöstämme. Anne asuu Ristiinassa ja minä Helsingissä, joten tapaamme kasvokkain melko harvoin. Tämä chatti käytiin siinä vaiheessa kun pähkäilimme Rautasydämen erinäisiä romanttisia kuvioita.

Miina: puhtaan romantiikan kirjoittaminen on tosi vaikeaa!

Anne: täähän toimii, höpsöttelet nyt. vähän tuunataan sanatasolla, ettei ole mitään yli-imelää, niin se on siinä

Miina: jaa? toimii vai? eikö oo tylsä

Anne: mukavasti tulee se janne katkaisemaan hyvin alkaneen romanttisen tilanteen. musta tää on hyvin hahmojen oloinen

Miina: no hyvä sit. pitäiskö seksin olla eksplisiittisempää? enempi kuvata sitä varsinaista duunaamista?

Anne: eikös me siitä ajateltu, että yritetään keskittyä tunteisiin. ehkä voi niitä esileikkejä kuvata, ne on kivempaa kamaa
romanttinen, herkkä fiilis saisi säilyä

Miina: Joo, sen pitäis olla erilainen kuin jannen, että ei mitään sellaista pirteää urheilua vaan romanttinen vahva mies joka kohtelee naista kuin kukkaa kämmenellä

Anne: verkkainen nallekarhu mutta notkea kuin mikä. se on zen myös sängyssä

Miina: hän rakasteli minua kuin verkkainen, notkea nallekarhu? HOT!!!

Anne: ei kuulosta kauhean romanttiselta... mutta siis hyvä se on, ei tartte stressata. mä siitä karatekohtauksesta tykkään kans

Miina: mä saan tänään yhdeltä karatekalta neuvot siihen karatekohtaan ja sit rupean katsomaan koko kässäriä

Anne: ole kässärille verkkainen, mutta notkea editoidessasi

Naurettava äänikirja

Tällainen kaunis äänikirja on ilmestynyt! Sen nimi on Nauravia naisia - 30 kertomusta keskellä elämää. Niitä ovat kirjoittaneet WSOY:n hauskimmat naiset. Mukana ovat muun muassa suuresti ihailemani Sinikka Nopola, Tuuve Aro ja Taina Latvala.

Lukijoina Seela Sella, Anja Erämaja, Sanna Stellan, Maija-Liisa Ström ja Martti Suosalo. Viimeksimainittu lukee novellini Miinus 200 astetta ja kuulostaa totaalisen uskomattomalta sanoessaan: "Nainen oli vahva kuin lohi."

Rautasydän valmistuu!

Olen kirjoittanut viime aikoina erinomaisen Anne Leinosen kanssa romaania nimeltä Rautasydän. Sillä on nyt kansikin, ja ilmestymispäivä on elokuussa. Teemme kirjaan näinä päivinä viimeistelyjä: se tarvitsee vielä yhden kung fu -kohdan, yhden kosinnan ja oikoluvun.

Rautasydän pohjautuu jossain määrin viime syksynä Me Naisiin kirjoittamaamme Kätkö-nimiseen jakokertomukseen. Se on romanttinen, humoristinen ja seksikäs jännäri, ja minusta on alkanut näyttää siltä, että se kävisi ehkä rimaa hipoen dekkaristakin. Rautasydän sijoittuu kuvitteelliseen Kärmeslän pikkukaupunkiin, joka muistuttaa jonkin verran Puumalaa, paitsi että siellä on hulluna rikollisia ja todella, todella hyvännäköisiä teollisuusvartijoita. Kirjan päähenkilö on herttainen ja rohkea neljäkymppinen nainen nimeltä Sari. Hänellä on rautakauppa, ja hän osaa vaihtaa öljyt autoon ja purkaa ja koota ruohonleikkurin. Eipä ihme, että kaikki rakastuvat häneen ja haluavat käyttää kung fu -taitojaan voittaakseen hänen kiihkeän sydämensä.

Tässä on kirjan kansiluonnoksia. Ne ovat lahjakkaan Laura Nopolan käsialaa. Ensimmäinen muistuttaa melko pitkälle lopullista versiota. Mietimme yhdessä Lauran, Annen ja Helsinki-kirjojen jengin kanssa mitä kannessa pitäisi olla: pienrautaa tai muuta vastaavaa kirjan sisältöön viittaavaa, vihjaus jännityksestä ja vielä selkeämpi vihjaus romantiikasta. Kirjassa on - tai ainakin pitäisi olla - murhien ja vaarojen ja intohimon leiskunnan vastapainona sellainen sympaattinen ja lämmin hehku, ja niinpä päätimme kokeilla, olisiko taustan värittäminen puunvärikseksi ja muutaman hempeilevän elementin lisääminen paikallaan. Mutta asiaa tarkasteltuamme huomasimme, että ensimmäinen kansiluonnos oli paras. Se näyttää sähäkämmältä ja hauskalta. Vai mitä te olette mieltä?

Verenhimo on ilmestynyt!

Vampyyriantologia Verenhimo on ilmestynyt ja valloittaa maailmaa valtaisalla volyymilla! Sitä on nähty jopa penaaleihin erikoistuneessa Kampin Suomalaisessa korkea pino!

Verenhimon on toimittanut ihana Juri Nummelin ja kirjoittajina on parikymmentä suomalaista kirjailijaa, mm. Juha-Pekka Koskinen, Johanna Sinisalo, Tiina Raevaara, Sari Peltoniemi, M. G. Soikkeli ja vaikka kuka ja minä. Mukana on myös muutama vanha novelli, mm. Mika Waltarin tarina nimeltä Tuijottavat silmät. Nummelin kertoo esipuheessa, että Waltari ja Tulenkantajat olivat aluksi kovastikin innostuneet kirjoittamaan fantasiajuttuja, mutta sitten he varttuessaan muuttuivat tylsiksi asiapenteiksi.

Oma novellini on nimeltään Kuristajakäärme, ja se sijoittuu ränsistyneeseen trooppiseen eläintaloon, jossa on esillä jättiläiskäärme, joka ei suostu syömään lihakania. Paikan omistaa mukava ja leppoisa mies, joka on rakastumassa kauniiseen työntekijäänsä.

Minulla oli novellia tehdessä aluksi vähän vaikeuksia. Tykkään kyllä vampyyreista, mutta minusta alkoi tuntua että aiheesta oli mahdoton keksiä enää mitään innostavaa ja uutta. Vampyyreista kun on kirjoitettu niin paljon. Tuntuu että perinteet ja kliseet kuormittivat aihetta pahasti.

Vampyyrit markkeeraavat - varsinkin nykyisin - lähinnä seksiä, mutta vaikka se onkin niin viihdyttävä tulokulma, en vaan mitenkään saanut näppiksestäni irti seksikstä vampyyrijuttua. Niinpä sitten mietin tematiikkaa pidemmälle ja eri suunnalta. Vampyyrithan ovat siitä hyviä, että ne voivat symboloida melkein mitä vaan. Lähdin miettimään verenhimon olemusta ja miettimään miten epäseksikästä se oikeastaan voisi olla. Ajattelin että vampirismi on myös oikein hyvä metafora riippuvuuksille. Joten sitten kirjoitin vampyyrijutun, joka kertoo rivien välissä kama- ja alkoholiriippuvuudesta ja siitä kuinka se ne tekevät ihmisistä (tai vampyyreista) ankeita kuoria.

En ole ehtinyt lukea vielä itsekään Verenhimoa, paitsi esipuheen ja Johanna Sinisalon hyvän novellin, koska tekijäkappaleet tulivat vasta eilen. Mutta olen saanut sen käsityksen, että se on aika pelottava!

Aaargh.. my eyes! My eyes!

Kuten huomaatte, olen ensimmäistä kertaa Sokeripalan historiassa muokannut ulkoasua. Ehkä palaamme vielä entiseen minimalismiin... Laitoin sivupalkkiin linkkejä muutamaan blogiin, joita olen itse lukenut ja jotka tulivat nyt äkkiseltään mieleen. Kertokaa lukijat mahdollisten omien blogienne osoitteet, niin lisään ne myös jos niin toivotte.

Helen Fielding ja Sata sivua

Nyt minulla on työn alla on romanttinen jännäri. Yritän ympäröidä itseni vetävillä romaaneilla, joissa ei ole liikaa sivulauseita. Toivon, että se inspiroisi kieltäni ja säteilisi kässäriin. Niinpä olen lukenut viime aikoina Ernest Hemingwayta ja Helen Fieldingiä. (Tulevan kirjan mainoslause kuuluu: On aivan kuin Ernest Hemingway ja Helen Fielding olisivat saaneet lapsen ja kasvattaisivat sitä Twin Peaksissa!)

Fielding muistetaan reilut kymmenen vuotta sitten ilmestyneestä Bridget Jonesin päiväkirjasta ja sen jatko-osasta, mutta hän on kirjoittanut myös kaksi muuta romaania, Cause Celebin ja Olivia Joulesin ja ylivilkkaan mielikuvituksen. Pidin silloin aikoinaan ihan kohtalaisesti Bridget Jonesista - kukapa ei olisi pitänyt - mutta oikeastaan vielä enemmän tykkään näistä kahdesta vähemmän tunnetusta.

Fielding julkaisi Olivia Joulesin ja ylivilkkaan mielikuvituksen Bridet Jonesien jälkeen. Vastaanotto oli tosi nihkeä. Kriitikot olivat yksimielisesti sillä kannalla, että se oli masentava kökkäre. Myyntiluvutkin taisivat olla aika niukkoja Bridget-kirjoihin verrattuna.

Minusta Olivia lytättiin aivan suotta. Se on ihan yhtä hyvä kuin Bridget, se ei vain vastannut yhtä pätevästi ajan huutoon.

Olivia on näppärä ja huoleton pieni seikkailuromaani, ja itse pidän sellaisista yleensä enemmän kuin chick litistä. Se on ehkä psykologisessa mielessä vähän kevyempää sarjaa kuin Bridget Jones, mutta toisaalta siinä on sitten paljon enemmän kimmellystä ja eskapismia.

Takakannen mukaan Olivia Joules on agenttiparodia, ja sitä kuvaillaan sen suuntaisesti, että jonkinlainen Bridget Jonesin kaltainen tohelo törmäilee 11/9-jälkeisessä terroriskenessä. Mutta ei se ihan sellainen kyllä ole. False advertising, sanon minä!

Alkuun kirja hakee tyylilajiaan. Päähenkilö on välillä höpsö hömppätoimittaja, jolle tapahtuu kaikenlaista noloa, mutta välillä mitä virtaviivaisin ja pätevin seikkailijatar, jolle tapahtuu jännittäviä ja seksikkäitä asioita. Ytimeltään Olivia Joules on kuitenkin ihan oikea seikkailu eikä mikään parodia. Tai no, on se samalla tavalla parodia kuin vaikka James Bond on parodia. Siinä on eksoottisia maisemia, vaarallisia, mutta jotenkin karismaattisia pahiksia, vauhtia ja vaarallisia tilanteita.

Googlasin hieman Helen Fieldingin nykyisiä kuulumisia, ja vaikuttaa siltä, että hän ei tee kirjallisessa mielessä paljon mitään. Se on harmi. Luulen, että Bridget Jonesin megasuosio on aiheuttanut Fieldingille pysyvän krampin ja riistänyt maailmalta hyvän viihdekirjailijan.

Mitä te pidätte Helen Fieldingistä? Tai vielä tärkeämpi kysymys. Kuka on 2010-luvun Helen Fielding?

Ja lopuksi voisin vielä kertoa, että vedin tänä viikonloppuna kirjoitustyöpajaa Avain-kustantamossa. Se oli tosi kivaa ja innostavaa, ja osallistujat olivat hyviä. Kurssilla kävi taas ilmi, että joka suhteessa toimivaa ja jäntevää tekstiä voi syntyä nopeasti. Kirjoitusajat olivat kymmentä tai pariakymmentä minuuttia kerrallaan, ja siinä ajassa syntyi monia melkein valmiita pieniä novelleja ja kohtauksia. Kurssilla käytettiin Anu Silfverbergin ja Elina Hirvosen harjoituskirjaa Sata sivua, joka on ehdottomasti tutustumisen arvoinen harrastajakirjoittajille ja ammattilaisillekin. Eräs kurssilaisista oli välillä sitä mieltä, että ohjattu kirjoittaminen tuo mieleen koulun, ja tavallaan, joo, niinhän se vähän saattaa olla. Ihan yhtä hyvä tapa päästä kirjoittamisen rutiiniin kiinni on se, että kirjoittaa ihan mitä vain ja milloin vain. Mutta sitten pitää vain muistaa se, että kanssa kirjoittaa. Eikä esimerkiksi hölmöile täällä netissä niin kuin minä.

Missä pilkut ovat?

Luen parasta aikaa Olli Jalosen romaania 14 solmua Greenwichiin. Se on hyvin elegantti ja merkillinen ja tuo hieman mieleen Peter Hoegin, mutta en ole aivan varma kannatanko Jalosen kitsastelua välimerkkien käytössä. (Ehkä kannatankin. En ole vielä päättänyt.) Virkkeet ovat pitkiä, ameebamaisia ja joskus virallisen kieliopin vastaisia.

Muistelen, että joskus vuosia sitten joku vaari pahoitti mielensä jonkin romaanin pilkuttomuudesta, pilkutti sen itse ja lähetti takaisin kustantamoon paheksuvan kirjeen kanssa. Asiasta nousi hieman julkista keskustelua. Lopputulema oli se, että proosassa on pilkkuja juuri sen verran kuin kirjailija ja kustannustoimittaja haluavat. (Muistaako joku tämän anekdootin paremmin? Lähettikö se vaari itse asiassa kirjan radio-ohjelmaan?)

Normeja rikkova välimerkkien käyttö tai muu kielellinen kapinointi on tietysti sallittua ja joskus kannatettavaakin, mutta minusta sen pitäisi olla tosi hyvin perusteltua. Välimerkit ovat lukijalle pysähtymisen ja ajatusten keräämisen paikkoja, ja jos niitä on vähän tai ne ovat kummallisissa paikoissa, lukija alkaa rasittua ja ärsyyntyä. Kirjailijalla on tietysti lupa rasittaa lukijaa vaikka kuinka julmasti, ei siinä mitään, mutta ei syyttä suotta, eikä varsinkaan pelkästä kiusaamisen ilosta.

(Huomautan painokkaasti tässä välissä, että en puhu enää Jalosen kirjoista. Niiden mahdollinen rasittavuus on täysin perusteltua.)

Kielen normeja rikkova proosa on hienointa silloin, kun lukija onnistuu omaksumaan kielen logiikan suhteellisen nopeasti ja pystyy lukemaan koko teoksen juuri siinä rekisterissä. Lukukokemus on silloin yhtä aikaa sujuva ja vaativa, ikään kuin monimutkaisen tanssikoreografian puhdas suorittaminen. Luulen että kaikissa hyvissä kirjoissa on ainakin vähän omaperäinen kielellinen logiikka. Jos lukijoiden kokemus siitä logiikasta on nautinnollinen, aletaan puhua siitä myyttisestä "hyvästä lauseesta".

Sain itse aikoinani kielenhuoltokoulutusta toimittajan työn tarpeisiin. Sen takia olen kai omaksunut sen ihanteen, että paras kieli on kristallinkirkasta, tarkkaa ja hyvin selkeää siinä mihin se viittaa. Mutta se on tietysti makuasia. Mitä te olette mieltä, hyvät Sokeripalan lukijat?