Niin kuin jokainen normaali nainen, minäkin luen Anna ja Runotyttö-kirjat uudelleen myrskyisissä elämänvaiheissa. Niistä saa turvallisuutta tunnetasolla ja selkeitä elämänohjeita. Menestyksen avaimet ovat hyvä ryhti, hyvät mekot (musliinista, whatever that is), taiteellinen herkkyys, äärimmilleen kehittynyt omanarvontunto (manifestoituu hyvällä ryhdillä), turhanseisottaminen, piilovittuilu ja avoin vittuilu.
Suvi Aholan ja Satu Koskimiehen teoksessa Vihervaarvan ja Uuden Kuun tytöt (joka käsittelee sitä oudohkoa kirjallis-psykologista ilmiötä, että about jokainen suomalainen nainen rakastaa niitä kirjoja) sanotaan, että Anna-fanit ja Runotyttö-fanit ovat kaksi tykkänään eri ihmisjoukkoa. Se on taatusti totta, mutta minun on vaikea kuvitella ketään lasta, joka pitäisi enemmän Runotytöistä kuin Annoista. Anna-kirjat ovat hauskempia, realistisempia, sympaattisempia ja ylipäänsä parempia kuin Runotytöt. (Tai ainakin kolme ensimmäistä osaa ovat.) Runotytöissä on se teini-ikäiseen mieleen vetoava "kukaan ei ymmärrä minua koska olen muita syvällisempi" -meininki, mutta toisaalta luulisi sitä olevan Annoissakin vähintään riittämiin.
Nykyisin suuri osa Montgomeryn kirjojen lukemisen ilostani on sitä, että analysoin ja taivastelen niiden sisältöä, ja huomaan, että Runotytöt ovat oikeastaan kiinnostavampia kuin Annat juuri siksi, että ne ovat niin omituisia, kauhuromanttisia ja kolhoja. Emilia on niin hirveä biaach, että se alkaa olla jo kiehtovaa. Kaikissa Montgomeryn kirjoissa on herttaisen luonto-, ystävyys- ja mekkokuvauksen ohella selkäänpuukottava ja ilkeästi juoruileva vire, mutta Runotytöissä se menee hämmentävän pitkälle. Emilia joutuu kissatappeluun KAIKKIEN naisten kanssa. Ja mikä juttu se on, että KAIKKI miehet iästä, yhteiskunnallisesta asemasta, terveydentilasta ja persoonallisuudesta riippumatta käyvät kuumana Emiliaan? MILLAINEN se "viekotteleva hymy" oikein on? Yltiöromanttinen suhtautuminen kirjoittamiseen on myöskin aika kiinnostavaa, koska veikkaan, että Montgomery on kirjoittanut ne Emilian henkevät ja pakanallisen hekumalliset alppipolut ihan kieli poskessa. Tuskin Montgomery itse on suhtautunut kirjoittamiseen kovin romanttisesti, koska kirjoitti suosittuja sarjoja ja ainakin osan ilmeisesti lähinnä rahastusmielessä.
L. M. Montgomery on kirjoittanut paljon muitakin kirjoja kuin Annat ja Runotytöt, ja niitä löytyy ilmaisina nettikirjoina täältä. En ole lukenut muita kuin The Blue Castlen, joka on myös suomennettu, ja joka oli ihan kiva. Muistelen kuulleeni, että esimerkiksi Kilmeny of the Orchard olisi hyvä, joidenkin mielestä jopa Montgomeryn paras kirja. Se on minulla nyt kesken. Onko kukaan Sokeripalan lukija lukenut vähemmän tunnettuja Montgomeryn kirjoja? Olisi kiva kuulla niistä. Ja muitakin ajatuksia asian ääreltä.
torstai 31. heinäkuuta 2008
sunnuntai 27. heinäkuuta 2008
Ovatko nämä tonttuja? (Finnconista ja Novasta)
Käväisin viikonlopun scifi-kokoontumisajoissa perjantaina kuuntelemassa kunniavieraiden John M. Harrisonin ja Farah Mendlesohnin keskustelua ja osallistumassa Novan palkintojenjakoon.
Kunniavieraiden keskustelu oli kiva ja viihtyisä. Se rönsyili moniin kiinnostaviin teemoihin, kuten siihen onko Spike hyvä vai paha. Harrison sanoi että hyvä ja Mendlesohn että paha.
Harrison ja Mendelsohn kertoivat yleisölle kikan, jonka avulla kirjasta tulee kiivastahtinen pageturner, jota lukija ei voi laskea kädestään. Sankarille pitää kehittää paitsi eteenpäin vetävä koukku - eli siis se päämäärä, jota kohti hän pyrkii - myös takaapäin puskeva tekijä, eli jokin asia, jota hän joutuu pakenemaan. Sillä tavoin tarina pysyy koko ajan vinhassa liikkeessä.
Lisäksi kunniavieraat mm. purnasivat siitä, että fantasiakirjojen pahikset ovat degenertoituneet särmikkäiksi hyviksiksi. Kumpikin oli kurkkuaan myöten täynnä seksikkäitä vampyyreita. Mönkiäiset ja hirviöt ovat jo syrjäyttäneet tylsät miehet romanttisten kioskikirjojen alfauroksina (ainakin Amerikassa).
Sitten muutama sana Novasta, jonka tuomaristossa minulla oli ilo olla toista ja viimeistä kertaa: Ensinnäkin tänä vuonna oli minusta hyvää settiä. Neljä parasta olivat suorastaan vaikuttavia ja kaikki finalistit olivat tavalla tai toisella onnistuneita. Osallistujille on luvassa yleispalautetta ja finalisteille myös yksilöityä palautetta, joten opastan tädillisesti vain vähän. Tässä Sokeripalan kaksi teesiä aloittelevalle spefi-novellistille:
1) Yritä samaistua lukijaan, joka ei novellia aloittaessaan tiedä mistään mitään. Hän ei näe telepaattisesti kirjailijan ajatuksia, joissa tarina on kiinnostava ja looginen, henkilöhahmot eläviä ja miljöö värikäs. Kaikki oleellinen täytyy kirjoittaa. Monesti aloittelevia kirjoittajia muistutetaan siitä, että asioita ei saa selittää puhki, ja se onkin hyvä ohje, mutta rivien välistä ei pysty lukemaan mitään jos riveillä ei ole vihjeitä. Tekstistä ei saisi puuttua esimerkiksi osaa juonesta tai sellaista luonnekuvausta, jonka perusteella lukijakin oivaltaisi, että sankari on menneisyytensä riivaama (tai mitä nyt onkin). Novelli kannattaa luetuttaa etukäteen esilukijalla ja kysyä häneltä ymmärsikö hän mitä siinä tapahtui. (Ateljeekriitikon pitäisi tietysti tuntea jonkin verran lajityyppiä. Eräs Nova-finalisti kertoi vieneensä vampyyri-splatterinsa kotipuolensa kirjoittajapiiriin näytille. Siellä oli sanottu: "En oikein tajunnut - olivatko nämä tonttuja?")
2) Luota itseesi. Kirjoita siitä mikä kiinnostaa, sillä tavalla kuin osaat ja haluat. Paitsi että jokainen ihminen on laulun arvoinen, jokaisella ihmisellä on sisimässään paljon erinomaisia ja ainutlaatuisia lauluja. Jenkkiviihteen tai kuulaan taideproosan jäljittely ei ole yleensä kiinnostavaa, mutta pienetkin yksilölliset ajatukset ovat. Myöskään ei kannata yrittää kirjoittaa paremmin kuin osaa, koska yksinkertainen on yleensä kauniimpaa kuin epäonnistunut monimutkainen.
Novan voittaja ei päässyt paikalle eikä moni muukaan top 10:stä. Ehdin jutella harmillisen vähän osallistujien kanssa, mutta onneksi edes jotain. Eräs kirjoittaja oli tehnyt siskonsa kanssa kymmenen vuotta fantasiaromaania. Toivottavasti sen pääsee joskus ostamaan kaupasta! Kuulin myös, että viidenneksi tullut kilpailija on vasta 14- tai 15-vuotias, ja siihen ei voi sanoa muuta kuin että way to go.
Finnconista löytyy raportti ainakin Tero Ykspetäjän blogista täältä. Novan tulokset löytyvät täältä.
Kunniavieraiden keskustelu oli kiva ja viihtyisä. Se rönsyili moniin kiinnostaviin teemoihin, kuten siihen onko Spike hyvä vai paha. Harrison sanoi että hyvä ja Mendlesohn että paha.
Harrison ja Mendelsohn kertoivat yleisölle kikan, jonka avulla kirjasta tulee kiivastahtinen pageturner, jota lukija ei voi laskea kädestään. Sankarille pitää kehittää paitsi eteenpäin vetävä koukku - eli siis se päämäärä, jota kohti hän pyrkii - myös takaapäin puskeva tekijä, eli jokin asia, jota hän joutuu pakenemaan. Sillä tavoin tarina pysyy koko ajan vinhassa liikkeessä.
Lisäksi kunniavieraat mm. purnasivat siitä, että fantasiakirjojen pahikset ovat degenertoituneet särmikkäiksi hyviksiksi. Kumpikin oli kurkkuaan myöten täynnä seksikkäitä vampyyreita. Mönkiäiset ja hirviöt ovat jo syrjäyttäneet tylsät miehet romanttisten kioskikirjojen alfauroksina (ainakin Amerikassa).
Sitten muutama sana Novasta, jonka tuomaristossa minulla oli ilo olla toista ja viimeistä kertaa: Ensinnäkin tänä vuonna oli minusta hyvää settiä. Neljä parasta olivat suorastaan vaikuttavia ja kaikki finalistit olivat tavalla tai toisella onnistuneita. Osallistujille on luvassa yleispalautetta ja finalisteille myös yksilöityä palautetta, joten opastan tädillisesti vain vähän. Tässä Sokeripalan kaksi teesiä aloittelevalle spefi-novellistille:
1) Yritä samaistua lukijaan, joka ei novellia aloittaessaan tiedä mistään mitään. Hän ei näe telepaattisesti kirjailijan ajatuksia, joissa tarina on kiinnostava ja looginen, henkilöhahmot eläviä ja miljöö värikäs. Kaikki oleellinen täytyy kirjoittaa. Monesti aloittelevia kirjoittajia muistutetaan siitä, että asioita ei saa selittää puhki, ja se onkin hyvä ohje, mutta rivien välistä ei pysty lukemaan mitään jos riveillä ei ole vihjeitä. Tekstistä ei saisi puuttua esimerkiksi osaa juonesta tai sellaista luonnekuvausta, jonka perusteella lukijakin oivaltaisi, että sankari on menneisyytensä riivaama (tai mitä nyt onkin). Novelli kannattaa luetuttaa etukäteen esilukijalla ja kysyä häneltä ymmärsikö hän mitä siinä tapahtui. (Ateljeekriitikon pitäisi tietysti tuntea jonkin verran lajityyppiä. Eräs Nova-finalisti kertoi vieneensä vampyyri-splatterinsa kotipuolensa kirjoittajapiiriin näytille. Siellä oli sanottu: "En oikein tajunnut - olivatko nämä tonttuja?")
2) Luota itseesi. Kirjoita siitä mikä kiinnostaa, sillä tavalla kuin osaat ja haluat. Paitsi että jokainen ihminen on laulun arvoinen, jokaisella ihmisellä on sisimässään paljon erinomaisia ja ainutlaatuisia lauluja. Jenkkiviihteen tai kuulaan taideproosan jäljittely ei ole yleensä kiinnostavaa, mutta pienetkin yksilölliset ajatukset ovat. Myöskään ei kannata yrittää kirjoittaa paremmin kuin osaa, koska yksinkertainen on yleensä kauniimpaa kuin epäonnistunut monimutkainen.
Novan voittaja ei päässyt paikalle eikä moni muukaan top 10:stä. Ehdin jutella harmillisen vähän osallistujien kanssa, mutta onneksi edes jotain. Eräs kirjoittaja oli tehnyt siskonsa kanssa kymmenen vuotta fantasiaromaania. Toivottavasti sen pääsee joskus ostamaan kaupasta! Kuulin myös, että viidenneksi tullut kilpailija on vasta 14- tai 15-vuotias, ja siihen ei voi sanoa muuta kuin että way to go.
Finnconista löytyy raportti ainakin Tero Ykspetäjän blogista täältä. Novan tulokset löytyvät täältä.
maanantai 23. kesäkuuta 2008
Lastenkirjatuokiossa Mummon kone
Luen Novan finalisteja ja yritän laittaa niitä järjestykseen. Pinossa on parikymmentä novellia ja noin 300 liuskaa. Vielä tekstejä ei ole syytä tarkemmin luonnehtia, mutta kiinnostavia tapauksia on tullut jo vastaan. Kirjoitan ajatuksiani kilpailusta, kun tulokset on julkistettu heinäkuun lopulla Finnconissa.
Novan tuomaristoon kuuluu tänä vuonna myös lasten- ja nuortenkirjailija Jukka Laajarinne, ja nyt edessäni aukeaa kätevä aasinsilta kertoa hänen kirjoittamastaan ja Martti Ruokosen kuvittamasta lastenkirjasta Mummon kone. Kirja voitti hyvästä syystä joitakin vuosia sitten pohjoismaisen kuvakirjakilpailun.
Mummon kone on siitä erikoinen, että se ei tee oikein mitään vaikutusta kun sitä selailee itsekseen, paitsi ehkä sellaisen, että onpa oudon näköinen, mutta kun kirjan lukee ääneen lapselle, se herää hämmästyttävällä tavalla eloon. Olen lukenut sitä eräälle kolmevuotiaalle, ja sen vaikutus oli meihin molempiin hyvin elähdyttävä.
Mummon koneessa on jonkinlainen ainutlaatuinen tekstin rytmin ja visuaalisen toteutuksen yhdistelmä, jonka vaikutuksesta kirjaa ei voi lukea ääneen tylsän monotonisesti, vaikka olisi itse tylsän monotoninen ihminen. Kun kirja lähtee liikkeelle, se vie mukanaan, ja lopuksi on vain että oho mikä vauhti. Mummon kone ei ole kuitenkaan mitään levotonta kohellusta, vaan hallittu kyyti.
Samaisen kuvakirjakilpailun toinen voittaja oli Katri Kirkkopellon ja Suna Vuoren Hirveää, parkaisi hirviö, jolle on sittemmin tehty jatkoakin. Sekin on oikein ihana kirja, mutta paljon perinteisempi. Siinä on filosofiaa, kaunista kuvitusta ja liikuttavaa poikasen lohdutusta. Kuvittelisin, että moni aikuinen mieltyy Hirviö-kirjaan heti sitä selattuaan. Luulen, että lapsetkin pitävät siitä, mutta Mummon koneeseen verrattuna Hirveää, parkaisi hirviö on tehty enemmän aikuisten tasolta ja näkökulmasta. Mummon kone taas on sellainen harvinaisuus, jossa aikuiset tekijät ovat jotenkin päässeet kiinni lasten logiikkaan ja rytmiin. Tai siis niin arvelisin.
Aikuisten kirjoista olen lukenut viime aikoina James Ellroyn Mustaa dahliaa, joka vielä kesken, mutta vaikuttaa ihan kohtalaiselta, sekä Runotyttöä maineen polulla, joka on aina hyvä. Omat kirjalliset leimahdukset ovat olleet aika vähissä.
Novan tuomaristoon kuuluu tänä vuonna myös lasten- ja nuortenkirjailija Jukka Laajarinne, ja nyt edessäni aukeaa kätevä aasinsilta kertoa hänen kirjoittamastaan ja Martti Ruokosen kuvittamasta lastenkirjasta Mummon kone. Kirja voitti hyvästä syystä joitakin vuosia sitten pohjoismaisen kuvakirjakilpailun.
Mummon kone on siitä erikoinen, että se ei tee oikein mitään vaikutusta kun sitä selailee itsekseen, paitsi ehkä sellaisen, että onpa oudon näköinen, mutta kun kirjan lukee ääneen lapselle, se herää hämmästyttävällä tavalla eloon. Olen lukenut sitä eräälle kolmevuotiaalle, ja sen vaikutus oli meihin molempiin hyvin elähdyttävä.
Mummon koneessa on jonkinlainen ainutlaatuinen tekstin rytmin ja visuaalisen toteutuksen yhdistelmä, jonka vaikutuksesta kirjaa ei voi lukea ääneen tylsän monotonisesti, vaikka olisi itse tylsän monotoninen ihminen. Kun kirja lähtee liikkeelle, se vie mukanaan, ja lopuksi on vain että oho mikä vauhti. Mummon kone ei ole kuitenkaan mitään levotonta kohellusta, vaan hallittu kyyti.
Samaisen kuvakirjakilpailun toinen voittaja oli Katri Kirkkopellon ja Suna Vuoren Hirveää, parkaisi hirviö, jolle on sittemmin tehty jatkoakin. Sekin on oikein ihana kirja, mutta paljon perinteisempi. Siinä on filosofiaa, kaunista kuvitusta ja liikuttavaa poikasen lohdutusta. Kuvittelisin, että moni aikuinen mieltyy Hirviö-kirjaan heti sitä selattuaan. Luulen, että lapsetkin pitävät siitä, mutta Mummon koneeseen verrattuna Hirveää, parkaisi hirviö on tehty enemmän aikuisten tasolta ja näkökulmasta. Mummon kone taas on sellainen harvinaisuus, jossa aikuiset tekijät ovat jotenkin päässeet kiinni lasten logiikkaan ja rytmiin. Tai siis niin arvelisin.
Aikuisten kirjoista olen lukenut viime aikoina James Ellroyn Mustaa dahliaa, joka vielä kesken, mutta vaikuttaa ihan kohtalaiselta, sekä Runotyttöä maineen polulla, joka on aina hyvä. Omat kirjalliset leimahdukset ovat olleet aika vähissä.
torstai 15. toukokuuta 2008
Ilmaista kikkeliä kesäkuussa
Mika Waltarin juhlavuoden kunniaksi WSOY:n nettisivuilla julkaistaan koluminsarja aiheesta aiotko kirjailijaksi. Jari Tervo siellä kirjoittaa, että älä aio, minä kirjoitan että aio vaan, vaikka kirjastasi tuleekin huono, ja Mari Mörö, Tuomas Kyrö ja Tuula-Liina Varis käsittelevät aiheen muita aspekteja. Kolumnit löytyvät täältä.
Sain hiljattain valmiiksi kesänovellin VR:n Matkaan-lehteen. Se ilmestyy kesäkuun numerossa, jota saa rautatieasemilta ilmaiseksi. Aiheen ja tyylilajin suhteen käteni olivat muuten vapaat, mutta uskonto, politiikka, rautatiet ja kohtuuttoman alatyyliset jutut olivat kiellettyjä. Viimeksi mainitun kanssa olin hieman epävarmoilla vesillä, mutta tilaaja vakuutti että kyllä ne kikkelitkin saavat siellä heilua (sic).
Kirjallisessa mielessä on ollut muuten aika hiljaista. En ole löytänyt mitään kiinnostavia uusia kirjoja, mutta olen lukenut uudelleen Kim Stanley Robinsonin Antarktikan ja Escape from Kathmandun, joista pidän kummastakin hyvin paljon. Robinson tunnetaan parhaiten pitkistä ja hieman infodumppauksesta syytetyistä ekoscifi-tiiliskivistä, joissa asutetaan Mars tai kärsitään ilmastonmuutoksesta luonnontieteellisesti uskottavalla tavalla. Escape from Kathmandu on Robinsonin vähemmän tunnettuja teoksia ja aivan eri tyyppinen, vaikka siinäkin on vaikuttavaa luonnon ja ääriolosuhteiden kuvausta. Kyseinen teos on pöhkö ja sympaattinen Nepaliin sijoittuva veijaritarina. Siinä ajetaan hirveän lumimiehen kanssa polkupyörällä ja muuta vastaavaa. Luin Escape from Kathmandun ensimmäistä kertaa, kun olin itsekin Katmandussa ja kärsin sittemmin Nokialla mainetta niittäneestä giardia-alkueläimestä. Ostin kirjan nimen perusteella, koska halusin kotiin kuolemaan, ja se oli niin hauska, että vatsatauti muuttui siedettäväksi.
Sain hiljattain valmiiksi kesänovellin VR:n Matkaan-lehteen. Se ilmestyy kesäkuun numerossa, jota saa rautatieasemilta ilmaiseksi. Aiheen ja tyylilajin suhteen käteni olivat muuten vapaat, mutta uskonto, politiikka, rautatiet ja kohtuuttoman alatyyliset jutut olivat kiellettyjä. Viimeksi mainitun kanssa olin hieman epävarmoilla vesillä, mutta tilaaja vakuutti että kyllä ne kikkelitkin saavat siellä heilua (sic).
Kirjallisessa mielessä on ollut muuten aika hiljaista. En ole löytänyt mitään kiinnostavia uusia kirjoja, mutta olen lukenut uudelleen Kim Stanley Robinsonin Antarktikan ja Escape from Kathmandun, joista pidän kummastakin hyvin paljon. Robinson tunnetaan parhaiten pitkistä ja hieman infodumppauksesta syytetyistä ekoscifi-tiiliskivistä, joissa asutetaan Mars tai kärsitään ilmastonmuutoksesta luonnontieteellisesti uskottavalla tavalla. Escape from Kathmandu on Robinsonin vähemmän tunnettuja teoksia ja aivan eri tyyppinen, vaikka siinäkin on vaikuttavaa luonnon ja ääriolosuhteiden kuvausta. Kyseinen teos on pöhkö ja sympaattinen Nepaliin sijoittuva veijaritarina. Siinä ajetaan hirveän lumimiehen kanssa polkupyörällä ja muuta vastaavaa. Luin Escape from Kathmandun ensimmäistä kertaa, kun olin itsekin Katmandussa ja kärsin sittemmin Nokialla mainetta niittäneestä giardia-alkueläimestä. Ostin kirjan nimen perusteella, koska halusin kotiin kuolemaan, ja se oli niin hauska, että vatsatauti muuttui siedettäväksi.
tiistai 29. huhtikuuta 2008
Muusat ja muut kotiorjat
Olen feminististen ajatusten vallassa ja ajatellut lahjakkaita, mutta alistettuja naisia. Luin vähän aikaa sitten jutun Kari Uusikylän kirjasta nimeltä Naislahjakkuus. (Itse kirjaa en ole ehtinyt saada käsiini). Siinä haastatellaan eri alojen lahjakkaita naisia. Haastatteluista käy ymmärtääkseni ilmi, että lahjakkaiden naisten menestys tyssää yleensä päänsisäisiin esteisiin eli itseluottamuksen ja omanarvontunteen puutteeseen.
Lisäksi luin tänään Hesarista Kati Tervon Kesäpäiväkirjan arvostelun. Sitäkään teosta en ole vielä lukenut, mutta arvostelussa sanottiin, että se on oikein hyvä. Kati Tervo on jo keski-ikäinen rouva, mutta hän ei ole aikaisemmin joutanut kirjoittamaan, koska on omistautunut kodin ja perheen hoitamiselle ja muusan tehtäville. Hän on paitsi hoitanut kotihommat, myös haukkonut sohvalla henkeään lukiessaan miehensä Jari Tervon romaanikäsistä. En tiedä miksi, mutta tuo jälkimmäinen tieto on jotenkin edellistä häritsevämpi. Ei sillä etteivätkö Jari Tervon kirjat olisi erinomaisia.
Tällainen kuvio on tietysti tuttu kaikilta elämänaloilta ja päiväkodista asti. Pojat pelaavat fudista ja tytöt haukkovat henkeään kentän laidalla. Diggailussa ei ole mitään vikaa, ja taitavia fudiksenpelaajia ja kirjailijoita on syytäkin ihailla, mutta on harmillista, että monet tytöt eivät oivalla tehdä itse mitään. Itsestähän se on viime kädessä kiinni ja oma syy jos ei ryhdy toimeen, mutta toisaalta itsetuntoa on vaikea rakentaa aivan tyhjästä. Auttaisikohan se, jos vanhemmat, opettajat ja puolisot arvostaisivat tyttöjen luovia pyrintöjä enemmän?
Ja sitten tietysti herää kysymys naisten kotoisista tehtävistä. J. K. Rowling on joskus jossain todennut, että nainen ehtii tehdä seuraavista kolmesta asiasta kaksi: 1) pitää kodin siistinä, 2) kirjoittaa kirjoja ja 3) kasvattaa lapsensa. Täällä Suomen oloissa listaan täytyy lisätä neljäskin asia, nimittäin päivätöissä käyminen. Vaikea yhtälö, vaikka yksi onkin ilmeinen putoaja.
Kukaan ei anna kirjailijalle aikaa, jota kirjoittaminen vaatii, vaan kirjailijan on pakko ottaa se itse. Aika on yleensä ainakin osittain pois toisten ihmisten passaamisesta ja viihdyttelemisestä. Hyvä kysymys onkin sitten se, että onko kirjailijalla oikeus tuhertaa jotain mahdollisesti hyvinkin epämääräistä skeidaa sen sijaan, että tiskaisi ja/tai toisi kunnollista tiliä kotiin. (Jari Tervo varmaan tuo kotiinsa hyvää tiliä, mutta useimmat kirjailijat eivät.) Tähän omantunnonkysymykseen kirjoittavan ihmisen on vastattava läheisilleen ja ennen kaikkea itselleen. Vaikka tämä ei ole mitenkään sukupuoleen liittyvä ongelma, näppituntumani on sellainen, että kirjoittamiseen liittyvä itsekkyys on on yleensä hieman luontevampaa miehille kuin naisille.
Perhettään laiminlyövä nero on ällöttävä otus, mutta niin on kyllä ällöttävä sellainenkin otus, joka palvelee kaikkia ja kaikkea ja raataa ja puunaa ja lopuksi ruikuttaa, että olisin kyllä ollut minäkin nero, mutta kun piti puunata. Sokeripala julistaa: Lopettakaa puunaus, hyvät naiset, ja kehittäkää luovia taipumuksianne! Este on ennen kaikkea päänsisäinen! Kukaan ei voi vapaassa Suomessamme riistää naiselta oikeutta toteuttaa itseään! Olisi tietysti hauskaa, jos joku vielä siivoaisi kämpän ja haukkoisi henkeä sohvalla, mutta se ei ole mitenkään välttämätöntä.
Niin ja sitten tietysti loppuun sellainen huomio, että puunaaminen on aivan hyvää tekemistä, jos sitä haluaa tehdä mielummin kuin esim. kirjoittaa tai pelata fudista.
Lisäksi luin tänään Hesarista Kati Tervon Kesäpäiväkirjan arvostelun. Sitäkään teosta en ole vielä lukenut, mutta arvostelussa sanottiin, että se on oikein hyvä. Kati Tervo on jo keski-ikäinen rouva, mutta hän ei ole aikaisemmin joutanut kirjoittamaan, koska on omistautunut kodin ja perheen hoitamiselle ja muusan tehtäville. Hän on paitsi hoitanut kotihommat, myös haukkonut sohvalla henkeään lukiessaan miehensä Jari Tervon romaanikäsistä. En tiedä miksi, mutta tuo jälkimmäinen tieto on jotenkin edellistä häritsevämpi. Ei sillä etteivätkö Jari Tervon kirjat olisi erinomaisia.
Tällainen kuvio on tietysti tuttu kaikilta elämänaloilta ja päiväkodista asti. Pojat pelaavat fudista ja tytöt haukkovat henkeään kentän laidalla. Diggailussa ei ole mitään vikaa, ja taitavia fudiksenpelaajia ja kirjailijoita on syytäkin ihailla, mutta on harmillista, että monet tytöt eivät oivalla tehdä itse mitään. Itsestähän se on viime kädessä kiinni ja oma syy jos ei ryhdy toimeen, mutta toisaalta itsetuntoa on vaikea rakentaa aivan tyhjästä. Auttaisikohan se, jos vanhemmat, opettajat ja puolisot arvostaisivat tyttöjen luovia pyrintöjä enemmän?
Ja sitten tietysti herää kysymys naisten kotoisista tehtävistä. J. K. Rowling on joskus jossain todennut, että nainen ehtii tehdä seuraavista kolmesta asiasta kaksi: 1) pitää kodin siistinä, 2) kirjoittaa kirjoja ja 3) kasvattaa lapsensa. Täällä Suomen oloissa listaan täytyy lisätä neljäskin asia, nimittäin päivätöissä käyminen. Vaikea yhtälö, vaikka yksi onkin ilmeinen putoaja.
Kukaan ei anna kirjailijalle aikaa, jota kirjoittaminen vaatii, vaan kirjailijan on pakko ottaa se itse. Aika on yleensä ainakin osittain pois toisten ihmisten passaamisesta ja viihdyttelemisestä. Hyvä kysymys onkin sitten se, että onko kirjailijalla oikeus tuhertaa jotain mahdollisesti hyvinkin epämääräistä skeidaa sen sijaan, että tiskaisi ja/tai toisi kunnollista tiliä kotiin. (Jari Tervo varmaan tuo kotiinsa hyvää tiliä, mutta useimmat kirjailijat eivät.) Tähän omantunnonkysymykseen kirjoittavan ihmisen on vastattava läheisilleen ja ennen kaikkea itselleen. Vaikka tämä ei ole mitenkään sukupuoleen liittyvä ongelma, näppituntumani on sellainen, että kirjoittamiseen liittyvä itsekkyys on on yleensä hieman luontevampaa miehille kuin naisille.
Perhettään laiminlyövä nero on ällöttävä otus, mutta niin on kyllä ällöttävä sellainenkin otus, joka palvelee kaikkia ja kaikkea ja raataa ja puunaa ja lopuksi ruikuttaa, että olisin kyllä ollut minäkin nero, mutta kun piti puunata. Sokeripala julistaa: Lopettakaa puunaus, hyvät naiset, ja kehittäkää luovia taipumuksianne! Este on ennen kaikkea päänsisäinen! Kukaan ei voi vapaassa Suomessamme riistää naiselta oikeutta toteuttaa itseään! Olisi tietysti hauskaa, jos joku vielä siivoaisi kämpän ja haukkoisi henkeä sohvalla, mutta se ei ole mitenkään välttämätöntä.
Niin ja sitten tietysti loppuun sellainen huomio, että puunaaminen on aivan hyvää tekemistä, jos sitä haluaa tehdä mielummin kuin esim. kirjoittaa tai pelata fudista.
perjantai 18. huhtikuuta 2008
Klonkku/jaettu ilo -dilemma
Luin äskettäin Katja Kallion kirjasen Elokuvamuisti. Siinä on miniesseitä (tai miten niitä nyt parhaiten luonnehtisi) joissa Kallio kertoo vaikuttavista elokuvaelämyksistään. Kirja oli paikotellen aika kiva ja siitä syntyi vahva aavistus, että tekijällä olisi ollut paljon enemmänkin kiinnostavaa sanottavaa aiheesta. Toisaalta oli tietysti kätevää, kun kirjan pienet tekstit ehti lukea samalla kun hääräsi perheen iltatoimia ja jäi aikaa lukea Fingerpori-albumikin. Jään joka tapauksessa odottamaan toiveikkaana Kalliolta uutta elokuvakirjaa.
Kallio kuvaili Elokuvamuistissa taipumustaan suojella rakkaimpia elokuvakokemuksiaan. Jos joku elokuva on oikein ihana, hän ei kerro siitä kenellekään, ja jos siitä tulee puhe, hän yrittää kääntää keskustelun toisille urille. Kallio tunsi olevansa pohjimmiltaan niljakas otus, joka haluaisi vangita elokuvan huoneeseensa ja sivellä sitä ja kuiskailla sille että kukaan ei ymmärrä sinua niin kuin minä, my precious. Ajatus siitä, että usuttaisi toisia katsomaan elokuvaa on yhtä sopimaton kuin se, että olisi vastarakastunut ja sanoisi tutuille, että uusi mieheni on tosi jees, menkää tekin testaamaan ja kertokaa mielipiteenne.
Tunnistan itsessäni samaa klonkkumaista tendenssiä. Joskus aikaisemminkin täällä kirjoittelin, että parhaista - tai pikemminkin ankarimmin fanitetuista - jutuista täytyy olla aika hiljaa, koska ne menevät herkästi pilalle. Jos joudun helvettiin, se on varmasti äidinkielentunti, jossa luokkakaverit laukovat ikuisesti epäkunnioittavia heittoja ja vääriä mielipiteitä jostain oppimäärään kuuluvasta ihanasta kirjasta.
Toisaalta tässäkin asiassa on kaksi puolta. Itselleni - ja varmaan myös Katja Kalliolle, ainakin Elokuvamuistista päätellen - on myös usein suuri ilo jakaa kokemuksia ja jutella kirjoista tai elokuvista. Joidenkin teosten kohdalla jaettu ilo on moninkertainen. Joskus yhteinen tunnelma teoksen ympärillä on paljon parempikin kuin itse teos. Jos kukaan muu ei olisi lukenut vaikka Harry Pottereita en taatusti olisi lukenut niitä toista kertaa tai ainakaan odottanut uusia osia niin innokkaasti.
Joskus klonkkutendenssi ja jakamisen ilo menevät vähän päällekäin. Sellainen kahtalainen kokemus minulla oli aikaisemmin tällä viikolla, kun osallistuin Teeman uuteen Popkult-ohjelmaan (se tulee kesällä, mainostan sitten lähempänä). Juttelin neljästä hienosta kirjasta, nimittäin Aleksis Kiven Seitsemästä veljeksestä, Bram Stokerin Draculasta, Hanna Haurun Tyhjien sielujen saaresta ja Tove Janssonin Reilusta pelistä. Oli tosi hauskaa paneutua kirjoihin uudestaan, miettiä niitä ja jutella niistä toimittaja Olli Laineen kanssa, mutta nyt kun ne kirjat pyörivät täällä pitkin kämppää, minun ei tee mieli avata niitä, koska tunnen että olen jotenkin hölöttänyt ne väliaikaisesti rikki.
Mihin te Sokeripalan mahdollisest lukijat asetutte klonkku/jaettu ilo on paras ilo -akselilla?
Kallio kuvaili Elokuvamuistissa taipumustaan suojella rakkaimpia elokuvakokemuksiaan. Jos joku elokuva on oikein ihana, hän ei kerro siitä kenellekään, ja jos siitä tulee puhe, hän yrittää kääntää keskustelun toisille urille. Kallio tunsi olevansa pohjimmiltaan niljakas otus, joka haluaisi vangita elokuvan huoneeseensa ja sivellä sitä ja kuiskailla sille että kukaan ei ymmärrä sinua niin kuin minä, my precious. Ajatus siitä, että usuttaisi toisia katsomaan elokuvaa on yhtä sopimaton kuin se, että olisi vastarakastunut ja sanoisi tutuille, että uusi mieheni on tosi jees, menkää tekin testaamaan ja kertokaa mielipiteenne.
Tunnistan itsessäni samaa klonkkumaista tendenssiä. Joskus aikaisemminkin täällä kirjoittelin, että parhaista - tai pikemminkin ankarimmin fanitetuista - jutuista täytyy olla aika hiljaa, koska ne menevät herkästi pilalle. Jos joudun helvettiin, se on varmasti äidinkielentunti, jossa luokkakaverit laukovat ikuisesti epäkunnioittavia heittoja ja vääriä mielipiteitä jostain oppimäärään kuuluvasta ihanasta kirjasta.
Toisaalta tässäkin asiassa on kaksi puolta. Itselleni - ja varmaan myös Katja Kalliolle, ainakin Elokuvamuistista päätellen - on myös usein suuri ilo jakaa kokemuksia ja jutella kirjoista tai elokuvista. Joidenkin teosten kohdalla jaettu ilo on moninkertainen. Joskus yhteinen tunnelma teoksen ympärillä on paljon parempikin kuin itse teos. Jos kukaan muu ei olisi lukenut vaikka Harry Pottereita en taatusti olisi lukenut niitä toista kertaa tai ainakaan odottanut uusia osia niin innokkaasti.
Joskus klonkkutendenssi ja jakamisen ilo menevät vähän päällekäin. Sellainen kahtalainen kokemus minulla oli aikaisemmin tällä viikolla, kun osallistuin Teeman uuteen Popkult-ohjelmaan (se tulee kesällä, mainostan sitten lähempänä). Juttelin neljästä hienosta kirjasta, nimittäin Aleksis Kiven Seitsemästä veljeksestä, Bram Stokerin Draculasta, Hanna Haurun Tyhjien sielujen saaresta ja Tove Janssonin Reilusta pelistä. Oli tosi hauskaa paneutua kirjoihin uudestaan, miettiä niitä ja jutella niistä toimittaja Olli Laineen kanssa, mutta nyt kun ne kirjat pyörivät täällä pitkin kämppää, minun ei tee mieli avata niitä, koska tunnen että olen jotenkin hölöttänyt ne väliaikaisesti rikki.
Mihin te Sokeripalan mahdollisest lukijat asetutte klonkku/jaettu ilo on paras ilo -akselilla?
tiistai 1. huhtikuuta 2008
Kirjailijailta Leppävaaran kirjastossa
Tervetuloa Leppävaaran kirjaston kirjailijailtaan 15. huhtikuuta kello 18. Vieraina ovat Anu Kaipainen ja minä ja haastattelijoina Merja Komonen ja Esko Nick. Tapahtumaan on vapaa pääsy.
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)